Etten unohtaisi kehua, kerron että hiihdin toista sataa (kilometriä), vaikka viikon aikana ohitin vain kaksi surkeaa pariskuntaa, yhden mummon ja muutaman tanskaa puhuvan, naurettavalla tavalla ladulla koikkelehtivan hiihtodiletantin.
Edellisen kerran kävin hiihtämässä Kittilän Sirkan kylässä kevättalvella 1963 tai -64, jos nyt en väärin muista.
Tunnetuista kittiläläisistä puheen ollen, Päivikki Palosaari tuolloin aloitteli kansakoulua, koululainen Kalervo Palsa jo tiesi olevansa taiteilija, Reidar Särestöniemi jo oli palannut Leningradin Repin-instituutista kotiinsa.
Asuimme opiskelijaporukalla sirkkalaisen poromiehen tuvassa, joka oli verholla jaettu kahtia, jotta sukupuolet saisivat nukkua toisiltaan rauhassa.
Käsittääkseni poromies perheineen hoiteli ruuanjakelunkin. Poromiehellä oli myös satunnaista alkoholitarjoilua. Pullo oli piilotettuna halkopinoon.
Metsurit olivat jo hakanneet Levitunturin rinteeseen aukon, jota ylös pääsi Kittilan kunnan rakennuttamalla hissillä ja jota myöten, kantoja väistellen muutama meistä kaksimetrisillä pujottelusuksilla laski alas. Muut hiihtivät, usein umpihankea, koska latukoneita ei ollut vielä keksitty eikä poromiehen palvelu sentään kaikkeen riittänyt.
Nyt Sirkassa ja ympäristössä on noin 22500 hotellitason vuodepaikka, maailmancuppiakin tällä vaatimattomalla 500-metrisellä Levillä pujotellaan, latukoneet hyrräävät aamuvarhaisesta tietä niin luistelijoille kuin pertsailijoille.
Sirkka on menesttänyt statuksensa, nyt puhutaan vain Levistä, jonka tori on kuin tiiviisti rakennettu pikkukaupunki maanalaisine parkkitaloineen. Gourmettia saa ravintolasta kuin ravintolasta, Lauri Tähkää jonottaa puoliltaöin kuuntelemaan tuhat ensimmäistä, Kimi Räikkönen bailaa joukkoineen jossain, Luvatussa maassa pertsaväki tanssi monotanssejaan, 18-väyläinen golfkenttä lepää metrisen hangen alla, kylpylän laajentuminen tarjoaa 16 erilaista allasta.
Kätkä vieressä odottaa peläten suojeluaan, eikä syyttä.