Piti käydä Helsingissä katsomassa, oliko siellä lunta.
Kyllä oli, hädin tuskin kolme seppää näki.
Lumensiirtovälineiden kuljettajia kävi sääliksi. Siellä vehkeineen pyörivät eivätkä juuri saaneet mitään aikaiseksi, koska katujen vierillä lepäilevät hylätyt ajoneuvot estivät järkevään tulokseen johtavan työn.
Sääliksi kävi muitakin helsinkiläisiä. Millä ihmeen konstilla jalkakäytävät oli saatu lumen sijaan päällystetyksi märällä, ruskealla, liukkaalla loskalla. Oltiin kuin talvisessa Pietarissa.
Kom-teatterissa istui villapaidassaan eturivissä työministeri, vaikka muu eduskunta oli juhlimassa avajaisiaan ja kuiskimassa Niinistöstä toisessa teatterissa. Kaikki isäni hotellit ei oikein kääntynyt paksusta tarinasta näytelmäksi, mutta Suru-koira näytteli hyvin ja Juho Milonoff. Pekka Valkeejärvi ensin ovella käytti viivakoodinlukijaa ja sitten hyppäsi näyttämölle ostamaan hotelleja. Merkinnee sitä, että ovimiehen työt on siinä teatterissa sisäistetty.
Ilmaisen Sibafestin konsertin alkamista odoteltaessa oli klo 10.55 paikalla bussilastillinen venäläisiä turisteja, joukko Sibelius-akatemian väkeä, yksi valokuvaava japanilainen arkkitehtuurin opiskelija ja 11 varsinaista konserttiin aikovaa. Konsertin alkaessa klo 11.03 venäläisturistit olivat jo poistuneet, japanilainen jäi, muuta kuulijakuntaa oli tullut viisi lisää.
Ja sitten alkoi koripalloilijan pituinen Johannes Piirto, 16, soittaa, kuin enkeli. Bachia, Schumannia ja Beethovenia. En ole ollut suuri pianomusiikin ystävä, mutta pitänee muuttaa mieltymyksiä.
Että oli hieno tämä Beethovenin Appassionata-sonaatti! Isossa kirkossa raikuivat 25-henkisen (satunnaisia vieraita tuli kesken soiton paikalla lisää, andante) kuulijajoukon aplodit. Arvostella en osaa, mutta upeaa oli Johanneksen soitto, nuoren pojan tieto kuuron vanhuksen ajatuksista.
Tämän takia jo kannatti käydä Helsingissä.
