Kiitoksia vaan Anne Kokkonen, Lauri Väärä ja muu Suomenniemen nuorisoseuran väki. Pelastitte katastrofilta.
Jäi nimittäin katsomatta ensimmäinen näytös illan murhenäytelmästä Suomi – USA, kun olin seuraamassa näytelmäkirjailija Kokkosen huvinäytelmän Käki selän alla kantaesitystä.
Aamukuudelta herätin itseni, odottamaan hetkeä, jona Papulan pojan Nisse Hagmanin pojanpoika olisi valmis höyhenenkevyellä sipaisulla siirtämään Suomen pelaamaan olympialaisesta jääkiekkomitalista. Jotenkin aavistin, ettei vielä viideltä tarvitse herätä.
Se Hagman-hetki tuntui hyvältä. (lisää…)
Flunssainen Imatran poika Lari Lehtonen, sijaluku 33, oli sitten tämän yön pelastus. Hiihti maaliin, kun kerran oli matkaan lähtenyt ja Ruotsin kuningas oli katsomassa.
Niin, ja Ahos-parka; kerran hyppäsi, vaikka polvi oli paksuna.
Eihän tämän näin pitänyt mennä. Olo on surkeampi kuin Jungnerilla. Häntä sentään lohduttaa vaimo ja kutsuu eduskunta.
Onneksi olivat jääkiekkoilijat olemassa. Aamusella leijonat Vancouverissa, iltasella SaiPa Kisapuistossa.
Ja tietysti sauna sekä Ihmisten puolueen paluu lauantai-iltaan.
Kiersin laskiaisen kunniaksi 7,8 kilometriä Lappeenrannan tasaista lentokenttää. Pertsaa, kun en kuokkaa, wassua ja mogrenia hallitse. Hieman lipsui, kun tapaan voidella kelistä riippumatta vain silloin tällöin.
Air Balticia tai Ryanairia ei näkynyt, yksi helikopteri pörräsi.
Yhden keski-ikäisen pertsanaisen ohitin, helposti. Toisaalta yksi vanhahko nainen meni ohi, helposti. Yhtään kovempaa ei olisi päässyt, mutta toisaalta ei tuntunut menevän hapoillekaan. En siis saanut itsestäni kaikkea irti. Kävi samoin kuin Aino-Kaisa Saariselle ekastartissaan Vancouverissa, ja vähän kai kaikille mullekin suomalaisille, lajista riippumatta.
Poutalaa käy sääliksi, ja Koskelaa, joka seitsemän vuotta oli uhrannut elämästään tämän yhden päivän alttarille, kuin Jaakob aikoinaan Raakelin saadakseen.
Pikaluistelijoiden pikamatkailijat näyttävät olevan ovat lajityyppi, jonka kaltaisia ei ole urheilussakaan kovin paljon. Päämäärä on kirkas, motivaatiota on hirmuinen määrä.
Ja miten ne osaavatkin siinä vauhdissa siirtää jalkojan niin nopeasti.
Illalla katsoin, miten keski-ikäinen kanadalainen curlingisti heitti sentilleen oikean pituisen määrämittaisen!
Ja keskiviikkona siirrytään sitten oikeaan hiihtoon. Sprintit hiihdetään pertsalla.
Kaikki koko maailmassa nyt tietävät, millaista on Kotikadullasi.
Kiitos herra Googlen, olet sinäkin päässyt käväisemään lumettomalla Kotikadullasi. Musikaalin sävelet soivat korvissasi, kun siellä kurvailet 360 asteen kiemuroissa, muistelet kevätkesäistä päivää, jolloin se salaperäinen kamera-auto hiljaa ajoi ohi.
Onko sinullakin jäänyt ruoho ajamatta, orapihlajat leikkaamatta kuten meillä? Onneksi sentään juhannusruusut vielä kukkivat, ei ihan tarvinnut hävetä.
Että onko tarpeellista tietää, millaista kotikadullani on?
Kyllä. Miksi ihmeessä muuten sinä, minä ja melkein kaikki muutkin herra Googlen alamaiset olisimme siellä heti vierailleet, kun sinne pääsi.
Että turhaan meni Jari Juutinen Thalia-gaalaan. Ei valinnut Kalevi Kivistö Lappeenrannan kaupunginteatteria Vuoden teatteriksi. Liekö käynyt Punaista viivaa tai Eichmannia edes katsomassa.
Juutisen lahtelainen Juko-vaimo Ritva Sorvali sitten kuitenkin valittiin vuoden naisnäyttelijäksi ja Janne Saarakkala pääsi jonkin kategorian voittajan valitsemaan. Melkein tuli voitto Lappeenrantaan.
Suna Vuori Hesarissa jo lyttäsi koko teatterilaisten gaalahomman. Ja totta vie, kovin paljon kuivemmaksi ei tapahtumaa olisi voinut tehdä. Heinänkorsia oli kukkina ja paperilappuja palkintoina. Jollei Suosalolla olisi ollut liian isoa päällystakkia, ei olisi ketään hymyilyttänyt. Palkitut eivät Roinetta lukuunottamatta sanan sanaa sanoneet, isää, äitiä, tuotantoryhmää ei kiitetty eikä lapsia. Halonen ja Arajärvi pönöttivät.
Piti käydä Helsingissä katsomassa, oliko siellä lunta.
Kyllä oli, hädin tuskin kolme seppää näki.
Lumensiirtovälineiden kuljettajia kävi sääliksi. Siellä vehkeineen pyörivät eivätkä juuri saaneet mitään aikaiseksi, koska katujen vierillä lepäilevät hylätyt ajoneuvot estivät järkevään tulokseen johtavan työn.
Sääliksi kävi muitakin helsinkiläisiä. Millä ihmeen konstilla jalkakäytävät oli saatu lumen sijaan päällystetyksi märällä, ruskealla, liukkaalla loskalla. Oltiin kuin talvisessa Pietarissa.
Kom-teatterissa istui villapaidassaan eturivissä työministeri, vaikka muu eduskunta oli juhlimassa avajaisiaan ja kuiskimassa Niinistöstä toisessa teatterissa. Kaikki isäni hotellit ei oikein kääntynyt paksusta tarinasta näytelmäksi, mutta Suru-koira näytteli hyvin ja Juho Milonoff. Pekka Valkeejärvi ensin ovella käytti viivakoodinlukijaa ja sitten hyppäsi näyttämölle ostamaan hotelleja. Merkinnee sitä, että ovimiehen työt on siinä teatterissa sisäistetty.
Ilmaisen Sibafestin konsertin alkamista odoteltaessa oli klo 10.55 paikalla bussilastillinen venäläisiä turisteja, joukko Sibelius-akatemian väkeä, yksi valokuvaava japanilainen arkkitehtuurin opiskelija ja 11 varsinaista konserttiin aikovaa. Konsertin alkaessa klo 11.03 venäläisturistit olivat jo poistuneet, japanilainen jäi, muuta kuulijakuntaa oli tullut viisi lisää.
Ja sitten alkoi koripalloilijan pituinen Johannes Piirto, 16, soittaa, kuin enkeli. Bachia, Schumannia ja Beethovenia. En ole ollut suuri pianomusiikin ystävä, mutta pitänee muuttaa mieltymyksiä.
Että oli hieno tämä Beethovenin Appassionata-sonaatti! Isossa kirkossa raikuivat 25-henkisen (satunnaisia vieraita tuli kesken soiton paikalla lisää, andante) kuulijajoukon aplodit. Arvostella en osaa, mutta upeaa oli Johanneksen soitto, nuoren pojan tieto kuuron vanhuksen ajatuksista.
Tämän takia jo kannatti käydä Helsingissä.
Koko kansan presidentti Tarja Halonen käsittääkseni ilmoitti sunnuntain Hesarissa, ettei mielellään enää olisi kokoomuksen presidentti, koska kokoomus on kostajapuolue. Kostaa Niinistön vaalitappiota.
Kokoomuksen ääntä kiirehti käyttämään aina nopea Kimmo Sasi, joka jyrkästi koston kiisti.
Sanoi sitten suutuspäissään, ettei ole tämä Halonen kummoinen sisäasiain presidentti.
”Ei kyllä heti tule mieleen sellaista, jossa hän olisi kattavasti ja voimallisesti pyrkinyt ohjaamaan yhteiskunnan kehitystä johonkin suuntaan”, sanoi Sasi.
Toista on varmaan Sasin mielestä esimerkiksi Haloselle vaaleissa hävinnyt Sauli Niinistö. Tämä on joutessaan pistänyt kansanedustajien rahankäytön aisoihin, jopa niin, että edustajatoverit ovat leimanneet hänet työpaikkakiusaajaksi.
Kovaa kieltä Niinistöä kohtaan on käyttänyt muun muassa meidän eteläkarjalaisten oma Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen varapresidentti ja Valko-Venäjä -raportoija eli Sinikka Hurskainen.
Hän moittii Suomen Kuvalehdessä Niinistöä pihiksi, kun eduskunnan kansainvälisiä määrärahoja on supistettu. Korvat punaisina on Hurskainen joutunut maailmalla kulkemaan, kun ulkomaiset kollegat naureskelevat suomalaisten delegaattien köyhyyttä.
Kunnon hotelleihin ei rahapulassa pääse. Brysseliläisessä matkustajakodissa oli ollut valmiiksi likaiset pyyhkeet, hyisessä ukrainalaisessa BB-majoituksessa piti nukkua villapaita päällä.
”Meille virnuillaan, onko Suomi todella noin köyhä maa. Junassa kollegat tulevat kysymään, haluammeko heiltä lehtiä tai sämpylöitä, kun istumme yksin toisessa luokassa”, kertoo varapresidentti Hurskainen.
Yksi britti oli antanut Hurskaiselle punnan ja kehottanut viemään sen Niinistölle pesämunaksi.
Nyt pitäisi kyllä Hurskaisen muistaa Maamme-laulun toinen säkeistö, valitettavan harvoin laulettu:
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist on kultaiset.
