Antti Munnukka

Katselin nimipäivääni odotellessani, miten Suomi kansanäänestyksessään valitsi Big Brotherin voittajaksi persialaissyntyisen(?) äijän, herkästi  kyynelehtivän  Aso Alanson. Niukan tappion hänelle kärsi vaalea virolaissyntyinen Kätlin Laas, joka sivumennen sanoen on kotoisen Lappeenrannan ystävyyskaupungista Rakveresta. Kolmanneksi jäi Mensan jäsen, neljänneksi kahjo filosofian tohtori, molemmat Suomesta.

Tulos on jonkin verran yllättävä, ainakin jos seuraa meillä maahanmuuttajiin monessa yhteydessä kohdistettua, sanoisinko negatiivista havainnointia.

Myös katselin, miten Sveitsissä ääridemokraattinen kansa äänesti samana sunnuntaina. Korkeiden ja kapeiden minareettien,  moskeijojen arkkitehtuuriin kuuluvien tornien rakentaminen on nyt Sveitsissä perustuslain vastaista.

Jonkin verran hämmästyttävä äänestystulos, kun ottaa huomioon, ettei edes nyt jo pystyssä olevista  minareeteista saa saksaa, ranskaa, italiaa ja retoromaniaa puhuvassa monikulttuurisessa ja -uskontoisessa Sveitsissä  julistaa rukoushetkien alkamisia.

Vaikea arvioida, onko päätös viisaampi kuin sveitsiläisten naisilleen mieskansanäänestyksessä taannoin antama äänioikeus.

Ilmeisesti sveitsiläiseen kansandemokratiaan ei kuulu kunnallinen kaavoitusmonopoli, jolla talojen korkeutta Suomessa pystytään säätelemään, jos päättäjistä on näin päättämään.

Myös katselin, miten Ville Haapasalo kertoi, rakovalkealla lämmitellen, venäläisen rocktähden kanssa talvisodasta,  enimmäkseen Mannerheim-linjasta ja Summan bunkkerien räjäyttämisestä.

Maanantai-iltana, talvisodan alkamisen 70-vuotispäivänä sama dokumentti saattaa silti naapurimaan televisiota katsoville  tarjota paljonkin uutta tietoa siitä, kun Suomeen talvisodassa maahanmuuttajia idästä pyrki.

Lopuksi, luin sunnuntain Hesarista, että talvisodan suomalaiset sotilaat eivät olleetkaan  ihmemiehiä. Jutun kirjoittajan ja haastateltujen mielestä mielestä nykyajan varusmiehet kestävät hyvin vertailun näitten myyttisten olentojen  kanssa.

Varmaan kestävät, jutussa esitetyn vertailun. Eri asia sitten on, voiko tällaista vertailua vakavin mielin ylipäätään tehdä,  eli kuten jutun kirjoittaja Anne-Stiina Nykänenkin kirjoittaa, ”talvisodasta ei enää ole malliksi”, ja ”asejärjestelmät kommunikoivat etäältä”.

Kuitenkin, nykynuorille ”opetetaan armeijassa heti, mistä tunnistaa paleltuman”, kirjoittaa Nykänen. Ja myös, että pitää ”osata käyttää komposiittikypärää, viiltohansikkaita ja lämpökerrastoja”.

Herranduudelis sentään.

Mikä ihmeen hinku iltalehtien ja television toimittajilla on rynnätä Harri Ollin kimppuun heti, kun poika repsahtaa? Mikä on se yhteiskunnan yleinen etu, joka tähän pakottaa? Pitäisikö nyt saada Ollista Nykänen, elämässään ja rakkaudessaan epävarmasta nuoresta miehestä kehäraakki mahdollisimman nopeasti?

Muistan miten Matti Nykänen 1980-luvulla lähes pikkupoikana kipusi huipulle. Samaan aikaan hyppäsi hyvin myös japanilainen Masahiro Akimoto ja pikku-Mattia alettiin julkisestikin kutsua Masahiireksi.

Matti-parka ei tällaista nimeä halunnut – kuka haluaisi – ja toivoi, ettei sitä käytettäisi. Niin vaan otsikoissa ja pakinoissa iloittiin Masahiiren menestyksestä.

Ei Masahiireksi nimittely varmaan Matin hienoa uraa lopulta suistanut raiteiltaan, mutta ei epäoikeudenmukaiseksi heti uran alussa koettu nimittely varmaan hyvääkään tehnyt yhtäkkiä julkisuuteen kivunneella nuorukaiselle.

Kunnia Väätäiselle, että otti Ollin joukkuemäkeen. Toivottavasti tuulet ovat suosiolliset eivätkä toimittajat työnnä mikrofonia suuhun kesken loppuliu´un.

Aamulla ei kukaan tiennyt, kenestä tulee EU:n presidentti, kenestä ulkoministeri. Huolestutti.

Kun Lipposesta ja Rehnistäkään ei enää puhuttu, ajattelin ehdottaa virkoihin kompromissiehdokasta. Tätä jäämies Kimi Räikköstä, kun sille muuten olisi tulossa välivuosi. Palkkaakaan ei ensimmäiseltä vuodelta olisi tarvinnut maksaa, kun Ferrari sen hoitelee.

Ja illalla sitten Brysselissä syötiin yhdessä ja pika pikaa päätettiin, että valitaan presidentiksi mies tästä kotikentältä, Herman van Rompuy. Kun se on niin väritön puurtaja. Ja ulkoministeriksi Catherine Ashton, kun se on aatelinen, sosialisti ja nainen.

Presidentti van Rompuy harrastaa japanilaistyyppisten runojen kirjoittamista, kertoo kaikentietävä netti. Haikuja ja tankoja, oletan.

Edelleen, van Rompuyn sisar totesi taannoin, että velipoika on täysi pelle. En usko, että on. Jos mies kirjoittaa haikuja, ei hän voi olla täysi pelle.

Tässä yksi van Rompuyn haiku, hollanniksi kai, presidentin kotisivuilta. Haikun nimi on Water, tarkoittanee vettä.

Plassen wachten

op warmte om te verdampen.

Water wordt een wolk.

Kaikella hollannintaidollani arvelisin, että vedestä tässä haikussa tulee pilvi.

Mitä ulkoministeriin tulee, on Lady Catherine aatelisnimeltään Uphollandin paronitar Ashton. Hän on naimisissa aatelittoman Peter Kelnerin kanssa. Tämä herra johtaa englantilaista nettipohjoista markkinatutkimuslaitosta nimeltä YouGov. Sanovat, että YouGov osaa ennustaa vaalitulokset paremmin kuin mikään muu firma.

Tuskin YouGov olisi osannut viikko sitten Lady Catherinen voittoa ennustaa. Toisaalta, eihän paronitarta vaaleilla valittukaan vaan illallisilla.

Nyt pitäisi opetella, miten Rompuy äännetään.

Kävin viikonloppuna kuuntelemassa, mitä millaisia ovat olleet Etelä-Karjalan vaurauden myllyt. Kesäyliopisto niistä Imatralla kertoi, Neitsytniemen kartanon rauhassa ja Imatran seitsenpyttyisen voimalaitoksen kuminassa.

Vuokraajaa taas etsivä Neitsytniemi – mistä lie nimensä saanut – oli aikanaan sekin näiden vaurauden myllyjen jonkinmoinen osa. Tosin rakennuttajat, liivinmaalaista sukua olevat von Nottbeckit tuottivat Finlaysonillaan mammonaa vain Tampereelle. Imatralla, silloisella Ruokolahdella, fiini ja ylisivistynyt perhekunta keskittyi pitämään keisarikunnan vallasvälelle juhlia.

Aina sitä oppii, esimerkiksi sen, että seudun ensimmäinen kunnon höyrysaha Ruokolahden Hauklapissa alkoi suoltaa  kaksnelosia jo 1866. Se ennätti tuottaa vaurautta viisi vuotta, kunnes koki sahojen perinteisen kohtalon. Paloi.

Sahoista ja puusta aloitettiin, monille muille aloille ehätettiin, kun oli Saimaata, kanavaa ja Imatran voimaa tarjolla. Moni tuote on ehtinyt kadotakin, kuten Kaukaan lankarullat, paljon tulla tilalle. Neuvostoliiton pelossa Imatralta rahdattiin kuparitehdas Harjavaltaan, mutta Kutsetti keksi tekemään tehtaalla mäntysuopaa. Ei tosin enää tee. Lappeenrannasta valtio siirsi rikkihapon tekonsa (Saimaan iloksi) Vihtavuoreen. Nyt on menossa Kaukaan vaneri, kai lopullisesti sekin.

Historiasta kertonut tutkija oli optimistinen: vanhaa menee, uutta tulee.

Vaan yksi ei muutu. Imatran voimalaitoksessa puskevat sähköä Fortumin osakkeenomistajien iloksi osaksi samat vempeleet kuin silloin alussa, jo 1929. Mukavat 134 megawattia näkyi syntyvän, vaikka yksi koneisto oli korjattavana.

Ei muuten ollut Imatran kahlitseminen herkkua sen ajan työmiehille. Kaiken voimalaitoksen historiasta tietävä Veikko Puska kertoi, että jättimäisen työmaan tapaturmissa kuoli 27 rakentajaa. Kunnia heille.

Sähkön ohella olen päässyt nauttimaan myös muusta entisen Imatran Voima Oy:n tuottamasta hyvinvoinnista. Ylioppilaaksituloiltanani 1960 mentiin Valtionhotellista ilakoitsemaan firman kerholle, lähes kuin von Nottbeckit aikoinaan. Siinä se kerho näkyi vieläkin seisovan.

Vielä kun muistaisi, mitä sinä yönä tapahtui, mistä puhuttiin. Paljon, luulisin.

Vähästä, kovin vähästä näkyy olleen kiinni SaiPan menestys kotikaukalossa.

Lauantai-iltana se nähtiin. Saatiin kuuluttamaan mies suoraan Namikan hektisistä koripallopeleistä ja oitis tuli voitto. Pienet hehkutukset kotijoukkueen jäälletulossa, isommat sitten kun Jaarnooo Kooskiraantaaa! teki ensimmäisen maalin. Siinä sen enempää tarvittu, kohta niitä maaleja tuli neljä lisää.

Ai niin, soitettiinhaan siinä alussa myös Lappeenranta-humppaa.

Uskalikko Ágnez Zászkaliczky kiipesi torstai-iltana Lappeen Marian kirkon urkuparvelle ja soitti uruilla uljaasti Bachia.

Uskalikoksi tätä iloisen kapellimestari Tibor Bogányin muusikkoavaimoa voinee tässä tapauksessa kutsua siksi, että urkuparven ainakin teoriassa pelättiin romahtavan.

Muuhun tulokseen ei voinut tulla, koska illan konserttiyleisöä ei tässä ainutlaatuisessa Juhana Salosen kahtamoisessa päästetty istumaan urkuparven alle. Rakennustelineitäkin näkyi. Ovatko Juhana Salosen lujuuslaskelmat pettämässä?

Mitä konserttiin muuten tulee, oli hauska kuunnella pitkästä aikaa klassista kuoroa ja aivan uusia sanoja ja sävelmiä. Joku John Rutter oli niitä säveltänyt.

Sekin ilahdutti, että oli tarjolla sanat. Yhdestä sanoituksesta kävi ilmi, että kissa sanoo englanniksi mew, mew, mew.

Isänpäivän kunniaksi söin kotona pekoninmurusilla koristeltua mustajuurikeittoa, paahtopaistisalaattia ja patonkia sekä jälkiruuaksi kermaista lakkakakkua. Ruokajuomana oli tasmanialainen kuohuviini, jota tässä taloudessa tämän jälkeen ei luullakseni nautita.

Ennen ylensyöntiä osittain katselin, miten Suomi  nuiji jääkiekossa Ruotsin 7-0. Siis seitsemän-nolla, melkein kuin satanolla. Uskomatonta. Sai siinä Ruotsi isän kädestä.

Jo sitä ennen nautin maittavaa isänpäiväkakkua Catzin kotipelin väliajalla, jolla saa parhaat leivonnaiset Lappeenrannassa. Catz voitti jonkin vastustajansa 70 pisteellä.

Illalla totesin, että Adolf Ehrnroothin lähisukulainen Saranna äänestettiin ulos BB-talosta. Asiasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat, ainakin minulle.

Adolf Ehrnrooth kuului olleen Sarannan äidin isoisän veli.

Adolf antaisi varmasti Sarannalle isän kädestä, jos eläisi. Senkö takia Adolf Ehrnrooth Siiranmäessä tappeli ja sittemmin rakuunat jalkautti, että veljenpojan tyttärentytär ensin menee BB:hen ja sitten sieltä vielä potkitaan pois.

Pienehkö sievähkö konserttisali olisi nenäpäiväperjantain iltana ollut tarpeen Lappeenrannassa, sen verran vähän oli kansaa kuuntelemassa ja katselemassa rohkeahkosti Saimaa Sinfoniettan nimellä esiintynyttä Lappeenrannan kaupunginorkesteria.

Harmi, ettei ollut enemmän väkeä. Omapa tietysti oli poissaolijoitten häpeä, kun eivät tulleet. Tarjolla nimittäin oli hyvinkin mielenkiintoinen tapahtuma; hienoa musiikkia, uusia kasvoja.

Aavistuksenomaisesti vahvistettua orkesteria johti peräti viisi kapellimestaria, jopa lennossa vaihtui tahtipuikko toiseen. Jousisolistejakin oli kaksi.

Tibor Boganyin mestarikurssilta oppia hakemassa oli kovasti mielenkiintoisia kapellimestaritulokkaita Sibelius-Akatemasta, samaa opiskelijajoukkoa kai, kun vasta julkisuuteen ponnahtanut Santtu Rouvali.

Suomalaisen kapellimestarikoulutuksen kiinnostavuudesta kertonee, että nytkin  kaksi viidestä vieraasta oli muilta mantereilta, David Claudio Perusta ja Jackie Shin Koreasta.

Maallikon silmin ja korvin juuri Claudio näytti pisimmälle ehtineeltä. Käsien kaaret tosin kipusivat innoissaan hymyilyttävänkin korkealle. Mitäs tuosta, orkesteri käsittääkseni pysyi mukana.

Huomattavaa oli, että kolme mestariehdokkaista oli naisia. Se mietitytti, sanooko orkesterietiketti, että naiskapellimestarillakin pitää olla mustat miesmäiset asusteet.

Ja se säikäytti, kun sellokonserttoonsa totaalisesti uppoutunut Iida-Wilhelmiina Laine soitoninnossaan näytti väliin putoavan tuoliltaan. Ei pudonnut, mutta vei katseen  pois vähäeleisesti johtaneesta Erkki Lasonpalosta.

Etelän median ylivoimaista valtavirtaa edustaa näinä kekrin aikoina keltainen lehdistö. Väitän, ettei koskaan, ei ikinä ole ollut Suomessa niin paljon lehtiä kuin on nyt. Koivun lehtiä, vaahteran lehtiä, lehmuksen lehtiä, haavan lehtiä.

Valtaosa niistä on jo maassa, osa sinnittelee vielä oksassansa, odottamassa sitä lopullista lentoon lähdön ja putoamisen hetkeä, jonka tarkkaa ajankohtaa ei kenkään voi ennustaa.

Kulunut Suomen kesä oli kasvulle otollinen, otollisempi kuin miesmuistiin. Ei siis ihme, että myös lehtiä se kasvatti enemmän kuin koskaan.

Miten lie naapurissa, oblastissa ja Karjalan tasavallassa, onko nyt kokonaan lehtien peittämä, kun ei koivua ole päästy suomalaistehtaille tullitta hakkaamaan.Viikolla toin luumäkeläiseltä suolta urbaaniin, nykyisten ja tulevien kauppakeskusten aateloimaan kotikaupunkiini yllätysvieraan. Kaikista luumäkeläisistä otuksista millään en olisi kuvitellut juuri sitä tuovani, etenkään tänä vuonna ja tähän aikaan vuodesta.

Valtaisan puolukka-, karpalo- ja suppilovahverosaaliin (kuka kehuisi, jos en itse sitä tekisi) mukana ilmaantui keittiön pöydälle leppäkerttu.

Ilmielävä seitsenpistepirkko, väritykseltään hieman karpaloa haaleampi. Siinä se kohta käveli kämmenselälläni siten kuin leppäkertut kävelevät, hieman kutittaen, aavistuksenomaisesti kynsillään ihoon tarttuen.

Ja niin kuin sitä oli kesällä ihmetelty, että missä ne leppäkertut, kun ei yhtään näy.

Nyt se paljastui. Luumäellä olivat. Hyvä kuitenkin, ettei kesää ilman leppäkerttua.

Mutta jospa se karpaloiden kanssa tullut oli sukunsa viimeisiä, saimaannorpan ja iberianilveksen kaltainen? Olisiko pitänyt säilöä kellariin, pimeään komeroon, odottamaan kanssamme uutta vaalirahoituslakia, kevättä ja kenties jo talouden elpymistä?

Sieltä olisi keväällä viety aurinkoiseen ulkoilmaan, etsimään kirvoja, lajikumppania ja kenties iloksemme lisääntymään.

Mutta turha tässä on sitä enää miettiä, vein ulos pimeään ja lapsellisuuksissani käskin lentää.

Sen tietää, ettei leppäkerttu lentäessään hiilijalanjälkeä jätä. Meikäläinen jättää. Onneksi sikaflunssan odotus on pitänyt syksyn Suomessa tai ainakin lähellä.

Nyt kuitenkin tekisi mieli lähteä, jonnekin. Kurkikin jo lähti. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen eli Kotuksen uudesta verkkotiedostosta ”Maiden nimet seitsemällä kielellä” löytyi maa, jossa olisi mukava käydä.

Wallis ja Futuna.

Hawaijilta kun lähtee kohti Uutta Seelantia, törmää 2/3 matkan päässä maahan nimeltä Wallis ja Futuna, ruotsiksi Wallis och Futuna, saameksi Wallis- ja Futunasullot, englanniksi Wallis and Futuna, ranskaksi Wallis-et-Futuna, saksaksi Wallis und Futuna, venäjäksi Uollis i Futuna.

Jostain syystä nimi on Wallis ja Futuna, vaikka kolmaskin iso saari maasta Wikipedian mukaan löytyy, Alofi. Oletan, että alofilaiset vielä nostavat maan nimestä haloon.

Wallis ja Futuna on näitä Ranskan muinaisia alusmaita, nykyasemaltaan Sarkozyn Ranskan merentakainen alue. Sen verran itsenäinen se kuitenkin on, että on päässyt Kotuksen luetteloon.

Pääkaupunki on Mata-Utu, joka sijaitsee Wallisin saarella. Mata-Utun hallintorakennuksen katolla liehuu punaisen lippu, jonka keskellä on maltanristiä muistuttava valkoinen risti, kulmassa pikkuinen trikolori.

Somaa olisi siellä nyt käydä. Onneksi en löytänyt lentoja, vaikka Mata-Utussa arvatenkin lentokenttä onkin..