Antti Munnukka

Harmittaa, muinaisen opettajani Sulo Rengonkin puolesta.

Historianopetuksessaan lehtori Renko käytti runsaasti latinankielisiä sutkauksia, joita herra paratkoon ainakin siihen maailmanaikaan oli tarjolla runsaasti. Kaiken lisäksi lehtori Rengon vaimo Hildur Renko opetti kasvioppia, joka tarkoitti ainakin 120 kasvin latinankielisen nimen oppimista.

Ei kuulkaas ollut oppiminen helppoa, kun ei ollut takana edes latinankielen perus- tai intensiivikurssia. Ei voinut esimerkiksi tietää, lausuiko Sulo Renko oikein, kun sanoi Caesarin kirjoittaneen sotakirjat Commentarii de bello Gallico et civili. Pitikö sanoa sommentarii tai kommentarii de bello vai kommentari-ii  dee belloo, kuten Renko vinosti hymyillen lausui.

Gaudeamus igituriakin piti sitten laulaa, sanoja vain paikoin ymmärrellen.

Päässäni seikkailevat yhä kommentari-iin ohella kymmenet muut latinakieliset lauseparret, joitten sisällöstä ja ääntämyksestä tietoni ovat kovin rajalliset. Aina pitää jostain Wikipediasta katsoa, mitä se nyt oikein tarkoittikaan. Ja voiko siihen Wikipediaan edes luottaa?

Siksipä olin hyvässä uskossa (bona fide?) lähdössä Etelä-Karjalan kesäyliopiston tarjomalle intensiiviselle latinan kielen alkeiskurssille.

Tuli tyly vastaus. Kurssia ei järjestetä, kun vain kolme halukasta ilmoittautui viettämään kaksi viikonloppua latinankielen iloissa.

In medias res (in meediaas rees), suoraan sanoen: miten niin vain kolme? Minusta kurssi olisi pitänyt järjestää, kun kerran peräti kolme opiskelijaa olisi tullut paikalle, ainakin ensimmäiselle tunnille, kuten aikuiskielenopetuksessa usein on tapana.

Viime viikolla taas kerran luin jostain, mitä Axel Oxenstierna oli latinaksi lausunut pojalleen:  An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.

Mutta äännetäänkö Axelin muistosanat An neskiis, mii fiilii.., kuten näyttäisi olevan ilmeistä?

Kuuluu tarkoittavan, että ”Poikaseenii, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan”.

Kun perjantaina kävelee pitkin Saimaan rantaa, näkee kaikenlaista; veneitä, sorsia ja kirjailija Petter Sairasen polkupyörän, joka odottaa ajajaansa.

Oman todistuksensa mukaan Petter Sairanen oli aamupäivällä aloittanut kirjastosta lainaamansa Edvard Gyllingin elämäkerran lukemisen eikä voinut jättää kirjaa kotiin, kun lähti pyöräilemään.

Lappeenrannan Linnoituksen nokassa Sairasen oli pakko palata Otto-Wille Kuusisen luokkatoverin, filosofian tohtorin, Karjalan työkansan kommuunin kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan elämään.

Kiinostava mies tämä Gylling. Käsittääkseni hän aikansa loi Neuvosto-Karjalaan suomenkielistä ihmiskasvoista sosialismia. Palkinnoksi tuli teloitus 1938. Luokkatoveri ei ollut samanmoinen nationalisti, selvisi hengissä, pääsi Terijoen hallituksen pääministeriksi ja sai patsaan Petroskoihin, Äänisen rannalle.

Menin sitten kirjastoon minäkin. Luin hyllystä löytämääni Karjalan Sanomia, joka ilmestyy Petroskoissa. Gyllingin aikana sen nimi oli ensin Karjalan Kommuuni, sitten Punainen Karjala. Gyllingin teloituksen tienoilla nimi venäläistyi Sovetskoi Karelijaksi, jota seurasivat Totuus, Leniniläinen Totuus ja Neuvosto-Karjala.

Punaisen Karjalan aikaan päätoimittajana oli jonkin aika Santeri Nuorteva, jonka tyttärestä Kerttu Nuortevasta Jörn Donner juuri on tehnyt elokuvan.

Karjalan Sanomat on nykyään hyvinkin länsimaistyyppisesti uutismainen, toki sisältää myös mielipiteitä. Silmiin osui esimerkiksi pietarilaisen Wladimir Kokon kirjoitus. Siinä tämä Inkerin Liiton puuhamies hämmästelee Venäjän duumaa, joka on kieltänyt olemassaolon kaikilta ristilipuilta.

Näin ei Venäjällä Inkerin lippuakaan, sini-puna-keltaista ristilippua, enää voisi rangaistuksetta salkoon nostaa, kuten Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on saanut.

Ristiliput ovat uuden lain mukaan äärimmäisyyssymboleita, mitä se sitten tarkoittaneekin.

Mutta, Wladimir Kokko näkee valoa pimeydessä:

”Vitsin mukaan Venäjän lakien tuimuus korvataan niiden toimeenpanon tarpeettomuudella. Siihen maan kansalainen aina panee toivonsa.”

T

Kävin ennakkoon kuulostelemassa, millaiset kolme sisarta tänä syksynä Lappeenrannan kaupunginteatterissa nähdään ja kuullaan, kun oli kuulosteluun mahdollisuus.

Näytelmän ohjaaja ja suomentaja heistä kertoivat, uudistuvista sisarista ja kunnioittamastaan Tsehovista.

Nämä sisaret parhaimmin tunnetaan siitä, että halusivat pois tuppukylästään, mielivät Moskovaan, jossa joskus olivat asuneet.

vMaskvuu! Vähäisistä venäjänkielen opinnoistani on parhaiten jäänyt mieleen juuri tuo sanonta Moskovaan!, vMaskvuu!

Alun v (f?) on prepositio, joka vaatii Moskvaa-sanan loppuun äännettäväksi kovasti painollisen aan sijaan uun; vMaskvuu!, lausui Moskovasta tullut opettajamme Tarjana Koponen niin kaihoavan kolmesisarellisesti ettei kukaan.Tshehov tietysti viisaana ihmismielen tuntijana kirjoitti tämän matkustushalun taitavasti niin, että tyhmempikin huomaa sisarten haluavan Moskovan ja jotakin, jota ei oikeastaan ole olemassakaan vaikka sitä kuinka toivoisi.

Minusta nyt kuulkaas jo näyttää, että Suomen kansa mediansa ja poliitikkojensa johdolla on haluamassa vaalirahakohustansa johonkin epämääräiseen Moskovaan. Tai Pariisiin, Roomaan tai Ouagadougouhun, jossa kaikki olisi sillä lailla, ettei politiikassa liikkuisi likaista, tahraavaa, korruptoivaa rahaa; ettei tarvitsisi joka päivä yhä enemmän, taitavin korulausein kauhistella, mihin tämä moraaliton, maailman korruptoitunein maa nyt onkaan menemässä.

Ruotsissa ei rahan perään haikailla. Siellä on vaaleissa pitkät listat ja kiltit poliisit katsovat vierestä, kun ammattinsa taitavat ryöstäjät vievät helikopterilla miljardi kruunua.

Karjalan tasavalta rajoittuu EU-Suomeen tuolta Rautjärven korkeudelta alkaen. Näin lähellä kun toisiamme ollaan, kannattaa kertoa, että Karjalan tasavallassa vietetään tämän kuun 30. päivänä ensi kertaa Fasistisista miehittäjistä vapautumisen päivää.

Kovin iso juhla ei ainakaan vielä ole, tuskin sitä esimerkiksi entisellä kotiseudullani Ilmeellä vietetään, Petroskoissa ehkä. Vapaapäivääkään ei tiettävästi ole luvassa. Kuten tunnettua, juhlavapaat ne kaikkialla Venäjällä vasta tekevät juhlapäivästä juhlan.

Fasistiset miehittäjät ovat uudesta juhlapäivästä päättäneen tasavallan parlamentin  mielestä jatkosodan aikana Itä-Karjalaa miehittäneitä suomalaisia.

Kyllä, pakko meidän on tunnustaa, että siellä miehitettiin, jopa kovalla kädellä, mutta edustimmeko fasismia, kaiken pahan alkua ja juurta? Muuttuiko velipoika fasistiksi, kun kiersi Syvärille ja sieltä takaisin?

Ja onko juuri nyt, lähes 70 vuotta Mainilan laukausten ampumisen ja talvisodan alkamisen jälkeen, syytä lähinaapurissa ryhtyä luomaan finnofobia.

Fasisti-sanan käytössä on täällä Suomessa viime aikoina kunnostautunut muuan dosentti Johan Bäckman, joka tässä viikolla kertoi venäläisille, että Suomi aikoo tuomita yhden vironvenäläisen naisen 7,5 vuodeksi vankilaan, vaikka tuomiosta ei vielä ole tietoakaan muilla kuin dosentilla. Syyte on olemassa, mutta oikeusvaltiossa syyte on vain syyte, ei tuomio.

Paljastus ylitti uutiskynnyksen monissa venäläisissä tiedotusvälineissä. Ulkoministeriön edustajakin ärähti, näinkö kohdellaan Suomessa ulkovenäläisiä.

Ihan vähän alkaa kohta huolettaa, kun kävelee Oleksilla. Pitävätkö ystävällisen oloiset venäläiset turistit ja kauppaan matkustajat meitä kohta fasisteina?

Taas kutisee. Päässä ja kankussa. Lipoptena cervi, jokasyksyinen ystävämme on ollut asialla. Ja juuri kun olin päässyt arvelemasta, että tänä vuonna niitä taitaa olla viime vuotta vähemmän, hirvikärpäsiä.

Viisi nitistin puolukkaretkellä, mutta sitten kai tuli se kuudes. Ja seitsemäs. Kuudes iski hampaansa tukanrajaan, seitsemäs kiipesi housunkauluksesta sisälle ja puraisi.

Ovat näemmä laajentamassa ihmiskehoreviiriään. Tähän asti olen saanut syyskuun raapia vain päätäni. Nyt pitää rapsuttaa myös takamusta, mikä ei ole ulkopuolisista varmaan ole kovin esteettisen näköistä. Onneksi paukama on tuossa keskiruumiini sivustalla, ei edessä eikä takana.

Pahinta on, että rapsutus ei auta, kutitus siitä vaan lisääntyy. Turha pistää kortisonia, turha muitakaan  salvoja, kaksi viikkoa kestää minulla hirvikärpäsen pureman paraneminen. Saman ajan kuin flunssa.

Viereisellä penkkirivillä istui Jean Sibeliuksen näköinen mies, niiltä vuosilta siis kun Sibeliuksella ei enää ollut tukkaa. Tämä mies kailotti englanniksi ja taputti käsiään kuin hurjapää.

Oli aihettakin. Norjalainen viulisti Henning Kraggerud, 35,  oli ilmeisesti hänenkin mielestään onnistunut, kun soitti Lahden Sibelius-talossa perjantai-iltana sen kuuluisan Viulukonserton. Uskallan veikata, että hänkin, tämä Sibeliuksen näköinen mies, oli tullut paikalle juuri sen konserton kuullakseen.

Tulkoon tässä nyt sanotuksi, etten musiikista teoriassa mitään ymmärrä, mutta kuuntelen sujuvasti. Ja syksyiseksi kuunneltavaksi kyllä parhaiten sopii  Sibeliuksen Viulukonsertto. Olen ymmärtänyt, että Sibbe sävelsi sen viime vuosisadan alussa suuren innoituksen vallassa, kun oli päässyt eroon Kämpin ryyppykavereistaan Aino-vaimon hellään huomaan.

Innoitusta tarvitsee sen soittajakin ja kyllä meikäläisenkin tasoinen musiikin kuulija sen innoituksen tajuaa.

Juuri Lahden Sibelius-taloon kannattaa  Sibeliuksen viulukonserttoa mennä kuuntelemaan, koska tokko missään heti biisin alussa pääsee samaan tunnelmaan: hiljaisuudesta juuri ja juuri kuultaviksi kohoavat jousien äänet saavat karvat nousemaan pystyyn. Että on kaunista!

Ja annas olla sitten finaalissa, kun koko orkesteri käy viulun kimppuun ja uho on hirmuinen. Kyllä kuuluu!

Mainittu Kraggerud istui toisen osan konserttia vieressä hänkin, sen Sibeliuksen näköisen  takana. Polvien välissä oli viulukotelo, sama, jota mies väliajallakin kantoi mukanaan.

Piti oikein varmistaa, mikä oli viulu, jota ei hetkeksikään voi jättää käsistään. Näkyi olevan  Guarneri del Gesù vuodelta 1744. Arvoa ei kai rahassa ole aikoihin mitattu, mutta takana näkyy olevan Norjan säästöpankkilaitos.

Väittävät näitä Guarneri del Gesùja Stradivarejakin paremmiksi.

Rohkenen sanoa, että Sibeliuksen konserttoon tuntui Kraggerudin soitin olevan omiaan. Kuten myös itse Kraggerud, joka vanhojen rouvien mielestä kaiken lisäksi oli lutunen ja hyvin pukeutunut.

Kuten tiedämme, etelän median ohella kaikki muukin media on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas, Linnan Väniä tässä luvatta väärin lainatakseni.

Niinpä media on viime keväästä lähtien tiennyt, että Saimaan Pallona tunnettu kaakkoissuomalainen yhteisö on kuluvan kauden surkein jääkiekkoliigassa pelaava viritelmä, koska se otti ja meni pienentämään pelaajabudjettiaan. Lisäksi tämä joukkio säälittävästi menetti jopa pulskaksi kasvattamansa maalivahdinkin, joka vasta etelässä oppi laihduttamaan ja sen mukana torjumaan kiekkoja.

Kauden aluksi köyhä ja säälittävä SaiPa pöllytti liigan rikkainta eli Oulun Kärppiä 4-0.

Oletan, että media nyt, Reko Lundanin riipaisevan suunnistusnäytelmän sanoin toteaa, että aina joku kiekko SaiPaltakin vastustajan maaliin alkukaudesta eksyy. Ja että katsokaapa kevättä, siellä se joukkue viimeisenä lillii  eikä katsomossa ketään.

Lupaan siellä olla, riippumatta siitä, eksyykö kiekko Kärpät-pelin tapaan maaliin tai ei.

Kävin Pietarissa ja sain Nevskiltä tai Moikalta tai Gribojedovalta jonkinmoisen kuumeen, tuskin kuitenkaan sika-. Siksipä oli lauantaina normaaliakin enemmän aikaa katsella Teemalta, mitä Berliinissä tapahtui tasan vuosi sitten.

Aikamoinen dokumentti, 24 tuntia Berliinin elämää, tositeeveetä jos mikä. Parikymmenen päähenkilön ja yhden pääkaupungin vuorokautta seurattiin tunti tunnilta, ihmisiä ja kaupunkia kuunnellen.

Harmi, etten enää sunnuntaiaamuna klo 5.55 herännyt katsomaan, miten homma loppui. Pääsikö viimeksi näyttäytymään  aamutoimissaan ehkä suosikkini Margarate, 86, joka oli elänyt kaupungissa yksin 70 vuotta, jo aikana ennen Molotov&Ribbentropia, aikana ennen omalaatuisen Wagner-kapellimestari Daniel Barenboimin syntymää?

Parkinsonin tautia pelkäämättä sairastava Margarete teki itselleen yhden naisen aterioita, joilla tarjottiin ruskeaa kastiketta, vaikka lääkärit olivat kieltäneet. Margarete luki kirjaa joka ilta ennen nukkumistaan, tällä erää Henning Mankelia.

Jotkut illalla äänestivät, kihertävän Vappu Pimiän kannustamina,  BB-talosta pois Tertun, 61. Mitä tyypillistä ikäsyrjintää, kuin suoraan firmojen irtisanomisuutisista!

Kolmissa uusituissa kunnallisvaaleissa ei äänestänynyt monikaan. Yleä uudesta duunista kiitellyt Sakari Pietilä Urheiluruudussa sen sijaan äänesti SaiPan, 61,  liigakarsintaan, sanallakaan perustelematta.

Tylyä.