Antti Munnukka

Juhannus oli äärimmäisen Saimaan-perinteinen; sukulaisia, keskustelua, juhannuskoivuja, uusia perunoita, sauna, itikoita, taiten tehdyt vastat, luvallinen kokko (saatteena kuohujuomaa), aamulla vielä verkosta ahvenia, päivällä hämmästelyä rosvopaistin äärellä.

Yksi asia oli muuttunut.

Juhannuspäivänä lillui joitain outoa 15-asteisessa rantavedessä, juuri siinä kohtaa, mistä illalla oli menty uimaan. Lillui pieniä vihreitä hitusia, joita niillä vesillä ei ollut nähty ikinä.

Sinilevää, siskon mökkirannassa!

Mihin tämä maailma oikein menee? Ensin on  koko talvi kuultu, miten sinilevä riehuu valtoimenaan koti-Saimaan jään alla. Ja nyt se pahus on rientänyt Ruokolahden perukoille.

Ei hyvä.

Kaikilla meillä on unelmia. Pitää olla, jotta jaksamme elää.

Uskon, että kaikki Suomen tulevaisuudestaan unelmoivat Juha Turuset (joita uskon olevan runsaasti) ovat tällä viikolla, juhannuksen viettoon valmistautuessaan, tunteneet olonsa oudoksi.

Yksi heistä, ystävällinen perheenisä, lainoppinut rehellinen yliopistomies, päätti ansaita kahdeksan miljoonaa euroa kidnappaamalla rikkaan perheen tyttären, työntämällä hänet nokkakärryillä portaita alas helsinkiläisestä viidennestä kerroksesta ja pitämällä häntä kaksi viikkoa vankina tätä tarkoitusta varten 200 000 eurolla ostamassaan upouudessa turkulaisessa kaksiossa, tarkemmin sanoen sen äänieristetyssä makuuhuoneessa.

Ja lunnaiden hakua varten tämä Juha Turunen oli hankkinut perävaunullisen naisten polkupyörän ja hatun! Lunnasrahat hän sirotteli löydettäväksi kymmeneen piiloon pitkin Turkua.

Mikä ihme sai Juha Turusen tekemään kaiken sen minkä teki? Pilaamaan oman elämänsä, aiheuttamaan uhrilleen kenties elinikäisen trauman?

Raha, sanoo poliisi.

Näytön paikka, arvelen minä.

Lappeenrantalainen maailmankansalainen ja kornetisti Pekka Heinvirta, 80, sai tässä yhtenä päivänä kutsun Mikkeliin, nauttimaan lasillisen sveitsiläistä viiniä.

Kutsujana oli Sveitsin Helsingin-suurlähettiläs Josef Bucher.

Viinilasillinen nautittiin sen jälkeen, kun Jalkaväen museossa oli avattu näyttely jääkärikenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin elämästä.

Lennart Oesch oli se kaveri, jonka marsalkka Mannerheimin kutsui kesäkuun 14. päivä 1944 apuun, kun näytti siltä, että Kannaksen rintama oli kokonaan romahtamassa. Oesch hyppäsi Petroskoissa Buick-autoonsa ja lähti apuun.

Loppu olikin sitten suomalaista sotahistoriaa. Oesch järjesti repaleiseksi menneen puolustuksen Tali-Ihantalaan, neljännesmiljoona ihmistä tappeli  aikansa toisiaan vastaan  ja Stalinin hyökkäys pysähtyi. Mannerheim ehätti myöntämään Oeschille Mannerheim-ristin numero 131, jo kesken taistelujen.

Sen suurempaa kunniaa Oeschille ei sitten tullutkaan, jos ei Turun yliopiston myöntämää kunniatohtorin arvo vuodelta 1960 lasketa.  Sodan jälkeen hän kohta erosi palveluksesta ja hänet yritettiin ensin tuomita asekätkennästä. Lopulta kolmen vuoden tuomio tuli siitä, että Oesch olisi suullisesti antanut luvan teloittaa uppiniskaisia sotavankeja.

Nyt sitten kysymään, miksi Sveitsin suurlähettiläs haluaa juhlia Oeschia yhdessä Pekka Heinvirran kanssa.

Lennart Oesch oli tohmajärveläisen ”Juusto-Össin” poika. Mainittu Öss, oikeammin Christian Oesch oli jostain syystä muuttanut Sveitsistä Tohmajärvelle ja perustanut sinne perheen ja juustomeijerin. Myös Lennart Oesch oli Sveitsinkin kansalainen aina vuoteen 1920.

Pekka Heinvirta puolestaan teki  suuren osan mittavasta elämäntyötään Sveitsissä 1950-1970-luvuilla, vei Sveitsiin suomalaista designia, puutaloja, ties mitä. Vieläkin siellä muistetaan Heinvirran Finn-Finn ja Die Finnen Kommen -kampanjat.

Sellainen Oesch ja sellainen Heinvirta, maahanmuuttajia molemmat.

Ihmisen on hyvä käydä ainakin kerran vuodessa Tampereella. On se vaan sellainen paikka; iso, pieni, lähellä ihmistä.

Ja ihmisen on hyvä tulla Tampereelle Kangasalan kautta, koska silloin voi katsella Vehoniemessä korkealta Roineen aaltoja ja Längelmäveden siintelyä.

Ennen Kangasalle tuloa voi sitä paitsi piipahtaa vaikka Hauhon vanhalla raitilla ja hämmästellä harmaakivikirkkoa ynnä viipurilaista Olgaa, joka  sinua kahvilassa yllättäen palvelee. Viipurilainen Olga, keskiaikaisessa sydän-Hämeessä!

Tampereelle päästyä voi kiivetä Pyynikille ja edelleen Pispalanharjulle ja siellä ihmetellä Lauri Viidan Pispalaa. Että tällaista Suomessa on!  Pispalasta voi ihmetellä, miten lähellä Siilinkari Näsijärvellä on. Se Siilinkari, jonka viereen Kuru lähes 80 vuotta sitten myrskyssä upposi ja vei mukanaan 136 henkeä.

Tampereella voi Tillikassa syödä monenlaisia pyttipannuja. Kermalla, lisäkermalla tai ilman. Kalevankankaalla voi muistella punakapinaa tai miettiä Juicen elämää, sen haudalla.

Tuomiokirkossa voi ihmetellä Simbergin ruusuköynnöstä ja kärmettä. Ja sattumalta osua sinne päivänä, jolloin Tapiolan kuoro antaa huikean konsertin. Ihmetellä kun uuden kuoronjohtajan titteli onkin sopranista.

Ihme paikka, viime viikollakin siellä kävivät Tapiolan kuorolaisten ohella myös Bruce Springsten ja Mötley Cru. Ja Kotiteollisuus.

Keskustorilta lähti lauantaina Lähetysnysse. Sekin vielä!

Riikka Manner Varkaudesta edustaa Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson maakuntia EU:n parlamentissa seuraavat viisi vuotta. Mikä on edustaessa, tämä Riikka sai Kymen vaalipiirin alueelta muhkeat 760 ääntä, vaikka vain reilu kolmannes tämän seudun äänioikeutetuista riensi uurnille.

Onnea ja jaksamista kahden yliopistollisen tutkinnon ja kuuden kielen Riikalle, sillä kuten tiedämme, nykyinen Eurooppa on maakuntien Eurooppa, ja varkautelaisen Riikan osaksi tuli nyt edustaa kaikkia itäisen Suomen maakuntia.

Toki meitä kaakkoissuomalaisia edustaa EU:ssa pari vuotta myös Kymen vaalipiirin ääniharava Timo Soini, jonka eduskunnan kyselytunnille suunnittelemat fraasit purivat 9643:een tämän alueen kansalaiseen.

Onnea myös hänelle, ongelmia tulee riittämään.

Ongelmia täällä kotimassa riittää aivan aluksi ainakin Jutta Urpilaiselle, kannatus laski taas. Mitä olisi tapahtunut ilman pikasosialidemokraatti isä-Mitroa?

Vain Suomen sosialidemokraattisin vaalipiiri, tämän meidän Kymemme, seisoi demarien takana, niukin naukin, vaikka SDP:n kannatus täällä laski yli 10 prosenttiyksikköä.

Vladimir Putin näytti eilen valmiiksi väsyneeltä, kun tuli Suomeen, jostain syystä pahasti myöhässä. Eikö Ljudmila-vaimo ollut herättänyt miestään ajoissa, muistuttanut, että ”Vova-kulta, tänään pitää mennä edustamaan ystävälliseen naapurimaahan, sen pitkän miehen ja punatukkaisen rouvan luo”?

Ja sitten vielä oli lentokoneessa joku mennyt kertomaan Putinille jostain Antonista.

Ei ihme, ettei tiedotustilaisuudessa juuri vitsailtu.

Ellei nyt vitsiksi lueta sitä, kun Vladimir Vladimirovitsh kaasuputkilupaa lobatessaan lohkaisi virkaveljelleen Matti Vanhaselle hauskasti, että ”Herra pääministeri se on laskenut kaikki vanhat miinat ja jopa pidellyt niitä käsissään”.

Tai sitä, että mainitun Antonin Suomeen tuonut diplomaatti, inhimillisiä seikkoja huomioon ottaessaan ja näin auttaessaan yhtä tai kahta ihmistä, saattaa ”tuottaa vahinkoa miljoonille ihmisille”.

Harras ortodoksi kun on, Putin kuitenkin myönsi, että salakuljettajalla saattaisi olla tulevaisuus kirkon palveluksessa

Kesän oletettavasti/toistaiseksi viimeisenä hellepäivänä makasi mökkilaiturilla selällänsä iso rapu, yksisaksinen, kuolleena kuin kuollut rapu.

Ihme juttu. Laiturin vieressä oli noin miljoona vesimittariakin ihmettelemässä. Pitäisikö soittaa Luontoiltaan?

Kosteasta kodostaan nous laiturille rapu laulamaan? Ja siihen kuoli?

Ei tunnu uskottavalta. Jäin sitä miettimään, rapua, vaikka muutakin mietittävää oli.

Esimerkiksi se, että on hiljainen pakko joskus käyttäytyä tavalla, jota ei haluaisi. Kävin tässä äänestämässä ennakkoon minäkin, vaikken ikinä ennen ole tähän halpaan langennut.

Lappeenrannan maakuntakirjastossa otti kaunis neito ääneni ja sulki kirjekuoreen. Sinne meni se ääni, ties mihin.

Poislähtiessäni takana käveli nainen, joka puhui kännykkään. Kannusti puhekumppaniaan äänestämään ennakkoon, itse sanoi suureen ääneen äänestäneensä Umaya Abu-Hannaa. Mikäpä siinä, mutta miksi halusi kaikkien lähistöllä olevien sen tietävän?

Minä lähden kohta Tampereelle, vaikka Pomo sieltä jo varmaan lähti.

Ihminen kun joksikin valmistuu, häntä siitä juhlitaan.

Ensin hän valmistuu syntyneeksi, sitten vuosittaiseksi nimi- ja syntymäpäiväsankariksi, kohta ripille, sitten ammattiin, aviopuolisoksi. Eipä aikaakaan kun jo valmistuu 50-vuotiaaksi, eläkkeelle,  ja lopuksi, tuonilmaisiin.

Moni sanoo, että ylioppilaaksi valmistuminen ei ole mitään oikeaa valmistumista, että ylioppilas ei nykypäivinä ole mitään.

On se, ylioppilas on suomalaisuutta, ylioppilas on päättänyt koululaisuuden ja minne lähteekin, lähtee ihan uuteen.

Ja ylioppilasjuhlat ovat yhä edelleen iso asia, jo niitten takiakin kannattaa ylioppilastutkinto pitää edelleen elossa.

Minäkin yksissä taas kävin, Sirin juhlissa.

Juhlat oli hienot, pihalla kukat ja aurinko, Sirillä upea vihreä mekko, äidillä lyyra, isältä kyynelpuhe.

Ja vieraita. Sitä halausten määrää! Ruusuja, Keniasta ja Etelä-Amerikasta, juuri Siriä varten sieltä kaukaa tuotu.

Kuohujuomaa oli, punaista, kuivaa ja puolikuivaa, naposteltavaa sekä hyvin kaukaista että ruokolahtelaista. Kakkuja kuusi, ettei myöhässä tulevaksi tiedetty Helka varmasti jäisi ilman.

Orkesterikaverit soittivat, maailman ainut kolmen trumpetin kokoonpano, ja kohta törähti pasuuna.

Gaudeamus igitur!