Vietin tässä illalla hetken netissä, kun piti katsoa, miten dosentti Johan Bäckmanin kaikkein hurjin märkä uni toteutui, kun Viron valtio lähetti dosentin Tallinnan satamasta takaisin koti-Suomeen; päästämättä vilpitöntä Viron ystävää osoittamaan mieltään edesmenneen Neuvostoliiton ja siirretyn pronssisoturin puolesta, Suomen suurlähetystöä vastaan.
Siitäpä tämä antifasistinen Suomen työväenpuolueen eurovaaliehdokas saa myllyynsä polttoainetta loppuelämäkseen. (lisää…)
Ihan hyvä päivä, aurinkoinen.
Jonathan Roozeman, 11, soitti selloa nuorten solistien konsertissa. Dmitri Medjedev päätti tehdät stubbit ja avata netissä blogin. Venäjän duumassa pohditaan vakavasti, että Karjalasta hyvinkin voisi myydä tontteja suomalaisille. Juhani Tamminen jatkaa Vaasan Sportin valmentajana. Oulu Sinfonia saa Anna-Maria Helsingistä maan ensimmäisen naispuolisen sinfoniaorkesterin johtajan.
Hyviä ja mielenkiintoisia uutisia, laidastaan.
Kuten oli sekin, että kevät on tullut. Sen tietää siitä, että meidän pihamme siili on herännyt aikaisin horroksestaan ja saapuu joka ilta klo 22.10 ruokailemaan. Se pitää mustikoista ja murskatuista maapähkinöistä. Tai ilmeisesti se pitää mistä vaan ruuasta, jonka vielä lumiselta pihaltamme löytää.
Siili taapersi ensi kerran lintujen ruokintapaikalle alkuviikosta. Oli ilmeisen nälkäinen.
Ei muuta kuin hänellekin ruokaa kantamaan. Mustikoita tarjoilimme, että saisi raukka vitamiineja.
Eläintarhassamme on viime kuukausina ruokittu murskatuilla maapähkinöillä, kuorituilla auringonkukansiemenillä, talipalloilla ja kauranjyvillä koko joukko urbanisoitunutta eläinkuntaa.
Aterioimassa on talven ja kevään käynyt karkeiden laskelmieni mukaan ainakin 47 pikkuvarpusta, 20 talitiaista, 19 sinitiaista, 9 vihervarpusta, 8 keltasirkkua, 8 vihervarpusta, 8 viherpeippoa, 12 urpiaista, 7 mustarastasta, 4 punarintaa, 7 peipposta, 7 peipposta, 2 punatulkkua, 2 käpytikkaa, 2 hömötiaista, 1 kuusitiainen, 1 varpushaukka (söi pikkuvarpusen, ei jyviä), 2 närheä, 3 harakkaa, 5 varista, 7 naakkaa, 5 pulua (ruokailukiellossa), 5 rusakkoa ja 2 oravaa. Karhuja ei, eikä ilveksiä.
Ja nyt sitten siili. Sen kunniaksi ja vastikään akateemikoksi julistetun Kirsi Kunnaksen kunniaksi pistän tähän runon nimeltä Tunteellinen siili.
Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.
Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta:
se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.
Olen siinä harvinaisen onnellisessa asemassa, että voisin vaikka soutamalla kulkea mökille, jos vain saisin tontin hankituksi entiseltä kotitilaltani taannoin Neuvostoliitolle luovutetusta Karjalasta.
Näin ollen, erittäin potentiaalisena tontinostajana tai -vuokraajana en oikein hyväksynyt Tarja Halosen väheksyvää tapaa, jolla hän yritti keskeyttää – ja siinä onnistuikin – Dmitri Medvejevin lehdistötilaisuuden tiistaina Porvoossa. Olivat toimittajat Halosen mielestä tyhmiä tai eivät, Medvedeville ne tyhmät kysymykset tehtiin eikä Haloselle.
No, tietysti tiedän, että Venäjä ei ikinä myisi minulle maata kilometrin-parin päästä Suomen rajasta, mutta ehkä Medvedev olisi sen kiellon perustellut muutenkin kuin sanomalla, että heillä nyt vaan on sellainen laki.
Jeltsinin aikana Venäjän presidentilla oli tapana antaa ukaaseja, joilla lainsäätäjä eli duuma pistettiin aisoihin. Ehkä Medvedev ei enää voi tehdä samoin, mutta voisi varmaan ainakin toimia arvojohtajana ja lobata duumaa, sanoa että ystävällisen Suomen raja on ihan toista kuin Kiinan raja, jonne nyt kenenkään ei edes tekisi mieli rakentaa datshaa.
Ruplan devalvoitumisen tietäen, luulisi eurojen kelpaavan Hiitolankin kunnalle, joka nykyään Ilmeetä hallinnoi.
Puhuvat sellaisesta asiasta kuin freudilainen lipsahdus. Että ihminen niinku vahingossa sanoo mitä niinku ajattelee.
Illalla tv-uutisten haastattelema asiantuntija puhui presidentti Putinista kun tarkoitti Medvedeviä. Toisella kertaa sentään korjasi nimen kun huomasi.
Tällä laillahan sitä useat ajattelevat, että Putin se Venäjällä ratkaisee asiat. Nähtäväksi jää, kuinka Medvedev pystyy nämä ajatukset muuttamaan, sanoisi pääkirjoitusten tekijä.
Oikein liikuttava oli Medvedevin ja Halosen lehdistötilaisuus. Peräti kaksi kysymystä. Venäläisten kysymys koski kaasuputkea, kuinkas muuten. Suomalaisten kysymys sentään oli astetta tiukempi, että eikö Venäjällä totella jos esivalta jotain määrää.
Nähtäväksi jää, kenet Medvedev erottaa, jos ja kun saa nimilistan matkailijoita ja yrittäjiä kyykyttävistä venäläisistä virkamiehistä.
Maikkarin uutisisissa sai taas mainosta kuuluisa antifasistinen kaksikko Abdullah Tammi ja Johan Bäckman. Vaativat näköjään Tampereella Rytiä hirteen. Sääliksi käy kuollutta miestä.
Mutta eikö nyt olisi aikaa jättää Tammi ja Bäckman rauhaan, ainakin pääuutislähetyksissä?
Kaupunginjohtaja Markku Andersson, 59, asuu sattuneesta syystä Jyväskylän Kramsunkadulla. Kaarlo Kramsun muistamme Suomen synkimpänä runoilijana, jonka ainut positiiviseksi katsottava lausahdus kuuluu ”Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki”.
Eipä tarvitse enää Anderssonin vaikertaa. Kauan hänen piti kuitenkin Suomen kuntia kiertää, ennen kuin jääkiekon Suomen mestaruus osui kohdalle. Ja kyllä sen illalla sitten maikkarin uutisista näki, miten mieluinen JYP-nimisen jääkiekkojoukkueen voitto kaupunginjohtajalle oli.
Kuten muistamme, entinen Tapparan A-juniori Andersson yritti aikansa sinnitellä Lappeenrannassa, jonne muutti Tuusulasta, jotta voisi nautiskella SaiPa:n SM-tittelistä. Tuusulaan Andersson oli erehtynyt muuttamaan, vaikka pitäjässä ei ollut SM-liigan jääkiekkojoukkuetta. Sinne hän saapui Porista, jonka Ässät joskus Anderssonin kaupunginsihteerikaudella oli ollut vähällä voittaa Kanada-maljan.
Arvelisin, että Andersson muutti Lappeenrannasta Jyväskylään – ei niinkään tarjotun järisyttävän ison palkan perään vaan koska kuuli, että muuan Jukka Seppänen kavereineen oli sijoittanut ison tukun rahaa JyP Hockey Team nimisen konkurssikypsän yhdistyksen raunioille perustettuun JYP Jyväskylä Oy:hyn.
Suhdanteet haistava Andersson varmaan tiesi, ettei pikkurahalla vuodesta toiseen sinnittelevä SaiPa pysty ainakaan lähivuosina liigaa voittamaan, vaikka seuran nimi SaiPa on huomattavasti hienompi kuin joku Jypi, kuten isoilla kirjaimilla kirjoitettava JYP äännetään.
No, näin kävi. Jos me katkeroituneet muitten joukkueitten kannattajat jostain voimme Jypiä onnitella niin suomalaisuudesta. Seurassa ei pelannut edes yhtään Anderssonia.
Kuten otsikosta huomataan, kävin lankalauantaina pelaamassa sirkkaa. Tai oikeastaan katsomassa, miten sirkkaa pelataan siellä missä sitä pelataan.
Kovin monessa paikassa sitä ei pelata, tokko missään muualla kuin Rautjärven Pajarin kylässä.
Sirkassa tarvittava ämmä kasvoi tällä kertaa Vääränmäentien varressa, Vilkon Topin maalla. Tätä ennen Pajarin kylässä pelattiin sirkkaa noin 30 vuotta sitten. Oli harrastus päässyt vähän unohtumaan.
Vielä 1940-luvulla sirkka oli Pajarin poikien jokakeväinen ilo, jota juuri pääsiäisen tienoissa pelattiin, loskakeleissä, kun Leander Vilkon oppilaat pääsivät koulustaan.
Sirkan, ämmän ja keppien lisäksi sirkan peluussa tarvitaan poikamaista pelaamisen iloa, ei muuta.
Pelivälineet eivät maksa mitään, ne löytää mistä tahansa suomalaisesta metsästä. Tarvitaan vain sirkka, keppi ja ämmä.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Säännöt ovat moniselitteiset, kenties vaikeammat kuin kriketissä, jota suomalainen ei opi ymmärtämään, vaikka tuijottaisi peliä vuoden.
Sirkka on 5-15 sentin pituinen puupalikka, oksasta vaikka sahattu. Keppi on pesäpallomailan tyyppinen lyöntiväline, kunkin pelaajan oman makunsa pituiseksi tekemä. Sama keppi on sirkassa myös mittayksikkö. Ämmä on täysikasvuinen puu, mänty taikka koivu, ei kuusi, koska kuusessa oksat ovat yleensä matalalla.
Pelaajia on noin neljä. Yksi on ämmän edessä, heittää sirkan ilmaan ja yrittää lyödä sitä mailallaan, jolloin sirkka lähtee lentoon, mitä merkillisempään suuntaan. Joskus se osuu myös lyöjän otsaan, jolloin epäonninen saattaa hetkellisesti menettää jopa tajunsa; sirkka on kova ja lentää kovaa.
Muut mailoineen odottavat, yrittävät lyödä kohti lentävää sirkkaa. Tähän asti säännöt tuntuvat selkeiltä, mutta sitten sumenee.
Jos sirkkaan ei osu, muut pelaajat lyöjää jostain syystä kannustavat? Häpäisevät? Huutavat Mato! Jos toisen kerran epäonnistuu, huutavat Toukka! Ja jos kolmannen kerran vielä lyö hudin tai vain sirkkaa hipaisee, karjutaan Kurnoukka!
Mitä sitten tapahtuu, siitä ei helposti pääse perille. Ulkokentällä olija välillä heittää sirkan kohti ämmää, jolloin ämmää puolustava puolestaan yrittää osua siihen, tervata sirkan. Ja sitten mitataan, matkaa ämmästä sirkkaan sillä omalla kepillä, joka on eripituinen kuin toisen pelaajan keppi.
Näytti siltä, että 20 kepillistä tuotti jo voiton. Tai viitosen. Tai sitten ei.
Hauskaa näytti olevan, pajarilaisia oli paikalle kuutisenkymmentä.
Mato? Kurnoukka?
Päivän paras uutinen tuli väestörekisterikeskukselta, joka kertoi, että Onni on viime vuoden suosituin pojan nimi. Kell´ Onni on, se Onnista iloitkoon!
Olisipa Onni-setä sen vielä saanut kokea! Vaan eipä tietenkään, hän oli syntynyt edellisen ison Onni-buumin aikoina, 1900-luvun alussa. Silloin ei Onnia vielä ollut almanakassakaan.
Onni on niin supisuomalainen nimi, ettei juuri sen suomalaisempaa löydy; tietoa pienellä kirjaimella kirjaimella kirjoitettavan onnenkaan synnystä ei ole. Yritin sitä kaivaa.
Eikä se hassummalta tunnu tämän ikäisestä, että tyttöjen suosituin nimi on Emma, joka on karistanut vain vanhoille kuuluvan nimen taakan harteiltaan aika lailla samaan tahtiin kuin Onni.
Emma – päinvastoin kuin Onni – on selkeää keskieurooppalaista tuontitavaraa, Flaubertin Rouva Bovary oli Emma kuin myös tietenkin Jane Austinin Emma.
Katselin etunimitilastoja ja ihmettelin, miksei Emma tullut muotiin jo 1960-luvulla, jolloin sentään The Soundsin Emma oli ensimmäinen iso suomalainen rautalankahitti.
Olisivatko Emmaa silloin painaneet kansan muistiin painuneet varhaisen Emma-valssin sanat, joissa valansa vannonut Emma-neitonen kuvattiin uskottomaksi, tunteilla leikkiväksi hepsankeikaksi. Nämä sanat muuten teki Skinnarilan hovista vaimon itselleen hakenut Väinö Siikaniemi, nimi monen muunkin tutun iskelmäsanoituksen takaa.
Niin eli näin, onnea itsekullekin Emmalle ja Onnille.
Kirjoittaminen on jäänyt vähiin, kun on ollut ajattelemista.
Kyllä, kaksi virpojaa kävi palmusunnuntaina. Toinen lausui sen perinteisen virpomarunon, toinen yhtä hienon nykyaikaisemman, tarhassa opetellun version.
Ja mikä parasta, virpojat eivät olleet pukeutuneet noidiksi. Palkankin olisivat olleet valmiit hakemaan vasta pääsiäisenä, kuten meillä itäisessä Suomessa tapana oli.
Tuli virpojista hyvä mieli, kuten oli lauantaina tullut ortodoksisessa panihidassa, vainajan muistopalveluksessa. Työtoverin sydämen sepelvaltimo, varmaan juuri se kuuluisa leskentekijä oli äkkiä ja lopullisesti tukkeutunut.
Olin panihida-sanaan joskus törmännyt, yhdessä panihidan tapaisessa Hiitolan Kurosilla kerran ollutkin, silloin paljon syönyt ja juonutkin vuotta aikaisemmin edesmenneen, minulle tuntemattoman perheenisän muistoksi.
Silloin ei ollut papistoa paikalla, tapahtuma oli maallinen mutta samaan päämäärään tähtäävä varmaan kuin kokonaan kirkossa pidettäväkin.
Eloon jääneet siinä panihidassa tuohuksen sytyttävät, kukin mielessänsä muistelevat kuollutta, hänen sielullensa kaikkea hyvää toivovat.
Pitänee mennä kuulemaan Marian kirkkoon vielä Requiem, saamaan lohtua Lacrimosasta.
