Antti Munnukka

Kierrettyäni tänään perjantaina Kulmakurun, käytyäni saunassa kuulemassa Saimaan Ladun moninaisia muistoja ja nautittuani paistettua ahventa, ryhdyn hämmästelemään.

Esimerkiksi sitä julkisuutta, jonka dosentti Johan Bäckman, toimittaja Leena Hietanen ja kirkkoherra Juha Molari ovat viime aikoina saaneet.

Johan Bäckmaninhan me muistamme jo takavuosilta, ajoilta ennen nashi-ryhmän, meikäläisten, kutsumista Suomeen. Hän asui Pietarissa kymmenisen vuotta ja perusti sinne kustantamon nimeltä Johan Beckman Institute; ilmeisesti hyvän hyvyyttään, jotta totuus esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton sodista, Baltian miehityksestä, Anna Politkovskajan murhasta ja monista muista Bäckmanin mukaan historiassa ja nykypäivässä vääristellyistä tapahtumista tulisi julki.

Blogistit Leena Hietanen ja Juha Molari ovat viime aikoina tulleet mukaan Bäckmanin ryhtiliikkeeseen. Eilisiltana Bäckman ja Hietanen kertoivat muillekin kuin nettiä seuraaville käsityksensä Viron nykytilanteesta.

Totta on, että Viron venäläisillä ei mene kovin hyvin.

Miten Viron virolaisilla meni sinä aikana, kun Viro oli Eestin Sosialistinen Neuvostotasavalta? Valitettavasti niitä aikoja ei voi pyyhkiä nykyvirolaisten mielestä vielä pitkään aikaan, halusi Bäckman sitä tai ei.

Johan Bäckman aikoo pyrkiä EU-parlamenttiin. Hänellä on jopa EU-blogi. Lisäksi hänen tukiryhmänsä (?) on pistänyt nettiin adressin nimeltä Dosentti Johan Bäckmanin tukiryhmä eurovaaleissa 2009.

Pitkään siellä oli vain 12 nimeä, joista tunnemme Leena Hietasen ja Juha Molarin. Enemmänhän se kyllä on kuin esimerkiksi asiallisella adressilla Nivalan Lidliin myös hevostuotteet, joka näkyi keränneen yhdeksän allekirjoitusta.

Eilen Bäckman-adressiin oli tv-ohjelman innostamana tullut runsaasti lisää nimiä. Nyt niitä on kolmisenkymmentä, mukana muun muassa O.W. Kuusinen ja Vladimir Lenin. Viimemainittujen ilmaantuminen listoille on tietysti osaltaan nettimaailmaan kuuluvaa sekoilua, mutta kertonee jotain ainakin näiden sekoilijoiden mielipiteistä, ehkä muustakin.

Tämä suosituksi tullut nettiadressipalsta Adressit.com valjastettiin hallituksen eläkeikäehdotuksen kaatoon ja onnistui siinä hyvin.

Siitäpä tuli mieleen päivän puheenaiheen ansiosta muuan toinen adressi, joka keräsi peräti 65672 allekirjoitusta. Adressin nimi oli Susan Kuronen – lopeta se avautuminen.

Itse allekirjoitin eilen adressin nimeltä Ohilkulkutie tuhoaisi Savonlinnan. Siinä on nyt 365 allekirjoitusta. Suosittelen.

Ihminen kun vanhenee, hän siitä herkistyy.

Kuten vaikkapa tämä Lintu-Antti Saariselän Kuukkelilammelta. Kaikkihan me Lintu-Antin tiedämme, tuon Karjalan ja etenkin Muukon lahjan Lapin matkailuelinkeinolle.

Mistäkö tietää Lintu-Antinkin jo herkistelevän? No Saimaan Ladun sekakuoro kun viritti viime tiistaina Kuukkelilammen majassa Karjalaisten laulun, niin eikös yksi ja toinen ollutkin näkevinään Antin silmäkulmissa hieman kosteutta. Koti-Karjala tuli Lappiin asettuneelle mieleen.

Vaikka Antti, omaa sukua Turkia, periaatteessa onkin jo eläkkeellä ja muuttanut Rovaniemelle, on hän näinä hiihdon sesonkiaikoina taas istahtanut pallilleen tuvan nurkkaan ja taikonut Kemppais-puukollaan lintujansa kansan ihmeteltäväksi.

Aina monta niitä on jo syntynyt. Saimaan Ladusta yksi onnekas voitti arvonnassa linnun n:o 8327 (tai jotain siihen suuntaan).

Antti kertoi, että Kuukkelilampea isännöivä, räiskäleitä ja loimukalaa tarjoileva pariskunta on tätä nykyä vuokralla, mutta kaupanteko on käynnissä ja Kuukkelilammen maja siirtynee keväällä uusille omistajille.

Uuttakin Kuukkelilammelle on jo tehty. Jäällä kököttää jääsauna, sellainen lemiläisen ja jo saunotun näköinen.

Olen tuota hiihdellytkin, pysyin Juha Miedon perässä.

Uskomatonta. Huhtikuu lähestyy ja aina vaan pääsee hiihtämällä kiertämään lentokenttää. Missä viipyy kunnon kasvihuoneilmiö?

Ehkä siellä, missä  taantuma kääntyy lamaksi tai päin vastoin, missään tapauksessa ei prosenttiyksikön eikä prosentin vertaa plussalle, koskaan.

Että jaksaa ottaa päähän, etenkin se yksi kyrmyniskainen mies tv:n A-ohjelmissa, joka varmaan ei edes nuku, jotta joka hetki pääsisi etsimään sen yhden uuden lama-aiheen kysyttäväksi päivystävältä pääekonomistilta.

Tietenkin kaikki menee päin mäntyä. Siitä huolimatta, että kävin eilen parturissa, join kahvilassa pullakahvit, aion rynnistää hierojalle, sukuun tuli uudet pitopohjasukset ja ulkomaalainen vävy, aion lähteä risteilemällä pelastamaan sukulaiskansaa, maksoin nuohouslaskun.

Neljännesvuosimaailman huikeimpia ennusteita oli jossain eilen;  että Nokia joko antaa tulosvaroituksen tai ei anna, fifty-fifty siis. Kuka näitä tarvitsee?

Entäpä sitten se uutinen, että Stora Enso lähtee investoimaan kehitysmaa Ruotsiin, koska siellä nyt jyllää devalvaatio.

Se petturi-Niinistö näkyi avanneen Turun moottoritien viimeisen ja kalleimman pätkän. Sen jonka yllä liito-oravat liitelevät.

Ai että mikä petturi?

No se, joka ensin seurustelee Jenni Haukion kanssa kaksi vuotta kertomatta siitä vapaalle lehdistölle. Ja joka sitten sopii tämän Haukion kanssa avioehdosta heti salahäitten jälkeen, mutta antaa vapaan lehdistön olla yli kaksi kuukautta siinä käsityksessä, ettei avioehtoa ole.

Ja kun sitten antaa avioehdon rekisteröityä astuneeksi voimaan viime torstaina, ei heti kerro vapaalle lehdistölle siitäkään. Suomen kansa saa tiedon tästä äärimmäisen tärkeästä asiasta vasta maanantaina! Maanantaina, monta päivää tapahtuneen jälkeen.

Ja vielä tämä tyyppi kieltäytyy kertomasta, paljonko saa vai saako mitään, jos Jenni Haukio päättää jättää hänet.

Tätä(kin) salailua on vapaan lehdistön ja Suomen kansan vaikea antaa anteeksi.

Käsittääkseni maan pienimpiin ja vakavaraisimpiin rahalaitoksiin kuului aikoinaan Miettilän Osuuspankki. Ei tietoakaan jättimäisistä luottotappioista, johtaja ei sijoittanut pankkinsa varoja uusiin jälkimarkkinakelpoisiin rahoitusinstrumentteihin eli ilmaan, asiakkaat käyttivät nostoissaan ja talletuksissaan pankkikirjaa.

Muutama aika sitten globalisaatio iski ja tämä kyläkaupan vieressä sijainnut pankki fuusioitiin Simpeleen Osuuspankkiin. Tiesihän siinä miten kävi, Miettilä menetti kohta pankkinsa kokonaan. Kyläkauppa oli jo poistunut autuaammille kyläkauppamarkkinoille.

Rauhassa levätköön Miettilä.

Lisää rahasta. Toivuttuani – hädin tuskin – tanssija Simo Frangenin kovasta kohtelusta MTV:n tanssi- ja rahankeruuohjelmassa Mistä näitä senttejä oikein tulee, siirryin eilisiltana katselemaan televisiosta kiinalaisten lukiolaisten ankaraa kamppailua kohti mahdollisimman hyvää päättötodistusta. Lukion opettajat tähtäsivät samaan päämäärään, jotta saisivat bonuksia.

Huippulukion välkyimmät oppilaat kertoivat, millaiseen maailmaan halusivat – ensin tietysti päästyään maansa parhaimpiin yliopistoihin. Yksi poika halusi Bill Gatesiksi, jotta pääsisi lahjoittamaan miljardeja hyväntekeväisyyteen.

Yksi tyttö halusi sijoittajaksi ja sitä tietä hyväntekijä Warren Buffetiksi, joka laman myötä menetti viime vuonna lähes puolet 67 miljardin dollarin omaisuudestaan ja samalla Gatesille asemansa maailman rikkaimpana miehenä.

Liikuttavia unelmia köyhistä oloista lähtöisin oleville nuorille. Vanhemmistaan he halusivat pitää huolta, koska nämä olivat uhranneet kaiken, jotta lapset pääsisivät opin tielle.

Ja parhaimman todistuksen saanut tyttö unelmoi vapaudesta, joka silti sisälsi huolenpidon myös vanhemmista ja Kiinan valtiosta.

Aasinsillat ovat hyviä olemassa. Hyppäänpä tässä aluksi Linnea Hurttiasta Pekka Kuusiston kautta Suomen talvisotaan.

Hurttian näin ja kuulin ensi kertaa äsken Lappeenrantasalissa. Kaunis nuori nainen soitti taitavasti, maallikon korvin hyvinkin taitavasti, Tshaikovskin viulukonserton. Tiedä sitten tulkinnasta, onko kypsynyt? Mahtanee tämä Hurttia pyrkiä vielä osallistumaan Jean Sibelius viulukilpailuun, kun se ensi vuonna taas järjestetään.

-Suomalainen ottaa käyttöön sisun, kun hänen pitää säveltää sinfonia tai voittaa Venäjä talvisodassa. Näin kertoo Sibelius-viulukilpailun voittaja mallia 1995, yhä lapsenkasvoinen Pekka Kuusisto Australian Kamariorkesterin (ACO) kotisivun puheblogissaan. Menin käymään ACO:n nettisivuille, kun tulin kuulemasta Hurttiaa.

Tänään 13.3., talvisodan päättymispäivänä, Kuusisto kiertää Australiaa mainitun orkesterin arvostettuna johtajana ja viulusolistina ynnä markkinoi suomalaista sisua. Törmäsin ACO:n ja Kuusiston konserttienesiteeseen pari viikkoa sitten Sydneyn oopperatalossa, jonne eksyin serkkupojan tyttären häistä.

Kovasti kehui Kuusistoa se esite, ja serkkupoika myös. Kuusisto on Australiassa nykysuomalaisista ihan kuuluisimpia, Kimi Räikkösen ja Jarkko Niemisen rinnalla ellei ohi menemässä.

Niinhän se on, että kun Pekka Kuusisto soittaa Sibeliuksen viulukonserttoa, saa olla aika kova naama Australiassakin, jollei kyynel tule silmään.

Arvioin, että siitä Tshaikovskin sinänsä kauniista konsertosta ei kyynel tule suomalaisen silmään, vaikka sen soittaisi Hurttiaa taitavampi Kuusisto.

Ilo sen sijaan tuli ihmiselle Lappeenrannan  kaupunginorkesterin soittamasta Kodaly Zoltanin Galantan tansseista, jossa Jorma Lautanen taituroi klarinetillaan niin, että nuori venäläiskapellimestari Sergei Slovatshevskikin ilmiselvästi siitä innostui. Yleisöstä puhumattakaan.

Sekö se Tibor Boganyi on saanut lappeenrantalaiset taas konsertteihin? Nytkin oli tupa yli puolillaan vaikkei SaiPan lukemiin hevin päästä.

SaiPa hakkasi Lukon 3-0 ilman ”raumlaissi jaarituksi” ja Kalle Michelsen pääsi pätkätöistä vakinaiseen virkaan Lappeenrannan teknillisen yliopiston Etelä-Karjala-instituutissa.

Molemmat käsittääkseni hyviä uutisia, joita – herra paratkoon – ei nykyään juuri näe eikä kuule, ellei itse niitä itse vaivaudu etsimään.

SaiPan 60-vuotisjuhlakausi tyydytti minua. Istuin eläkevaroilla lunastamallani kausikorttipaikalla V-P Pakarisesta etuviistoon useimmat kotiottelut, joista SaiPa taisi hävitä suurimman osan. Se on kuulkas fanin osa ja tehtävä, pitää iloita vähästäkin. Uskon, että Pakarinen on samaa mieltä.

Michelsenin vakinaistaminen merkinnee sitäkin, että yliopisto ei 40-vuotisjuhlavuonnaan ja rahapulassaan aio lakkauttaa tätä humanistisiinkin ilmiöihin kuten karjalaisuuteen tarttuvaa erillislaitostansa.

Kalle Michelsen on aika rohkea mies, meni jopa Pro Karelian tilaisuuteen traumoja käsittelemään, puhumaan siitä, että kovin on vaikeaa, jopa mahdotonta sen historiallisen vääryyden poistaminen. Ja sitten esitti imatralaisille ja Fortumille, että kannattaisi päästää koski pauhaamaan vapaasti; tulisi paikkakunnalle äksöniä.

Odotan sekä SaiPalta että Michelseniltä uusia rohkeita avauksia.

Parikin ilahduttavaa asiaa piristi kansainvälistä naistenpäivää, eikä kumpikaan niistä edes ollut se, että plastiikkakirurgi Rolf Nordström armosta säästyi miinuspisteiltä Tanssii tähtien kanssa -kisassa.

Vatikaani lähestyi ihmistä ja kertoi Urbi et orbi, että nainen on vapaa, että pesukone on vapauttanut hänet. Janne Ahonen kertoi yksinoikeudella Maikkarille, että aikoo jatkaa hyppyuraansa.

Olen pitkälti samaa mieltä Vatikaanin kanssa. Kehitys on ollut hirmuinen. Käsittääkseni vasta viime sotien aikaan Marttaliitto tai Työtehoseura keksivät pyykkilaudan, joka sekin oli melkoinen edistysaskel pyykinpesun raskaassa, monituhatvuotisessa historiassa.

Ja Janne Ahosen mielen kääntyminen saa toivoakseni median jättämään Harri Ollin vihdoin rauhaan. Oletan, että myös pörssikurssit kääntyvät taas plussalle, viimeistään silloin, kun Janne kesätreeneissä pyykkilautavatsoineen ponnistaa vauhditta uuden ennätyksensä.

Jannet Ahonen, Happonen ja Väätäinen ynnä Olli suistavat ensi talvena Schliirit tilapäisiltä valtaistuimiltaan.

Niin on hyvä.

Nettilehti Lehteä lainatakseni, lähteekö SAK Suomesta, jos hallituksen eläkepäätöstä ei kumota.

Johdattaako Jutta Urpilainen samasta syystä joukkonsa Islantiin, jossa ilmeisesti lähdetään eläkkeelle kolmikantaisesti vasta 69-vuotiaana.

Siinähän sitten Vanhanen Rukalla (hahaa, sainpa Vanhasen ja Rukan sopivasti tähän paikkaan) miettii, mistä saisi työ- ja eläkeläisvoimaa syvän laman Suomeen, kun osa kansasta on lomautettu yleislakkoon ja loppu paennut työuran pidentämispäätöstä, koska kaikki haluavat työuraansa pidennettävän mutta oikealla tavalla.

Näin viime yönä jonkinmoista sotalapsiunta, siksi tietenkin kun illalla oli tv:ssä dokumentti sotalapsista. Bussillinen suomalaisia Ruotsiin jääneitä sotalapsia siinä kiersi nostalgiamatkallaan Suomea, myös Lappeenrantaa aina Lamposaareen asti.

Oli paljon tunteita, paljon kyyneleitä, surua sekä Suomen-äideistä että Ruotsin-äideistä. Katkeruuttakin, Ruotsissa tehdyssä jutussa tietenkin Suomen suuntaan, lopussa sovituksen makua.

Unessa olin kai näitten matkalaisten joukossa. Oltiin tanssilavalla, jonne jollain konstilla  eksyin enkä osannut pois. Taustalta ei kuulunut haitarin vaan pommikoneiden ääni. En sanonut sanan sanaa, mutta eivätpä sanoneet muutkaan. Tuppisuina jotain etsittiin.

Teoriassa olisin voinut olla yksi niista Ruotsiin lähetetyistä 70 000 sotalapsesta, ikä olisi ollut sopiva talvisodan evakossa syntyneelle.

Meidän kylältä ei sinne tietääkseni lähdetty eikä lähetetty. Parempi niin.