Antti Munnukka

Niin siinä sitten kävi, että nykyvenäläiset valitsivat kaikkien aikojen suurimmaksi venäläiseksi myyttisen sotasankarin lähes tuhannen vuoden takaa, Novgorodin ruhtinaan Aleksanteri Nevskin (1218-1263). Tulos ratkesi sunnuntai-iltana.

Aleksanteri Nevskin huomattavin ansio oli se, että hän voitti ruotsalaiset Neva-joen taistelussa 1240 ja esti näin ainakin senaikaisten länsimaisten virtausten leviämisen Venäjälle. Ortodoksinen kirkko teki hänestä pyhimyksen 1500-luvulla ja Pietari Suuri siirsi sankarin pyhäinjäännökset Aleksanterin Nevskin nimeä kantavan luostarin kirkkoon, sinne nykyisen Moskova-hotellin vastapäätä.

Nevski sai 524.575 ääntä ja voitti niukin naukin Pjotr Stolypinin (523 766) ja ulkovenäläisen eli gruusialaisen Josif Stalinin (519. 071 ääntä). Neljäs yli puoli miljoonaa ääntä saanut oli kansallisrunoilija Pushkin.

Kokonaisäänimäärä netti- ja kännykkä-äänestyksessä oli 4.498.840.

Mielenkiintoista oli, että lännessä aika tuntematon Pjotr Stolypin oli noin lähellä voittoa. Kiistelty Nikolai II:n pääministeri oli ennen salamurhaansa 1911 johdattelemassa Venäjää kohti jonkinmoista perustuslaillista monarkiaa.

Mielenkiintoista oli myös se, että suuren isänmaallisen sodan sankari Stalin voitti kepeästi neuvostovaltion ideologisen isän Vladimir Iljits Leninin. Stalin-myytti elää nyky-Venäjälläkin sitkeästi. Muistettakoon, että koko homma meni syksyllä uusiksi, kun Stalinin kannattajat netissä manipuloivat äänestystä.

Aleksanteri-sotasankareista menestyi myös lappeenrantalaisten tuttu Suvorov, 329.028 ääntä ja sijoitus kahdeksas. Hänen edelleen kipusi Rikoksen ja rangaistuksen Fjodor Dostojevski.

Lapsuuden joulun suuria ihmeitä oli se kullanvärinen enkelikello, johon pistetään neljä kynttilää.

Kynttilät sytytetään ja kas, enkelit alkavat kiertää ympyrää. Kun vauhti kasvaa kylliksi, enkelien käytössä olevat ohuet sauvat ryhtyvät tuottamaan vienoja kilkahduksia osuessaan pyöryliäisiin vastakappaleihinsa.

Tiedoksi kaikille, ne enkelikellot eivät enää toimi.

Ei nimittäin kuulunut minkäänlaista kilinää, kun kynttilät taannoin meidän joulupöydässämme sytytettiin. Enkelien pyörimisvauhti oli mielestäni  sopiva ja sauvat iskivät päin messinkiä riittävällä voimalla saadakseen aikaan tuon jouluisen ääniefektin.

Mutta kun ei niin ei, ei kuulunut kilkahduksen kilkahdusta.

Jollain tasolla kilkkeen puuttuminen lienee rinnastettavissa havaitsemaani outoon syyskesäiseen luonnonilmiöön. On nimittäin jo useana vuonna ihmetelty, mikseivät sirkat enää siritä. Ovatko kuolleet sukupuuttoon, viimeistä hepokattia myöten? Sehän jäi, kuten tunnettua, lisääntyneen autoliikenteen uhriksi asetuttuaan uhkarohkeasti maantielle poikittain.

Joulukauppa ei kasvanut, todistettiin jo eilen monen viisaan sanoin. Voi että; yritin parhaani. Ostin kinkun ja marketissa ohjasin eksyneet venäläiset naiset kohti pitkien kalbassaa-pötköjen hyllyä. Pitäisikö tässä aattoaamuna vielä ostaa muutakin kuin punaista puuromaitoa?

Iso ihme kotimaan viisaille oli, ettei työttömyyskään vielä marraskuussa ollut kasvanut. Hyvä uutinen taltutettiin oitis rohkeilla tulevaisuuden ennustuksilla.

Iloinen uutinen, jota ei voi taltuttaa: jokavuotinen ihme ainakin meillä on, miten joulukuuset kasvavat, kun ne tuodaan sisään. Metsässä rääpäleeltä näyttävä kuusi kasvaa heti sisälle tultuaan ylipitkäksi. Ei muuta kun sahaa etsimään.

Televisiosta katsoin vesissä silmin, miten Lassie palasi kotiin. Ja Oliver Twist. Juutalaista kävi sääliksi.

Jouluksi kotiin -kyynelten myötä on pitänyt siirtää ajatukset Harmageddonista Betlehemiin, jossa kaupankäynti on ainakin ennakkotietojen mukaan on ilahduttavasti kasvanut.

Piti Lipposen ansiosta taas oikein selailla Johanneksen ilmestystä. Monet enkelit, seitsemän sinettiä, seitsemän pasuunaa,  144 000 pelastuvaa, Babylon ja suuri portto, lohikäärmeet, kuninkaat, valkoinen ratsastaja, karitsa sekä se varsinainen peto merkkeineen sieltä löytyivät ja paljon muuta sekavaa. Niistä on kautta parin vuosituhannen ollut hyvä etsiä sanoma minne tahansa, vaikka nahkurin orsille.

Harmageddon on todennäköisesti lähellä Betlehemiä, vaikkei uusinkaan, nyt ostamatta jäänyt navigaattori sitä löydä.

Jostain syystä Suomen televisiosta on kuluneen viikon aikana tullut useita dokumentteja Karjalasta. Osa uusia, suurin osa jo aikaisemmin esitettyjä.

On vierailtu sekä Venäjän Karjalassa ja että meitä lähempänä, niin sanotussa luovutetussa.

Torstai-iltana käväisi ruudussa useaan otteeseen Markku Kuronen, imatralainen ihmisystävä, joka oli vuokrannut entisen kotitalonsa Hiitolan asemakylästä. Sydämellinen ihminen, kuoli pari vuotta sitten, kun sydän ei enää jaksanut.

Markku uskoi, että Venäjä vielä myy sodassa ottamansa ja suurimmaksi osaksa täysin hunningolle jättämänsä Karjalan takaisin Suomelle.

Tiistaina nähtiin silminnäkijäin kertomuksia siitä, miltä omistajaa vaihtanut ja asukkaista tyhjä Karjala näytti niistä uusista asukkaista, jotka sinne lähetettiin tai muuten sinne tulivat talvisodan ja jatkosodan jälkeen. Unelmana Karjala kertoi, miten olivat silloin tulijat ihmeissään; miten olivat suomalaisten talot hyvässä kunnossa ja siistit.

Mutta että kapeat olivat peltojen sarat aroilta tulleille; he päättivät ajaa ojat umpeen. Saman tien perustivat kolhooseja ja sovhooseja, siirsivät ne siistit suomalaistalot vierekkäin, keskelle kyliä. Tunnistin venäjästä mielenkiintoisen sanan hutora, samaa sanaa käyttivät venäläiset tverinkarjalaisten kylän ulkopuolelle rakentamista taloista. Niitä venäläiset jo silloin (1600-1700 -luvulla) ihmettelivät.

Keskiviikkoiltana katsoin dokumenttia Karjalainen kiirastuli. Siinä kerrottiin, miten Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden, sosialismia rakentamaan lähteneiden suomalaisten kävi 1930-luvun lopulla. Arvellaan, että heistä ainakin 8000 vangittiin ja 4000 ammuttiin, lähes kaikki Venäjän federaation rikoslaissa vuodelta 1926 olleen 58. pykälän suomalla valtuudella.

Kuluneena syksynä - kesken työnsä hänkin -kuollut petroskoilainen toimittaja Eila Lahti-Argutina on tehnyt suunnattoman työn tutkiessaan näinden Stalinin vainojen uhrien kohtaloita. Vuonna 2000 ilmestynyt Lahti-Argutinan teos Olimme vieras joukko vaan kertoo nimi nimeltä, miten tuhansien sosialismiin uskovien kävi:

Miehet tulivat yöllä ja veivät, kuka ehti saada pompan päälle, kuka lähti alushousuissaan. Eikä syytä itkemään jääneille lapsille kerrottu, pykälästä 58 löytyi jokaiselle tuomitulle oikea ja oikeudenmukainen syyte.

Sattumalta olin juuri lukenut lappeenrantalaistuneen Arvi Pertun kirjan Papaninin retkikunta. Siinä Pertti yrittää Petroskoihin 1930-luvulla muuttaneen amerikansuomalaisen päähenkilönsä kautta selvittää, miten ihminen voi suostua ”kasvamaan” osaksi tuota suorastaan kammottavaa järjestelmää, jossa ihmiset vaan öisin katoavat.

Perttu muuten onnistuu asiassaan.

Äsken mainittu Stalin on hyvää vauhtia kirimässä historian suosituimmaksi venäläiseksi. Loppuaan lähestyvässä netti- ja tekstariäänestyksessä Stalin on vain muutaman tuhannen äänen päässä kilpaa johtavasta Aleksanteri Nevskistä.

Näinä aikoina tyhmemmänkin ihmisen pitää välillä katsoa, mitä pörssimaailmassa tapahtuu, ettei tulisi petetyksi. Mehän tiedämme, että kaiken muun pörssilystin kruunuksi joviaali sijoittaja Bernard Madoff pystyi sijoittamaan ilmaan 50 miljardia dollaria kavereittensa ja maailman suurimpien pankkien rahaa.

Tamperelainen Wincapita-mies siinä jäi toiseksi naurettavalla sadan miljoonan euron kuppauksellaan. Idea oli molemmilla sama.

Se tässä on kummallista, että pääekonomistit ja muut gurut putoavat kerta kerran jälkeen samanlaisiin ahneuden sudenkuoppiin.

Ainakin kaksi suomalaispankkiakin on joutunut tunnustamaan Madoffin viisaammakseen.

Siksipä ilahduttikin tuossa illalla, kun huomasin, miten Nordea Bank AB (publ) päätti keskiviikkona laskea kerralla liikkeeseen koko joukon idioottivarmoja sijoitusinstrumentteja, nimittäin neljä uutta turbowarranttisarjaa (kohde-etuutena Nokian osake), yhden bull indeksisertifikaattisarjan (kohde-etuna Talvivaara Mining Co Plc:n osake) sekä neljä uutta warranttisarjaa (kohde-etuutena Dow Jones Euro Stoxx 50 -indeksi).

Niin osto- ja myyntiturbowarranttien kuin bull indeksisertifikaattienkin päättyessä haltijalle tilitetään mahdollinen positiivinen nettoarvo rahana.

Yhtään mitään en asiasta ymmärrä, mutta nyt kun Yhdysvaltain keskuspankki Fed on päättänyt nollata korkonsa, luulisi turbowarranttien ja bull indeksisertifikaattien olevan kova sana.

Eikö niin, Goldman Sachs, jonka tulos ei ollutkaan niin huono kuin odotettiin? Vai oliko Nordea Bank AB (publ) ehkä myöhässä tai aikaisessa?

Lappeenrantaan tuli sunnuntai-iltana kaksi huomattavaa voittoa. Namika voitti koripalloilun Suomen cupin, Koop Arponen Idols-kisan.

Nyt sitten pitää ryhtyä miettimään lappeenrantalaisuutta. Että mikä tekee Namikasta niin perilappeenrantalaisen palloilujoukkueen, vaikka cupin finaalin voitosta ei kentälle päässyt pelaaman yhtään Lappeenrannassa syntynyttä.

Eli onko Koop Arponen lappeenrantalaisempi kuin Namika, koska tämä Koop edesmenneen Chymoksen ansiosta on syntynyt Lappeenrannassa ja vieläpä viettänyt kaupungissa kaksi ensimmäistä elinvuottaan, joista varmaan ei muista mitään.

Sen hän tietää, että oli Lappeenrannassa osoittanut taipumusta kovien ja korkeiden äänten päästämiseen. Keskisuomalaisen nettiversio kertoi, että Koopin hollantilainen isoisä oli arvellut pojalla olevan edellytyksiä tenoriksi. Näin kertoi Koopin äiti Teatske Postma, joka reilut 20 vuotta sitten tyynnytteli Koopia vaunuissa Lappeenrannan kaduilla.

Nyt sitten pitää kysyä, miksi juuri Jyväskylässä ilmestyvä Keskisuomalainen kertoo Koopista näinkin tarkkaan. No siksi, että Keuruun pitäjän Pihlajavesi on Koopin isoäidin kotipaikka, jonne Koop muutti muutama aika sitten. Nyt koko Keski-Suomi elää Koop-hysteriaa, kaikesta päätelleen suurempaa kuin Lappeenranta Hanna Pakarisen voiton aikoihin. Vaikka Hanna taatusti oli sekä Lappeenrannassa syntynyt että täällä aikuiseksi kasvanut.

Käväisin sunnuntain iloksi pääkaupunkiseudulla minäkin. En Idols-finaalissa vaan Namikaa fanittamassa ja juhlimassa ja nauttimassa hyvästä koripalloilusta.

Meitä lappeenrantalaisia oli iki-Namika Heikki Kaarnan ja kaupunginjohtaja Seppo Miettisen johdolla reilu kolmannes, äänekäs kolmannes koko tuhannen hengen katsomosta. Että oli Chanan Colman tehokas vapareissaan, Demetrius Brown tykimmissä donkeissaan, Pasi Riihelä levypalloissaan, lut.fi:n Järvinen, Kulha ja Vanjoki kuin uudestisyntyneitä!

Meistä kaikista Namika oli ja on erittäin lappeenrantalainen koripallojoukkue. Lappeenrannassa syntyneen Idols-Koopin voitosta tiesimme vasta, kun olimme taas kotona.

Kantsii tämä hollantilaisniminen Koop silti muistaa. Arposten suku on sukukirjan mukaan lähtöisin Joutsenon Karstunrannasta, joten Koopista tulee tammikuussa entistä lappeenrantalaisempi.

Parikkalassa taidettiin viime keskiviikkona hieman röyhistellä rintaa. Tyylikkäästi pukeutunutta oman pitäjän kaunista tyttöä esiteltiin kautta maailman nähdyssä televisio-ohjelmassa moneen otteeseen. Loppuviikosta iltapäivälehdistö kilvan häntä kiitteli tyylikkyydestä, hyvästä käytöksestä ja kauneudesta.

Pyydän heti anteeksi. Lisa Sounio, 38, ei tietenkään ole tyttö, hän on arvostettu brändi- ja designasiantuntija, jonka ”intohimona on suomalaisen muotoilun kansainvälistäminen”. Niin hän kertoo nettisuvullaan ja siihen intohimoon on näillä näytöillä kyllä uskominen.

Että hän osallistui Norjan Nobel-juhlallisuuksiin niinkin näkyvästi kuin osallistui, oli tietysti osin Marko Ahtisaaren ansiota. Lisa Sounio on Marko Ahtisaaren puoliso.

Kotoisin Lisa Sounio siis on Parikkalasta ja työntekointonsa hän on omien sanojensa mukaan löytänyt jo lapsena sokerijuurikaspellolta. Toimitusjohtaja, tv:stä tuttu bisnesenkeli Sounio (KTM, IDBM) on aina ollut Sounio, mutta suvun alkuperäinen nimi oli vanha karjalainen  Sonni. Sen hän ylpeänä on  Taloussanomille kertonut, kuten senkin, miten joku esi-isistä oli keihäällä kaatanut karhun.

Ihan viimeinen uutinen tästä verkottujien kuningattaresta on, että hän on jättäytynyt verkkopalvelusivustonsa Dopplrin hallituksen puheenjohtajaksi. Näinhän usein käy, kun perustaja on kyllin tehnyt menestyneen yrityksensa eteen työtä. Toimitusjohtajaksi on nimitetty Marko Ahtisaari.

Englantilainen Guardian-lehti valitsi bisnesmatkailijoille tarkoitetun Dopplr-sivuston tämän vuoden lupaavimpien sivustojen joukkoon. Käyttäjiä kuuluu olevan satojatuhansia.

Mitä me vielä Lisa Suoniosta, karhunkaatajien jälkeläisistä saamme lukeakaan? Luultavasti paljon ja positiivista.Hänellä näyttää olevan homma hanskassa. Sanoo itseään uuden sukupolven suomalaiseksi.

Sanonpa, että illalla Suomen televisiossa taas harrastettiin aikamoista terveysterrorismia ja pelottelua, kiitos Berlusconin nappaaman elintarvikeviraston, Brittein saarten rehunvalmistajien ja uutta kohua itsenäisyyspäivän pukujen jälkeen hakevan journalismin.

Siinä jäi jopa melkein miinusmerkkisellä talouskasvulla rymistely toiseksi. Tuli mieleen kaikki tappava sars ja hullun lehmän tauti.

Näytettiin uutisista uutisiin, kuinka irlantilaista sihanlihaa poistetaan lihatiskeistä. Samaan aikaan sanottiin että irlantilaista sianlihaa on tuotu Suomeen 30 000 kiloa. Sitten sanottiin, että ei ole tuotu Suomeen sianlihana vaan jalosteena, joka on vedetty pois Subwaysta.

Sitten haastateltiin ihmisiä, jotka jo pelkäsivät irlantilaista sianlihaa.

Noin 100 000 irlantilaista sikaa menetti/menettää henkensä näinä päivinä henkensä dioksiinin takia, koska joku tumpelo on toheloinut yhdellä rehutilalla.

Myös Itämeren pulskimmissa silakoissa ja lohissa on dioksiinia reilusti yli EU-direktiivin rajojen. Ja hauenvonkaleissa elohopeaa. Tämä tieto johti muutama vuosi sitten meillä kalan myynnin romahtamiseen. Näin siitä huolimatta, että saalistaan paljon syövät kalastajat ovat tutkimusten mukaan terveempiä kuin silakkaa koskaan syömättömät maakravut.

Että terveellisempää on syödä dioksiinikalaa kuin jättää syömättä.

En nyt mene sanomaan että päivittäin rasvaista dioksiinipekonia syövä punaniska irlantilainen olisi terveempi kuin toisenlaiseen ruokavalioon uskova.

Sen tiedän että yksi siivu Suomeen tuodusta 30 000 kilon lihamäärästä ei heilauttaisi minun jo kantamaani kumuloituvaa dioksiinimäärää sinne eikä tänne.

Jostain luin, että dioksiinia mitataan pikogrammoissa, joka on gramman biljoonasosa eli 0,000 000 000 001 grammaa. Koska olen jo vanha ihminen, minuun on syömistäni kaloista sun muista elintarvikkeista jo kertynyt ehkä 2 000 000 pikogrammaa dioksiinia.

Repikää siitä.

Tässä vielä kävelen, hiljakseen.

Käytiinpä kuulemassa kotoisin (= lappeenrantalaisin) voimin järjestettyä joulukonserttia. Siinä Jonna Imeläinen ja Harri Iljin lauloivat ja Ninni Niemi sekä Montolan torvet soittivat, Satu Simolan johdolla.

Yleisö kovasti piti tutuista esiintyjistä ja tutuista sekä vähän tuntemattomammistakin lauluista. Jälkimmäisiin kuului kapellimestari Simolan itsensä säveltämä Ajaton joulu, josta ainakin ensikuulemalta voi hyvinkin voi tulla tuttu.

Flunssaisen Jonnan koulutettua ääntä ihasteltiin, etenkin silloin kun se Adolphe Adamin kannustamana nousi korkeuksiin. Eikä Harrin kaunista mutta kotikutoisempaa ääntä moitittu, päin vastoin. Ja taas kerran todettiin, että on hyvä kun kaupungissa on Montolan puhaltajat.

Nyt kun se Pete on epäurheilijamaisesti pudotettu Idols-finaalista, tekee mieli kertoa aasinsiltamainen muisto tästä Jonnasta, kun olen hänen taivaltaan sivusta seurannut.

Nykyinen musiikin maisteri Jonna Imeläinen oli jo Alakylän ala-asteella touhutäti, jonka hyvin olisi jo silloin voinut ajatella organisoivan vaikka Lappeen kirkon täyteen väkeä, kuten nyttemmin on käynytkin.

Siihen maailmanaikaan ei vielä ollut Idolsia, mutta oli Tenavatähti. Siihen Jonna (niin luulisin) organisoi mukaan itsensä ja kaksi luokkatoveriaan ja melkein voitti.

Sittemmin myös toinen näistä lähes tenavatähdistä eli Kirsti Ståhlberg innostui opiskelemaan laulua, jota odottaisi kohta kuultavan myös Salatuissa elämissä. Siinähän Kiti nyt esittää Isabella Holmia, joka hänkin kuuluu olevan tomera nainen.

En ole vielä lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta, en nähnyt näytelmää. Sen näin, miten hän otti vastaan Finlandia-palkintonsa ja niiasi kolmeen kertaan.

Sitä ei olisi odottanut, että niiasi.

Olen ymmärtänyt, että Puhdistus kertoo neuvostotasavaltojen perheeseen liittyneestä Virosta ja naisista, jotka ovat aikansa vaienneet.

Itsenäisyyspäivän ja Etyj-kokouksen kunniaksi ajattelin kirjoittaa pari sanaa Suomesta ja miehestä, joka ei paljon puhunut,  ja jonka kotimaata ei liitetty neuvostokansojen perheeseen.

Siksikin tästä miehestä on hyvä nyt kirjoittaa, kun ovat taas paljon puhuneet ja kirjoittaneet siitä erillissodasta, että oliko jatkosota erillinen vai ei. Halonenkin erehtyi joskus Pariisissa erillissodasta puhumaan ja nyt kokee tarpeelliseksi selittää.

Siitä kuitenkin kai ollaan jotakuinkin yhtä mieltä, että talvisota oli niin erillinen, ettei sen erillisemmäksi voi tulla.

Ruokolahden Vennonmäen koululle syntyneessä Taitotalossa esitellään nyt itsenäisyyspäivän aikaan kuvin ja sanoin miestä, joka kävi talvisodassa omaa erillissotaansa, jonka jälkeen enimmäkseen vaikeni.

Ei ole väliä, kuinka monta sataa vihollista Simo Häyhä talvisodassa ampui. Sillä on väliä, miksi hän sen teki, sen oman aikansa velvoittama ja kokemaansa totuuteensa nojaten. Jatkosotaan hän ei sattuneesta syystä enää osallistunut, joten hänen yhteydessään ei ole mitää syytä miettiä, millainen sota se oli.

Simon kotitila oli Kiisken kylässä Rautjärvellä, juuri ja juuri talvisodan ja jatkosodan rauhan rajan tuolla puolen. Olisiko Simon kotoa nyky-Suomeen kilometri; ei sitäkään. Kotiväkeni ja sittemmin minäkin asuimme vähän kauempana, Häyhän kylässä. Simon naapurissa asui setäni perhe, josta serkkuni Antti kuoli samassa talvisodassa, missä Simo menetti puolet kasvoistaan.

Simon tiesin ja tunsin lapsuudestani asti. Häyhän sukuseuran kunniajäsen ei tavannut sodasta eikä politiikasta paljon puhella. Häntä kun yhtenä itsenäisyyspäivänä kävin Etelä-Saimaaseen jututtamassa, sanoi, ettei ”niitä aikoja ennää oo paljo miittint”. Sitä ennen ei niistä ajoista puhunut senkään vertaa.

Vasta 90-luvun lopulla vähän enemmän haasteli, uskalsi jopa erehtyä uskomaan, että uusi Venäjä saattaisi joskus palauttaa Karjalan ja siinä samalla pienen Kiisken kylän eli Kiiskisen.

Käykää iltapäivällä, nyt itsenäisyyspäivänä tai huomenna katsomassa, siinä Taitotalon näyttelyssä on jotain uutta. Simo Häyhän haudalle Ruokolahden kirkkomaalle oli jossain vaiheessa ilmaantunyt kukkalaite, englanninkielisinä teksteineen, joka kertoo vapaudesta. Asialla on ollut unkarilainen tarkka-ampujien (snipers) yhdistys.

Kukaan ei näitä Simo Häyhää muistaneita unkarilaisia nähnyt, kellekään eivät käynnistään kertoneet.