Antti Munnukka

Joka paikka on jo vuosia ollut tulvillaan kansalaisten ärtyneitä hanki elämä -kehotuksia.  On esitetty myös oman elämän hankkimista. Ilmaisut eivät ole järin kannustaviksi tarkoitettuja; kun ei muuta keksi, käskee toista hankkimaan elämän. Se tuntuu fiksulta. 

Kannustajat ovat yleensä huomanneet, että elämän/oman elämän tarvitsijat ovat jostain asiasta jotain mieltä, yleensä muuta.

Kuten tiedämme, varsinaisen elämän hankkiminen ei juuri ole kiinni yksilöstä itsestään. Me saamme alkumme, synnymme ja sillä hyvä, ja syntymän jälkeen parumme kohta ilmoille mielipiteemme siitä, miltä maailma tuntuu. Ikävältähän se, tuskin sitä muuten aloittaisi elämäänsä karjumalla.

Monet meistä sitten jatkavat sitä vastaan panemista hamaan hautaan asti.

Eilen tapasin joukon ihmisiä, jotka olivat hyvällä tuulella, vaikka kaupan joulumyynnin kasvu näyttää puolittuvan, kuten tv-uutiset moneen kertaan illalla valittivat.

Joku meistä oli hyvällä tuulella yksin, mietteissään, toinen kaksin keskustellen.

Me kiersimme Lappeenrannan lentokenttää suksilla. Hieman ihmettelimme muuttuneita maisemia, aavistuksen kulkua hankaloitti satava lumi.

Uskon kuitenkin, että me kaikki haluamme kokemuksemme tuomalla ilolla toivottaa sinulla, mahdollisuuksista rikkaalla suomen kielellä:

Lähde hiihtämään! Hanki hankielämä!

Tätä kirjoitettaessa nykynuoriso pitää Vanhalla ylioppilastalolla valtausbileitä.

Pistin tuon tähän alkuun, että näyttäisin olevani ajan tasalla.

Vanhan valtauksen 40-vuotispäivän ja uuden Vanhan valtauksen 1-päiväispäivän kunniaksi kuitenkin sananen Kotuksesta.

Ja genrestä.

Saattaa nimittäin olla, etteivät tulevat sukupolvet saa enää mitään tietoa siitä, miten Savitaipaleen murteen 1. ja 2. persoonan persoonapronominit jaksavat tai miten saman murteen pitkien vokaalien diftongiutuminen etenee.

Parikymmentä vuotta sitten aloitettu Suomen murteiden seuruututkimus on luultavasti vaarassa keskeytyä, mikäli hallitus pitää päänsä ja vähentää kolmanneksen kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen eli Kotuksen sadan tutkijan henkilökunnasta. Tästä vähentämisestähän on syksyn mittaan – viimeksi eilen – kerrottu.

Kotuksen ansiosta muuan Ulla Koistinen on tänä vuonna julkaissut raportin ”Muuttuva Savitaipaleen murre. 1. ja 2. persoonan persoonapronomineista ja pitkien vokaalien diftongiutumisesta”.

En ole sitä lukenut eikä Savitaipaleen murrekaan ole minulle erikoisen tuttu, sehän on aika omalaatuisen kuuloinen näin Rautjärven suunnalta muuttaneelle. Mutta se on tärkeää, että yksi Etelä-Karjalan pitäjä on mukana parikymmentä vuotta sitten alkaneessa murteiden seuruututkimuksessa.

Nyt jos pistävät kolmanneksen Kotuksen väestä lähivuosina kävelemään, jää paljon tutkimatta, monta tähdellistä pilkkua viilaamatta.

Toinen asia taas on, että Kotus on outo lyhenne, johon ei oikein totu.

Kuten en totu suomen kieleen änkeytyneeseen ranskalaiseen genre-sanaan, jota inhoan.

Tiedän, että Kotus on ymmärtäväinen ja kielen uudistumisen salliva. Silti, joku tolkku! Pyydän Kotusta kieltämään genren käytön, nyt kun sillä vielä on henkilökuntaa. Pistäkää pystyyn kilpailu uuden suomenkielisen vastineen keksimiseksi.

Myönnän, että  genren nykyinen suomalainen vaihtoehto eli lajityyppi (?) on kuin suoraan virastosta, mutta on se sentään suomea, osittain.

Muuten, hienoa puhesuomea puolestaan ovat maanantai-iltana alkaneen Älä unta nää -sarjan vuorosanat. Sekin vielä ilahdutti, että ihmiset puhuivat mie vailla kymenlaaksolaista nuottia, vaikka olivat Karhulasta.

Pitkästä aikaa kuulin laulettavan, niissä koulun juhlissa,  J.H. Erkon isänmaallista runoelmaa nimeltä Laulu Vuokselle.

Teoksessa on monia sekä aatteellisesti että kielellisesti mielenkiintoisia puolia. Viimeksimainituista todettakoon esimerkiksi n-allatiivi, jota kai vielä toissa vuosisadalla taidettiin kirjallisesti suomen kielessä käyttää, mutta jonka oma ikäluokkani vielä isänmaalliseksi ja nostalgiseksi, jopa kauniiksi suomeksi hyvinkin tunnistaa.

Erkko sitä käytti, useaan otteeseen, esimerkiksi kohdassa ”Maani! Sullen, kiusatullen, voitonvirttä laulaa Imatra”.

Voitonvirsiä laulaa nykyään harva, ei kahlittu Imatrakaan kuin kesälauantaisin.

Toissa iltana katselin televisiosta, miten kaksi kaljuksi ajeltua kaksikymppistä fiksua kaveria väitteli. Onko nuoren miehen isänmaallisempaa maksaa a) vain veroja isänmaalle kuin b) seistä vesisateessa, suoristaa päiväpeittoja ja kuluttaa vuosi tai puoli isänmaan verovaroja armeijassa, vain, koska myös tukeville ja ikuiseen rauhaan uskoville miehille on määrätty asevelvollisuus?

Eilisiltana katselin televisiosta, miten  monet islantilaiset heittelivät rauhanomaisesti tuontitomaateilla ja kaalinkerillä hallitustaan, tai ainakin se taloa. He olivat sitä mieltä, että isänmaan hallitus oli heidät pettänyt, kun oli antanut parinkymmenen virtuaalirahan markkinoilla huseeranneen poikasen viedä maan suurin piirtein vararikkoon.

Silliä ja muuta kalaa jos ei Islannilla olisi eikä omaa maasta pulppuavaa lämpöenergiaa eikä hiljakseen virinnyttä pohjoismaista solidaarisuutta, olisi Islanti ehkä jo julistettu Reykjavikin raastuvanoikeudessa konkurssiin.

Nyt näyttää, että se selviää kruununsa hurjalla devalvoinnilla ja kansalaisten katkeroitumisella. Kuten saattaa selvitä ruplansa devalvoinnilla ja uskolla Putiniin lähempi naapurimme Venäjä, jonka öljytulot ovat viime viikkoina hiipuneet. Siinä missä Islannin silli on säilyttänyt arvonsa, öljy ei ole. Heinäkuussa öljytynnyri maksoi lähes 150 dollaria, nyt sata dollaria vähemmän. Pari päivää sitten pääministeri Putin jo päättikin tukea maansa taloutta perustamalla uuden oppositiopuolueen ja ilmoittamalla, että maata elvytetään aseteollisuutta tukemalla.

Ajattelin tässä vaan korostaa, että isänmaallisuutta tarvitaan sekä veronmaksussa että muussa maanpuolustuksessa. Esimerkiksi siinä, että odotettavissa olevaa, lihavien poikalasten aikuisiän diabetesta hyvinkin voi torjua viestirykmentin Suurin pudottaja -kampanjalla.

Ja siinä, että minkään maan, pienen tai ison, pankkiherrat eivät enää koskaan hakkaisi päätään ahneuden mäntyyn.

Saattaa olla, että toive on turha.

Koulun juhlista vähän, näin jälkijunassa. Siitä Imatran yhteiskoulun 100-vuotisjuhlasta, viime viikonvaihteesta.

Meitä oli kai vähän yli 500, keski-ikä ehkä 60, tai sinne päin. Serkkujakin oli kaksi, Saara ja Veke.

Sitäkö se nyt on, sitä nykyään lukioista kadonneeksi sanottua yhteisöllisyyttä, kun 500 ihmistä saapuu ympäri Suomea muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan?

Päiväjuhlassa oli tupa täynnä. Eeva Kilpi sai silmät kostumaan, valtioneuvos Riitta kehui riittaisasti kahdet kollegansa, oppilaat ja opettajat, poikansa siivellä ilokseni myös Antit. Ja Etelä-Saimaan otsikonkin siitä miten ”sivistys tuli Imatralle”.

Nuori mies Antto puhui erikoisen viisaita.

Illalla oltiin Valtionhotellissa, joka ymmärtääkseni teki vanhoilla ihmisillä ihan hyvää bisnestä; 40 euron sinänsä maukkaaseen kanaillalliseen ei sisältynyt juoman juomaa.

Me istuimme terassin puolella, melkein samassa paikassa kuin ylioppilasjuhlissa.

Luokaltamme, siltä ihan viimeiseltä, olivat paikalla vain Kapre ja minä. Rinnakkaisluokalta oli seitsemän tyttöä. Pakko sanoa tyttöä vaikka moitittaisiin; niistä ajoista enimmäkseen puhuttiin, jolloin oltiin poikia ja tyttöjä.

Eihän siitä vielä ole kuin 48 vuotta, kun tiet erosivat.

Aika moni oli jo kerinnyt kuolla.

Puhuttiin siitä, että pitää sitten pitää omat juhlat, kun tulee 50 vuotta täyteen. Että yritetään keväällä 2010 kerätä mukaan kaikki, jotka suinkin löydetään ja kynnelle vielä kykenevät. Vaikka Saimaalle.

Yhteisöllisyydestä puhuakseni, Kaprelta sain kirjan, jonka nimi on Orpo piru. Oli omakustanteena julkaissut tämän teoksen Suomen ja Neuvostoliiton bilateraalisen kaupankäynnin vodkanhuuruisilta vuosilta.

Sitä tässä nyt ilokseni lueskelen ja muillekin suosittelen. Erityisesti ilahduttaa Kapren koira, kansantaloustieteen termit arkipäiväistävä cockerspanieli Tim, joka hotkaisee kuppinsa vauhdikkaasti tyhjäksi ja vaatii oitis lisää – kuin ei olisi ikinä ruokaa saanutkaan.

.

Nyt (perjantaina 7.11. klo 14.15), jos lähtisin takaperin kävelemään Lappeenrannasta kohti Imatraa, ehkä ehtisin huomiseksi koulun juhliin. Ja nuortuneena, kuten kiinalaiset viisaat tietävät; hehän etsivät kauas kaikonnutta nuoruuttaan kävelemällä takaperin.

Kenties olisin jälleen se 11-vuotias maalaispoika, joka aloitti koulunkäyntinsa Imatran yhteislyseossa syksyllä 1952, IA-luokalla uudemman talon pohjakerroksessa. Lulu, Emmi, Tantta ja Hiltu, esimerkiksi, opettivat. Vanhemmilta kuultiin hirmujuttuja Simpusta ja Eine Röngästä.

Luokkahuoneeseen pääsi ulkoa myös ikkunoista, sisällä juoksi hiiriä. Luokalla oli 44 oppilasta, kuten myös IB-, IC- ja ID-luokalla. Koulu oli niitä maan suurimpia, vasta perustettu Imatran kauppala oli siitä ylpeä.

Nyt tämä koulu täyttää 100 vuotta ja juhlii. Se aloitti Imatran yhteiskouluna, muuttui valtion omistuksessa Imatran yhteislyseoksi ja kaksoisyhteislyseoksi, peruskoulun myötä Imatrankosken lukioksi. Nykyään kuuluu olevan Imatran yhteislukio eikä edes enää ole fyysisesti siellä missä pitäisi, vanhan Seurahuoneen ja törkeästi puretun Imatrankosken aseman historiallisessa miljöössä.

Juhliin menen etuperin, autolla ja sen verran toivon nuortuvani, että jotain muistaisin, jos joku tutulta tuntuva kysyy. Valtionhotellin illalliselle kuuluu ilmoittautuneen kuusi vuonna -60 kirjoittanutta.

Heitä aina ihmettelen, jotka muistavat. Niinkuin nyt tämä Eeva Kilpi. Kaivoin kirjastosta avukseni hänen Jatkosodan aika -kirjansa. Siinä hiitolalaistyttö, nyttemmin vanha rouva – täytti viime talvena 80 – suvereenisti kertoo opiskelustaan Imatran yhteiskoulussa. Kymmeniä sivuja yksityiskohtaista muistantaa!

Tuttuja opettajiakin sieltä löytyy, esimerkiksi Eevankin kauhu Ana Wolkoff, joka muutti Lappeenrannan lyseoon kauhistuttamaan venäjän lukijoita. Imatralla Ana opetti saksaa ja englantia, samalla vimmalla kuin sittemmin venäjää.

Eeva Kilven suomenopettaja oli Vilja Kärkkäinen, rehtorin puoliso. Rehtorin kuoltua Vilja meni naimisiin lukion matematiikanopettajani kanssa, muuttui Virtaseksi ja kuoli Kuurilan junaturmassa. Tällaisia minä muistan enkä tärkeitä asioita kuten Eeva Kilpi.

Yhden tärkeän saatan muistaa. Minua opetti suomen kielessä Emmi, joka viimeksi tavatessamme – olivatkohan ne koulun 90-vuotisjuhlat – supatti pyörätuolistaan korvaani ”Laps kulta…”

Sellaisella hetkellä kuulkas herkistyy kovakin naama.

Olen tässä katsellut ja kuunnellut venäläisyyttä. Kansan yhtenäisyyden päivää (tiistaina 4.11.) viettämään oli Lappeenrantaan saapunut suuri joukko rekisterinumeroilla -47 ( Leningradin oblast) , -78 (Pietarin keskusta)  ja -98 (Moskova?) varustettuja ajoneuvoja. Reaalitalouden kriisistä huolimatta autoista purkautui suuri määrä Venäjän uuden keskiluokan ihmisiä, jotka kävivät ilahduttamassa kauppiaita.

Heitä katselin, siis venäläisiä. Eroavat varsinaisista turisteista siinä, että kaikilla tuntuu olevan päämäärä.

Maanantaina kuuntelin kirjailija Arvi Perttua, joka kertoi, mitä on olla kirjailija nykyisellä Venäjällä.

Ei kuulu olevan hääppöistä, vaikka Putinin nuorisojärjestö Nashi henkisine edeltäjineen ei enää olekaan kimpussa, kirjarovioita sytyttämässä. Nyt leijuu ilmassa muu sensuuri.

Ensin Perttu näytti ankean alkupätkän elokuvasta Neljä, joka vastikään nähtiin televisiossa. Sinä alussa Marina-niminen neito taivaltaa oranssissa takissa ja kolaa juoden minuuttikaupalla siskonsa hautajaisiin kohti Shutilovon kylää, joka vuorenvarmasti on todella perspektiivitön, perspektiivittömämpi esimerkiksi kuin olivat ne Vienan runokylät, jotka Nikita Hrushsthevin aikana tuhottiin.

Semmoista on suurimmassa osassa Venäjää, arveli Perttu. Perspektiivitöntä, suomensin.

Tuli Viena mieleen siitä, kun lappeenrantalaistunut Perttukin kertoi viettäneensä lapsuuttaan runokylässä, Vuokkiniemellä, joka kai nyt vetää viimeisiään, sekin.

Nyt nämä Shutilovot tuhoutuvat itsestään, köyhyyteen ja viinaan. Neljän käsikirjoittaja on opposiotiomies Vladimir Sorokin, jonka kirjan Pyhän Venäjän palveluksessa Perttu on suomentanut.

Berack Obaman valintaa USA:n presidentiksi juhlistin keskiviikkona käymällä pitkästä aikaa Viipurissa, kun sattui kyyti.

Hiljaista oli, linnan tornin ympärillä yhä rakennustelineet. Torin laidalla Iisakin kirkon lailla rakennettu Viktoria-hotelli jo kertoi kattomainoksessaan – hämäävästi – olevansa olemassa, mutta hiljaista oli, itse työmaalla. Alakertaan  on tulossa Pizza Hut. Kurkin ikkunoista. Olivatko rakentajat vielä viettämässä sitä Kansan yhtenäisyyden päivää?

Salakkalahdella miehet onkivat särvintä, kuten aina. Aamukahvit join tutussa cafeessa, jossa on oivallisia leivonnaisia. Hirvi-patsaalla koululuokka kuvasi toisiaan, Aallon kirjasto tuntui olevan remontissa. Satamasta oli lähdössä puutavaraa. Brigantiina-yökerho oli aamulla ulkoa juuri niin surkean näköinen kuin yökerhot aamuisin ovat.

Kauppatorilla oli yksi bussi, Puolakan bussi. Jostain ilmestyi kohta myyjämummoja, ompelukset käsissään.

Tuli nälkä. Pöllössä söin kotiseljankaa ja rasvaista kieviläistä kanaa käristettyjen perunoiden kera. Puolakan bussilla tullut pariskunta kiitteli Pöllön valkoviiniä ja kertoi, että olivat tuomassa sosiaaliapua.

Karusellissa oli hiljaista. Sadan ruplan (kolmisen euroa) seteli käytettiin valheenpaljastimen läpi.

Barack Obaman valinnan ja kansan yhtenäisyyden kunniaksi presidentti Medvedev tuli keskiviikkona julki Kremin upeitten ovien takaa ja lupasi uusia ohjuksia Kaliningradiin.

Kansan yhtenäisyyden päivää muuten vietetään nykyään siksi, ettei Venäjällä enää vietetä  7.11. vallankumouksen vuosipäivää. Valittiin tilalle 4.11.vuodelta 1612, jolloin Moskova ortodoksikirkon avulla pelastettiin litvalta, Liettuan ja Puolan valloitukselta.

Viipurista tultaessa näkyi niukasti, kovin niukasti aurorekkoja.