Antti Munnukka

Aivan aluksi haluan todeta aivan aluksi, kuten nykyään kaikki muutkin. Lupaan etten enää tämän jälkeen, ainakaan kovin useasti.

Ja sitten haluaisin ihmetellä, miksi ”näkemykset talouden suunnasta ovat heikentyneet nopeasti”.

Näin toteaa oraakkelimaisessa alaotsikossaan torstain Helsingin Sanomat. Kukahan surkimus näitä heikentyneitä näkemyksiä oikein on esittänyt? Ja kannattaisiko niitä edes uskoa, kun ne kerran ovat niin nopeasti heikentyneet? Kannattaisiko mieluummin hakea näkemyksiä, jotka ovat vahvistuneet?

Vielä lisäisin, että moni näkemys on jopa ”synkentynyt entisestään”. Näinhän luonnehti sivistynyt television toimittaja tilannetta,  jossa edellisellä kvartaalilla hyvin menestyneen firman tulos oli hieman hiipunut. Tulos näytti vielä nytkin reilusti plussaa, mutta se vaan jostain syystä piti pistää näyttämään entisestään synkentyneeltä.

Huomaan törmääväni viestimissä joka päivä suomen kielen lamaväärinkäyttöön.

Näyttää siltä, kuin julkinen sana suorastaan haluaisi hekumoida tulevalla taantumalla – tai mikä vielä parempi – lamalla. Hekumointi on mennyt niin pitkälle, että ilmaisujen etsinnässä puurot, vellit ja myslit ovat autuaasti menneet sekaisin. Kilvan käytetään kielikuvia, jotka ovat täysin naurettavia.

Virtuaalisen finanssimaailman tilanne on Lehmanin Veljesten surkeiden bisnesten sortumisen jälkeen tosi surkea ja reaalitalouden pelätään senkin surkeutuvan. Totta.

Mutta ei sen surkeuden lietsomiseen sentään pitäisi käyttää juuri niitä keinoja, joita päivittäin metsään eksyvät pörssianalyytikot ja keskinäisen luottamuksen menettäneet pankkiirit hätäpäissään käyttävät, kun eivät mitään järkevää hätäänsä keksi.

Siitä se luottamus kasvaa.

Eiköhän ne Vihdin, Karkkilan ja Kauniaisen vaalit pidä pistää uusiksi. Peräti 232 ääntä katosi sähköisessä äänestyksessä. Niillä olisi päässyt joku kepeästi valtuustoon.

Uusiksi ne vaalit pitää pistää etenkin siksi, että saisi enemmän julkisuutta tämä joittenkin atk-ihmisten alentuva suhtautuminen tavallista tumpeloa kohtaan.

Nytkin sähköinen äänestys oli muka testattu sadoilla alan asiantuntijoilla. Miksei sitä testattu Nummelan vanhainkodin asukkailla tai vaikka Jani Sievisellä, jos julkkiksia olisi haluttu käyttää?

Muistan aina, kun ensi kertaa sain kurkistaa automaattisen tietojenkäsittelyn saloihin, ihan yksinkertaisen tyhmän päätteen äärellä. Siinä meitä oli kaksi tyhmää, joista kumpikaan ei tyhmyyttään rohjennut tunnustaa.

Tietäväinen opettaja naputteli olkani takaa kymmenillä sormillaan ja minun olisi muka pitänyt siinä silmänräpäyksessä oppia ymmärtämään, mitä tapahtuu kuin painaa ctrl alt del. Säälien katsoi guru minua ja naputteli oppinsa entistä nopeammin

Ei kuulemma nyt tullut mieleenkään, ettei joku olisi tajunnut painaa rettiä, kun oli äänestänyt!

Mitä meillä olisi, jollei olisi kaikenlaisia kirjoja? Tuskin ainakaan kirjallista keskustelua.

Käväisin toissa viikolla katsomassa kohtalaisen jähmeän elokuvan nimeltä Päätalo. Siinä nähtiin, miten 2,3 miljoonan myydyn kirjan mies nuorena iloitsi postissa saamastaan Mika Waltarin kirjasesta ”Aiotko kirjailijaksi?”. Kuten tiedämme, aikoi.

Innostuin niin, että taas lainasin kirjastosta joskus nuorena lukemani Waltarin oppaan.

Ilahduin muun muassa siitä, miten kauniisti Waltari luonnehti Volter Kilven klassikkoromaania Alastalon salissa. Kas näin: ”Tämä jättiläismäinen paisuttelu…, on jokaiselle aloittelevalle kirjailijalle varoittava esimerkki siitä, millä tavoin ei pidä kirjoittaa”. Ja ”romaanilla, jonka ehkä parikymmentä henkilöä jaksaa kokonaisuudessaan kahlata lävitse, ei voi olla elämisen oikeutta nykyaikana.”

Lisää kirjailuoppia tuli viime viikolla. Helsingin  Sanomien välissä tuli kirjamessuja ennakoiva liite, jossa muuan Ilkka Remes kertoi tämänsyksyisten kirjojensa (”Pyörre”, ”Draculan ratsu”) ja yleensä tarinoidensa synnystä. Kertoi kuivakkaaseen tyyliinsä, se myönnettäköön.

Kuten tiedämme, Ilkka Remeksen kirjoja on nyt myyty siinä 1,3 miljoonaa (ainakin).

Tämä salaperäinen Luumäen poika herättää sivistyneissä piireissä  intohimoja, koska ei osaa kirjoittaa hyvää kieltä eikä henkilöilleen sielua.

Toissa viikon Suomen Kuvalehdessä Leena Sharma mediakritiikissään jopa kertoi, että ”Suomi on maa, jossa kansalaiset ovat ilmeisesti juoneet pilaantunutta vettä liiaksi, koska Mitä Suomi lukee -listan kärjessä komeili viime kuussakin lähes kirjoitustaidoton Ilkka Remes”.

Kun palasin sunnuntaina Pendolinossa kirjamessuilta (joilla sieluani suuresti ravittiin), luin Turun Sanomista kolumnin, jossa arveltiin, ettei Ilkka Remestä oikeasti ole olemassakaan, vaan että salanimen taakse on Petri Pykälän ohella kokoontunut joukko muita sisällöntuottajia. Aikamoinen väite.

Kirjoittaja perusteli ajatustaan sillä, ettei yksi Remes millään ilveellä ehdi kirjoittaa yhtä paksua dekkaria ja yhtä nuortenkirjaa vuodessa, kuten viime aikoina on tehnyt.

En nyt muista kolumnistin nimeä; Turun Sanomat jäi Pendolinoon, kun hämmennyin Luumäen kohdalla siitä, että juna porhalsi sataaneljääkymppiä hirven yli. Oli muuten aikamoinen täräys.

Ja juuri äsken tavasin Imatran pojan Jarmo Papinniemen Parnasso-kolumnista, mitä mieltä Hannu Raittila uudessa kirjassaan Ulkona on romaanin kielestä.

Näin Raittila on Kyläniemen mökillään ajatellut:

”Kuinka yleinen harhaluulo on se, että kirjallisuudessa ja varsinkin romaanissa olisi kyse kielestä? Kai romaani on ennen kaikkea tarinan kerrontaa ihmisille, mikä merkitsee käytännössä suuria yleisöjoukkoja. Se taas tarkoittaa, että kertomisen tapojen on syytä olla tarkoituksenmukaisia ja kieli alistuu yhdeksi kerronnan keinoksi muiden joukkoon.”

Papinniemi ei Raittilan ajatuksiin yhdy, enkä ihan minäkään. Ilkka Remes (sisällöntuottajajoukkoineen!) varmasti on iloissaan.

Maan presidentti ja miljoona muuta suomalaista ennakkoäänestäjää eivät voi olla väärässä.

Näin vakuutan itselleni nyt, kun ensimmäistä kertaa elämäni aikana kävin äänestämässä ennakkoon. Tekosyykin tähän säälittävään käyttäytymiseen oli, matkustaminen viikonloppuna maan pääkaupunkiin, kirjamessuille ja sukutapaamiseen.

Mutta siitä huolimatta, tunsin itseni petturiksi, kun kävin maakuntakirjastossa sulkemassa äänestyslippuni ruskeaan kirjekuoreen, joka sen jälkeen katosi teille tietymättömille.

Olen edelleen sitä mieltä, että vaalipäivä on se oikea vaalipäivä. Silloin pistetään rippipuku päälle ja kotiseudun/isänmaan parasta ajatellen tallustellaan sateessa ja tuulessa äänestyspaikalle, jossa demokraattisesti valitut vaalivirkailijat tervehtivät ystävällisesti, pitävät sinusta tukkimiehen kirjanpitoa ja antavat sinun itsesi pudottaa vakaan päätöksesi vaaliuurnaan.

Sillä yritän lohduttautua, että Tarja Halonenkin näkyi äänestäneen ennakkoon, kun kuuluu lähtevän Kiinaan.

Siitä huolimatta, olen edelleen sitä mieltä, että pitkitetty ennakkoäänestys vie pohjan kunnon vaalikamppailulta. Ja latistaa kansalaisen vaalitunnelman.

Käyt viemässä markettiin äänesi samalla kun ostat 400 grammaa vähärasvaista jauhelijaa ja viidenpennin hiivan! Kätevää?

Presidenttiehdokas John McCain toi jenkkien viimeisessä tv-väittelyssä otsikoihin ”vanhan kamunsa” putkimies-Joen.

Amerikkalaista unelmaa Ohiossa rakentanut putkiyrittäjä Joe Wurzelbacher oli pistänyt Barack Obaman lujille tämän vaalikiertueella. Yllättynyt Joe sai kohta todeta olevansa McCainille tärkeämpi vaalivaltti kuin Irak tai finanssikriisi.

Tuntui tutulta.

Putkimiesta kun on maailmalla ennenkin tarvittu ratkaisemaan vaaleja. Vuonna 2005 kaivettiin Ranskassa esiin puolalainen pätkätyötä halvalla tekevä putkimies, joka muka tulisi Ranskaan ja veisi leivän kotimaisen putkimieheltä ja hänen perheeltään, jos EU:n silloinen perustuslakiehdotus hyväksyttäisiin.

Propaganda tehosi ja Ranska äänesti perustuslakia vastaan.

Saattaa olla, ettei amerikkalainen putkimies-Joe pysty yhtä paljon vaikuttamaan presidentinvaalin tulokseen. Vaikka tiedä häntä, jenkeissä äänestää vain alle puolet äänioikeutetuista…

Vielä on Suomessakin viikko aikaa. Missä viipyy vaalikoneilta putkimies-Matti, joka ratkaisisi kunnallisvaalien tuloksen? Tai kotoisesti, se puuseppä, jota aina tarvitaan?

Aamulla näin ja kuulin henkilökohtaisen mailmanennätykseni.

Noin 6351 valkoposki- ja muuta hanhea oli ruokailemassa Luumäellä, pellolla siinä Kangasvarren koulun lähellä. Olivatkohan koululaiset perunannostolomalla? Olisivat voineet käydä laskemassa tarkan määrän.

Luulin, että jyviä nokkivat. Myöhempi kirjallisuuteen perehtyminen auttoi tietämään, että vihreää tämä hanhijoukko siltä pellolta etsi. Varpuset ne jyviä syövät.

Päivällä kuulin radiosta, että oli vuosipäivä. Suomen luotettavin mies eli Arvi Lind oli lukenut viimeiset luotettavat uutisensa tasan viisi vuotta sitten,  15.10.2003. Lauritsalan pojan viimeisiä, virheettömällä suomen kielellä kerrottuja uutisia kuunteli 1,6 miljoonaa suomalaista ja usea maahanmuuttaja.

Katsoin Ylen Arenasta, millä uutisella Arvi silloin aloitti. Ei ehkä ollut kummoinen uutispäivä, tietoakaan maailmanlaajuisesta kriisistä. Terhakka sisäministeri Kari Rajamäki siellä arvosteli maamme riippumatonta oikeuslaitosta turhistarhaiskuista myönnettyjen rangaistusten lievyydestä.

Sitten Arvi kertoi, että Helsingin uuden musiikkitalon arvellaan valmistuvan viiden vuoden päästä.

Kuten tiedämme, talo ei vielä ole ihan valmis, joten ei Arviinkaan aina voinut luottaa. Annettakoon se anteeksi, Arvihan kertoi valmistumisajankohtaa vain arveltavan.

Viime päivinä olen kuullut uutisista muun muassa, että työttömyyden vähenemisen vauhti on hidastumassa – tai jotain sinne päin. Sellaista ei Arvi olisi sanonut.

Heikki tönäisi Kimin tieltään Japanissa ja sai siitä rangaistuksensa, kerrottiin Maikkarin F1-studiossa. Sen jälkeen tuli islantilaissyntyisen Glitnir-pankin mainos. On ilmeisesti pitkäkin yhteistyösopimus. Ja ennakkoon maksettu.

Tokion pörssin avautumista tässä odottelen (0:15), kun ei ole muutakaan tekemistä. Että onko Matti Vanhanen saanut itämaan finanssitietäjät vakuuttuneeksi euroalueen viisaista päätöksistä.

Ainakaan keski-idän taloustietäjät eivät ole viime aikoina olleet parhaimmillaan. Expressen-lehti kertoo, että qatarilainen sheikki Mohammed Bin Khalifa Al-Thanis olisi kolmisen viikkoa sitten ostanut islantilaisen Kaupthing-pankin osakkeita noin 200 miljoonalla eurolla.

Sheikki oli silloin arvellut, että sijoitus on oivallinen, kun Kaupthingilla tuntuu olevan osaava johtoryhmä ja toimissaan oikein pätevä strategia.

Aiemmin sheikki tunnettiin myös jalkapallon ystävänä. Hän lahjoitti kymmenelle maansa jalkapalloseuralle kullekin 10 miljoonaa dollaria, jotta nämä pystyisivät ostamaan maahan kunnon pelaajia. Täkyyn tarttuivat muun muassa argentiinalaiset maajoukkuemiehet Gabriel Batistuta ja Claudio Ganiggia. Jopa ruotsalaisikoni Henke Larssonin huhuttiin siirtyvän Qatariin.

Olisipa Suomen Hiihtoliitolla yhtä hyviä sponsoreita.

Oli sekä Martti Ahtisaaren että Suomen onni, ettei Ahtisaari kai edes miettinyt toiselle presidenttikaudelle pyrkimistä.

Siinä virassa Ahtisaaresta ei olisi kehittynyt sitä itsevarmaa rauhantekijää, joka perjantaina mielikseen paistatteli julkisuudessa – jota sai itse hallita.

Kaikkihan me muistamme tukevan, hassusti kävelevän ja laastaroidun golfauton kuljettajan, jonka kaukaisessa menneisyydessä oli Namibian rauhanprosessi, mutta nykyisyydessä vain jokalauantainen esiintyminen Iltalypsyn tähtenä.

Siltä mieheltä olisi hyvinkin voinut kysyä, mitä tämä oikein aikoo voittamallaan miljoonalla tehdä. Nobel-tiedotustilaisuuden tähdeltä tällaista asiaa ei enää voinut rankaisematta kysellä. Sen sai korvat punaisena kuulla se toimittajaparka, joka tähän sudenkuoppaan putosi.

Myönnän, että itseäni muinoin askarrutti, mistä se Ahtisaaren karisma oikein syntyy. Acehin ja Kosovon jälkeen sitä ei enää ihmettele; Ahtisaari on kaveri, joka voi soittaa kenelle tahansa maailmassa, sanoa olevansa Ahtisaari ja olevansa sitä mieltä, että nyt pitäisi jotain tehdä.

Tarvoin pari päivää sitten karpalosuolla. Aurinko paistoi, hanhet lensivät Novaja Zemljalta kohti Suomenlahtea ja karpaloita oli aivan tuhottomasti.

Muuten auvoisesta olosta huolimatta sorruin minäkin, siihen viidenteen kuolemansyntiin. Ahneuden henki iski kimppuun. Teki aina vain mieli poimia lisää karpaloita, vaikka kori jo painoi tuhottomasti ja selkää särki. (lisää…)

Kävin pääkaupungissa, vihdoin katsomassa ja kuulemassa sitä Tuntematonta sotilasta. Ja Jussi Pajusta sekä Raisa Lardotia, kävelemässä Mikonkatua, jolla oli käynnissä kivitöitä kuin Lappeenrannan Valtakadulla.

Ensimmäisen kerran kävin Suomen pääkaupungissa  marraskuussa 1961, silloinkin kulttuurin perässä. John Coltrane soitti Kulttuuritalolla saksofonia. Hassu juttu muuten, lauantain Hesarissa kerrottiin, miten tämä konsertti oli jäänyt Peter von Baghin mieleen.

Että on hienoa kun on samoja muistoja kuin viisailla ihmisillä! (lisää…)