Antti Munnukka

Naapurimaassamme Venäjällä on käynnissä äänestys, demokraattinen kuin mikä. Itse asiassa osallistuin siihen demokratian nimissä hetki sitten minäkin, netissä.

Minua ennen oli jo äänestänyt 5 871 065 kansalaista, monet uskoakseni usean kerran. Näin voi tehdä, kertoo Leonid Jakovlev Minun Venäjäni -sivustolta.

Homman nimi on Imja Rossija, Venäjän nimi. Internetissä voi siis äänestää kautta aikojen suurinta venäläistä, samaan tapaan kuin meillä taannoin äänestettiin suurimmaksi suomalaiseksi Mannerhein, Ranskassa Charles de Gaulle ja niin edelleen.

Äänestys on nyt edennyt niin pitkälle, että sadasta ehdolle asetetusta sankarista on jäljellä enää 50.

Johdossa oli maanantaina 28.7. puoliltapäivin – kukapa muu kuin Vladimir Uljanov, paremmin tunnettu nimellä Lenin. Toiseksi oli kivunnut isä aurinkoinen, Josif Dzukashvili eli Stalin. Leninillä oli ääniä siinä vaiheessa 668 976, Stalinilla 609 976.

”Kommunistit eivät anna periksi, kummunistit jyräävät” on hyvin vapaa käännökseni sivuston uutisotsikosta. Vielä muutama aika sitten nimittäin kärjessä oli toinen Vladimir, neuvostoajan laulaja, runoilija ja kriitikko Vysotski. Hän oli pudonnut kolmanneksi vähän yli 600 000 äänellään.

Aikamoinen yllättäjä löytyy neljänneltä sijailta, nimittäin stalinismin paljastaja Nikita Hrushtshev. Kekkosen tuttuna tunnettu Nikita jätti niukasti taakseen Aleksanteri Nevskin, jonka suomalaiset tuntevat siitä, että Pietarin hotelli Moskova sijaitsee A.N.:lle omistetun luostarin ja metroaseman luona. 

Pistetään nyt tähän kahdentoista kärki, joka saattaa hyvinkin muuttua vaikka päivässä, kun äänestää saa niin monta kertaa kuin haluaa. Loppuvuodesta on edessä lopullinen äänestys kahdentoista parhaan kesken.

1 Lenin 688 684 ääntä

2 Stalin

3 Vysotski

4 Hrushtshev

5 Aleksanteri Nevski

6 Nikolai II

7 Juri Gagarin

8 Pietari Suuri

9 Aleksandr Pushkin

10 Iivana Julma

11 Katariina II Suuri

12 Sergei Radonezhilainen 127 448

Katariina Suuri on 50 suuren sankarin joukossa on ainoa nainen. Yli 100 000 äänen ovat kivunneet myös Moskovan yliopistosta tuttu tiedemies Lomonosov ja Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin.

Aivan 100 000 äänen tuntumassa on Rikoksen ja rangaistuksen Fjodor Dostojevski.

Urheilua ei Venäjällä oikein arvosteta. Ainut urheilija viidenkymmenen  joukossa on jalkapallomaalivahti Lev Jashin, joka oli kerännyt vaivaiset 29 450 ääntä. Toki hän on edellä Venäjän perustajaksi uumoiltua Rurikia (16 276),  Leo Tolstoita (12 038), Nikolai Gogolia (12 709) ja Pjots Tshaikovskia (21 087).

Ai että ketäkö minä äänestin? Se on vaalisalaisuus.

Jos joku kysyy, missä on Putin, kerrottakoon, että listalla on vain kuolleita sankareita.

Ja äänestyssivu on www.nameofrussia.ru

-Terveisiä, sanoi Niilo kun erottiin.

Siinä ne tulivat, uuden tuttavamme Niilon pikkuvanhat kesälomaterveiset. Ottakaa ne vastaan. Niilo oli tosissaan, niin tosissaan kuin nelivuotias nuori mies vaan voi olla. Niilo ehkä tietämättäänkin halusi kertoa meille Saimaan rantojen asukkaille, että kyllä sitä Keski-Suomessakin on. Päijänne jylhä.

Oltiin Niilon kanssa vähän seikkailemassa, siellä Päijänteellä. Käytiin saarella nimeltä Kelvenne. Päijätsalon ohi ajettiin, kuultiin, että siellä oli sata kaavatonttia, kaikki melkein myyty, vaikkei omaa rantaa kellään. Venäläisiäkin oli ollut ostamassa, mukavia ihmisiä, olivat maksaneet käteisellä.

Puolet Päijätsalosta kuuluu Päijänteen kansallispuistoon ja koko Kelvenne, joka on kuin Punkaharju mutta ilman siltoja. Kelventeen oli jostain syystä omistanut kaukainen Hämeenlinnan kaupunki. Oli sitten suostunut sen myymään valtiolle, kun ei kai oikein sopinut lähiöksi

Katseltiin kalasääsken pesää ja sen yllä kaartelevaa emoa. Moikattiin jokaista vastaan tulevaa venettä. Kuultiin juttua Päijänteen Erakosta, joka keksi vaapun jo ennen Rapalaa. Käveltiin kilometri-pari harjun kapeaa ja korkeaa Kelventeen saarta eikä huolittu vaikka satoi.

Ihmeteltiin Isohietaa, joka oli melkein kuin Huuha siellä Utulan kankaitten takana. Napattiin muutama kypsymässä oleva mustikka. Ei niitä tule sinnekään.

Karhunkämmenen laguunissa tehtiin tulet, syötiin lohikeittoa ja hirvikeittoa. Lohi ei kyllä ollut Päijänteen lohta, vaikka sellaisiakin kuuluu vielä olevan, oikeasti kai taimenia.

Juotiin kahvit, paitsi ettei Niilo juonut, piirakkaa otti. Naureskeltiin kun kuultiin miten se jyväskyläläinen ökyveneilijä oli Karhunkämmeneeseen tullessakin ajanut kiville ja väittänyt, ettei niitä merikortissa ole. Ei tiennyt, että tilaa oli tulla vain se yksi vajaan kymmenen metrin väylä.

Me Niilon kanssa se tiedetään, katsottiin miten kalliot näkyivät molemmin puolin.

Olin pari päivää tuottavassa työssä. Ystävän kesämökin vanhan rantasaunan terassin alimmainen laho hirsi oli vaihdettava. Lisäksi piti saada vanha laituri vastaamaan kohonneen Saimaan vaatimuksia.

Rooliini kuului seisoa viisaan näköisenä vedessä, toimia elävänä vatupassina ja tunkin voiman ihmettelijänä. Pari tärkeää mutteria lipsautin Saimaan syvyyksiin ja yhden tärkeän tukihirren naulasi lopullisesti viisi senttiä väärään paikkaan.

Löylyt olivat hyvät.

Tämän kerron vain siksi, että huomasin lehdestä miten tv:ssä oli samaan aikaan esitetty Warren Beattyn pääosin Helsingissä filmaama Punaiset, jota siis en tuottavan työni takia uudelleen nähnyt. Moni varmaan katsoi, helsinkiläistä Pietaria.

Beatty esittää elokuvassaan John  Reediä. Tämä muistetaan maailmalla kirjastaan Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa.

Reed oli amerikkalainen idealisti, sittemmin kommunisti. Hän sattui olemaan Pietarissa, kun Lenin omi itselleen ja bolshevikeille vallankumouksen, joka muka vapautti Venäjän tsaarinvallasta. Tosin tsaari oli jo pantu vallalta helmikuun vallankumouksessa, jolloin Lenin vielä seikkaili Euroopassa.

Reed matkasi Venäjälle Suomen kautta. Maaliskuussa 1920 hän jäi kiinni yritettyään lähteä Suomesta salamatkustajana rahtialus Oihonnalla. Mukanaan hänellä oli väärät paperit, paljon rahaa, Leninin ja Trotskin allekirjoittamat kirjeet ja 102 timanttia..

Reed kuoli vielä samana vuonna Venäjällä lavantautiin ja haudattiin Kremlin muuriin.

Venäjällä törmäsin John Reedin muistoon kerran. Edesmenneen hiitolalaisen hyväntekijän Markku Kurosen kotitalon venäläiset asukkaat olivat pietarilaisia. Yhden ikimuistoisen iltapäivän vietimme Markun ja talonmies Reinon kanssa muistamassa perheen isän kuoleman yksivuotispäivää, joka ortodoksisessa tapakulttuurissa on tärkeä päivä.

Viisituntisen ruokailun ja monien maljojen jälkeen uudet pietarilaiset ystävämme kutsuivat meidät kylään Pietariin. Osoitteeksi he sanoivat ja kyrillisin kirjaimin kirjoittivat Ulitsa Dzona Riidan.

Piti miettiä toinenkin hetki, ennen kuin osoitteen sanoma aukeni: John Reedin katu.

Ei ole tullut käydyksi. Kerran Pietarissa etsin, missä asti Ulitsa Dzona Riida on. Kapealta kartalla näytti ja kovin oli kaukana Nevskiltä.

Kävin tässä taannoin tapahtumassa, joka suurelta, erittäin suurelta osin perustuu vanhojen muistelemiseen. Tässä tapauksessa vanhat ajat olivat kestoltaan 100 vuotta.

Ilmeen nuorisoseura vietti Ilmee-päivän yhteydessä satavuotisjuhliaan Imatran konserttihovissa.

Kaikille niille, jotka eivät tiedä, missä tämmöinen Ilmee on, kerrottakoon seuraavaa. Ilmee oli ennen sotia osa Rautjärveä, vielä varhaisemmin osa Hiitolaa ja osa Rautjärveä. Nyt Ilmeestä suurin osa kuuluu Venäjään, osittain Karjalan tasavaltaan, osittain Leningradin oblastiin. Nykyvenäläisissä kartoissa eron näkee nimissä; tasavallan puolella nimet ovat muka-Suomea, oblastissa kylät ovat saaneet venäläiset nimet.

Osa niin sanotusta Iso-Ilmeestä  jäi Pariisin rauhassa Suomeen.

Ilmeen nuorisoseura perustettiin Siisiälässä (nyk. Zelesnoje eli Viheriälä) 1908. Siisiälä  oli yksi Ilmeen monista kylistä, joita olivat muun muassa Kosekylä, Keskkylä, Hynnilä, Salokylä, Tinno ja Häyhä, kotikyläni.

Rauhan myötä Ilmeen nuorisoseura siirtyi toimimaan Imatralle, jossa etenkin Viraskorpeen oli siirtynyt koko joukko ilmeeläisiä perheita. Sinne alettiin toiveikkaasti rakentaa uutta nuorisoseurantaloakin, joka muodonmuutoksessa sitten kuoriutui nykyiseksi Konserttihoviksi.

Satavuotisjuhlissa oli ainakin koko joukko Lankisii, Kemppisii, Tiippanoi, Pajarloi, Häyhii, Kykkäsii, Variksii, Kessellöi, Ojalaisii, Nikkoloi, Isotaloloi, Vesterissii, Tonttiloi. Ja muutama Munnukkakkii.

Esiintyjistä esiintyi eniten yksi musikaalinen Vesterinen, Johannes, jonka isoisän isällä (?) oli Ilmeen komein parta. Siksipä häntä kutsuttiin nimellä Parta ja hän herätti hämmennystä, kun hänet ensi kerran näki.

Muun muassa tämä kerrottiin Ilmeen nuorisoseuran juhlissa, joissa vakavasti uskottiin, että Ilmeetöntä elämää ei tulevaisuudessakaan ole olemassa.

Helsingin Sanomat käsittelee ansiokkaasti Etelä-Karjalan taidemuseossa avoinna olevaa Kohtalokkaita hetkiä -näyttelyä.

Kriitikko Timo Valjakka on lehdessä sitä mieltä, että juuri Lappeenranta on oikea paikka ”näyttelylle, joka tarkastelee sitä miten sota ja kaikki siihen liittyvä näkyvät suomalaisessa kuvataiteessa”.

Hyvä näin. Se vähän ihmetyttää, kun Valjakka tekee tunnustuksen. Hän kertoo, että näyttelyn mieleenpainuvin maalaus on Viipurista lähtö (1940).

-Sen on tehnyt Väinö Rautio, taiteilija, josta en tätä ennen tiennyt mitään, kirjoittaa Valjakka.

Kuvataidekriitikko, joka ei tunne Väinö Rautiota edes nimeltä! Ei tiedä, että Rautio oli Eero Järnefeltin ja Hugo Simbergin oppilas, Tyko Sallisen ja Juho Rissasen taiteilijatoveri, arvostettu pedagogi.

Eikä sitäkään, että Rautio Viipurista lähtiessään kevättalvella 1940 muurasi viipurilaisen kotitalonsa kellariin yli 300 taulukääröä, suuren osan siihenastisista töistään. Ajatteli, että ovat siellä siihen asti, kun hän tulee takaisin.

Väinö Rautio palasi jatkosodan aikana Viipuriin, mutta kellarikätkö oli murrettu auki, kaikki taulut kadonneet.

Rautio etsi ja etsi, kyseli ja kyseli. Ei minkäänlaista tietoa. Menetyksistään Rautio ei toipunut koskaan, Viipurin menetyksestä ja taulujensa menetyksestä. Sodanjälkeiset maalaukset sen kertovat; perusväri oli musta.

Yksi niistä kadonneista tauluista pulpahti esiin muutama vuosi sitten Helsingistä. Tarkkaa tietoa ei ole. mistä se oli sinne päätynyt, sodan aikana kuitenkin. Perheen isä sen oli tuonut. Tytär sitten vuosikymmenien kuluttua huomasi lehdestä Raution kadonneista tauluista kertovan jutun ja otti yhteyttä Väinö Raution taiteilijapoikaan.

Mutta missä ihmeessä ovat loput taideaarteesta? Joku ne on pois vienyt.

Jenkit ovat kysyneet 97 maan kansalaisilta, ovatko nämä hyvin onnellisia, melko onnellisia, eivät kovin onnellisia vai eivät ollenkaan onnellisia. Ja sitten vielä, kuinka tyytyväisiä nämä ylipäätänsä ovat elämäänsä.

Vastauksista on sitten kehitelty indeksi, jolla maat on pistetty onnellisuusjärjestykseen.

Vapaan seksin, tupakoivan kuningattaren ja halvan kinkun Tanska on ykkönen. Tiedä sitten mistä syystä.

Suomalaiset jäivät 25. sijalle.

Ei tässä kuitenkaan ihan murheeseen kannata vaipua. Tulos ei ole huono kun muistetaan, että FIFA:n tilastoissa Suomi on jalkapallotaidoissa vasta 36. tilalla.

Pohjoismaista jäimme viimeiseksi, mutta ei Ruotsissakaan ihan hirmu onnellisia olla; sijaluku on 15. Ja ökyrikas, ilman dopingia hiihtävä Norjakin on vain muutaman sijan meitä onnellisempi.

Se jonkin verran ihmetyttää, että Keski-Amerikan köyhät banaanivaltiot Guatemala ja San Salvador kiilaavat selvästi Suomen edelle. Että Zimbabwe on viimeisenä ei ainakaan viime aikojen perusteella ole ihme. Jos kottikärryllisellä rahaa ei enää saa kaupasta juuri mitään, ei Robert Mugaben väen sijoitusta voi ihmetellä.

Oletan, että runoutta rakastava Suomen kansa on kyselyn kohdalle sattuessa muistanut Eino Leinon varoittavat sanat 

”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön,

kell´ aarre on, se aarteen peittäköön,

 ja olkoon onnellinen onnestaan

ja rikas riemustansa yksin vaan”

ja päättänyt, että jos onnellisia oltaisiinkin, ei sitä ainakaan Taloustutkimukselle kerrota.

Pallon poika Heikki Hietamies täyttää 1. heinäkuuta 75 vuotta. Tässäpä minultakin sananen miehestä, joka Arvi Lindin kanssa  on kaupungin tunnetuin.

Nyt loppu leikki, sanoi Hietamiehen Heikki.

Hauska sanaleikki hauskasta miehestä, eikö vaan? Ne jotka ennen sunnuntai-illan EM-jalkapalloa katsoivat Mark Levengoodin haastattelua Heikki Hietamiehestä, näkivät, että kyllä, leikki loppui välillä Heikiltäkin.

Hän itki pienen pojan itkua, kun katsoi Levengoodin  tarjoamaa elokuvapätkää sotalapsien lähettämisestä Ruotsiin. Taustalla Anneli Saaristo lauloi Veikko Lavin Evakon laulua. Ei ennää jaksant Heikkikää ilos ellää.

-Tyhmä Heikki, sanoi Heikki, 75, kun oli kyyneleensä pyyhkinyt.

Se tietenkään mikään tyhmä ollut ja tiesi sen itsekin. Se itku oli itkua, jonka kaikki Suomen 70 000 Ruotsiin tai Tanskaan lähetettyä sotalasta itkivät, saivat he perillä suklaata tai polkupyörän tai selkäsaunan, palasivat kotiin tai jäivät palaamatta.

No, Heikki palasi, linkkuveitsen menettäneenä ja vielä 75-vuotiaanakin poikana sydämessään murhetta kantavana.

Hyvä että palasi. Tokko olisi Ruotsissa kirjailijaksi ryhtynyt, humppafestivaaleja järjestänyt tai tangomarkkinoita.

Ja onneksi olkoon.

Oletan että uusi lappeenrantalaiskirja on kohta tulossa, vakava tai hilpeä. Sitä kaivataan, sillä edellinen teos ”Eihän se niin ollut” oli luvalla sanoen kammottava. Toivottavasti Heikin oppiäiti Martta Järveläinen sanoi siitä suorat sanat.