Antti Munnukka

Vappu tekee tuloaan, ilmapallot kohta karkailevat. Ampiainen tuli jo,  ja Opinsauna. Terassien omistajat kiittävät kasvihuoneilmiötä. Lappeenrannan teekkarit ja kylterit kiroavat Viljasta ja juovat.

Ajattelin käväistä mökillä, sillä ulkona viihtyy ja hauki ehkä liikkuu kaislikossa.. Tuomiojaa tosin pitäisi käydä kuuntelemassa, vanhaa miestä, joka ei enää usko vappumarsseihin, -puheisiin kyllä.

Etelä-Saimaa sai kerran huomautuksen Julkisen Sanan Neuvostolta. Kuvatekstistä, jonka kirjoitin joskus 1970-luvulla, jolloin vielä elettiin vappumarssiaikoja.  Kuvassa taivalsi pitkin Lappeenrannan Valtakatua joukko vappumarssijoita, puiset leikkiaseet olkapäillä. Banderollien sanomaa en muista.

Totesin – mielestäni oikein vappuisasti – kuvatekstistissä, ettei käynyt ilmi, ketä vastaan nuo aseet oli tarkoitettu. Joku siitä kanteli ja JSN oli sitä mieltä, että oli väärin sellaista kysyä.

Ne olivat niitä aikoja, lempeiden taistelulaulujen aikoja.

Nyt lauletaan hevimpää. Tai sitten ei. Liikenneympyrän kupeessa viihtyi  jo alkuviikosta Hynysen näköinen mies. Istui sillä isolla kivellä, jonka vieressä kasvaa kukkia. Hyvä, että ovat sen kiven jättäneet paikalleen. Hynysen näköinen mies istui ja katseli tyytyväisenä, kun kiven juuressa puhalsi lapsi saippuakuplia.

Pärnu Postimees -lehdestä sattui silmään ilmoitus, jonka viesti mielestäni oli harvinaisen selvä:

”Mees etsib tööd” tai sinne päin. Mies etsii työtä. Ja alla puhelinnumero, ei muuta. Sopii soittaa, jos tarvitsee miestä työhön.

Pärnu Postimeestä selailin ja olemattomalla vironkielen taidollani luin, kun olin viime viikolla vanhassa kylpyläkaupungissa nauttimassa elämästä: hierontaa ja vesielämää uudessa paratiisissa. Lähes tyhjässä jättikylpylässä näytti 95 prosenttia henkilökunnasta olevan naisia. Ei ihme, että pärnulaismiehen piti etsiä hommia lehti-ilmoituksella.

Matkaa varten olin lukenut palasen Viron (ja Suomen) historiaa, Seppo Zetterbergiä. En hänen kuuluisuutta saanutta Viron historiaansa vaan kymmenen vuoden takaista Jüri Vilms -dekkariaan Jüri Vilmsin kuolema. Suosittelen tätä teosta kaikille, jotka ovat kyllästyneet uuteen ruotsalaiseen salapoliisikirjallisuuteen.

Vilms oli Viron väliaikaisen hallituksen nuori ja toimelias varapääministeri, jonka on sanottu kuolleen Helsinkiä punaisista vapauttamaan tulleiden saksalaisten luoteihin 13.4 1918 Töölön sokeritehtaan alueella.

Fakta-Vilmsistä on kirjoittanut fiktiivisen kirjan ”Kuningasajatus” hiljan kuollut suuri virolainen kirjailija Jaan Kross. Täytyy varmaan etsiä kirja käsiin.  Myös Kross kuuluu siinä kertovan, että Vilmsin tietoisesti murhautti saksalaisten komentaja, kenraalimajuri Rüdiger von der Golz, koska itsenäinen Viro ei tuolloin ollut Saksan intresseissä.

Zetterberg taas todistaa 350-sivuisessa tutkimuksessaan, että Vilmsin teloitus Suomen sisällissodassa on mitä suurimmassa määrin tuulesta temmattu tarina. Zetterbergin mukaan Vilms kyllä kolmen toverinsa kanssa huhtikuussa 1918 lähti Virosta jäitse kohti Suomea, mutta että jäljet katosivat suurin piirtein Suursaaren kohdalla ja että sen jälkeiset Vilms-totuudet ovat enimmäkseen sepitettä aina hautoihin asti. 

Että mitäkö viimeviikkoinen Eesti Postimeehessä ollut ilmoitus Vilmsiin kuuluu? No sen verran, että Vilms kävi muutaman vuoden Pärnun poikakymnaasia ja ansaitsi tuolloin (1905) opintojensa tueksi muutaman ruplan kuussa kirjoittamalla artikkeleita Pärnu Postimeeheen.

Yritin katsella, josko Pärnussa monien historiallisten muistomerkkien joukossa olisi ollut myös Jüri Vilms -patsas. En huomannut, mikä ei vielä tarkoita, etteikö sellainen kaupungissa olisi.

Viro on isänmaallinen maa, joka muistaa suuria poikiaan ja tyttäriään.

Jotenkin murheellista oli katsoa, kun Adrian Henning lauantaina, korisliigan pronssiottelun viime sekunneilla donkkasi Lappeenrannan Namikan viimeiset pisteet. Yleensä koripallopelin koko riemun näissä tilanteissa ulos antanut Henning toki hymyili, nosti kätensä, mutta ne tutuksi käyneet tanssiaskeleet olivat olivat vain varjo kauden tähtihetkistä.

Ja vaikka Juha Sten taas pelin alussa rynnisti areenalle riehakkaaseen tyyliinsä ja kamppaili tutusti läpi pelin, oli osa peli-ilosta poissa. Pronssimitali on vain pronssimitali, joka ei unelmajoukkueen ilopillereitäkään kiehdo.

Viime syksynä näytti siltä kuin Lappeenrannan Namikalla ja sen intomielisellä sielulla Mika Turusella olisi ollut käsissään todellinen suomalaisen koripalloilun unelmajoukkue, dream team, suhteellisesti katsoen vähän sitä luokkaa kuin maailman kaikkien aikojen parhaimmaksi ryhmäksi kutsuttu USA:n olympiajoukkue vuodelta 1992, Barcelonan olympiakisoista.

Siinä USA:n dream teamissa pelasivat muun muassa miljonäärit Magic Johnson, Michael Jordan, Larry Byrd, Karl Malone, Scottie Pippen, Charles Barkley. Ja se joukkue iloitsi koripallosta ja voitti, muusta maailmasta ei vastusta löytynyt.

Turuselle oli joukkueessaan maajoukkuetason kotimaiset takamiehet Juha Sten ja Petri Virtanen, jenkeistä haettu armoton heittäjä Ivan Harris, donkkien kuningas Adrian Henning, Suomen pisimpiin kuuluva 208-senttinen levypallohai Aki Ulander, kapteenina vuorenvarma taistelija, oman kaupungin pojaksi jo katsottava Pasi Riihelä. Penkkimiehistä piti olla iso apua ketä vastaan tahansa.

Tarkoitus oli todellisten ammattimiesten voimin voittaa Suomessa kaikki mahdollinen ja ulkomaankentilläkin jotain sellaista, mihin muut suomalaisjoukkueet eivät edes unelmissaan kuvitelleet pystyvänsä.

Ja olihan sen näin. Uskon, että joukkue olisi kaikesta huolimatta ilman flunssa-aaltoa ollut ainakin Suomen mestaruuden arvoinen.

Harmi, ettei niin käynyt. Joukkue ja Turunen olisivat sen ansainneet. Turunen aikakautensa päätteeksi, vuosikymmenten uhrauksiensa takia, hänen dream teaminsa taitojensa ansiosta.

Viisaat nyt sanovat, että olisi pitänyt arvata, ettei voittavaa joukkuetta rahalla saa; etenkään jos sitä rahaa ei ole muuten kuin unelmissa, silloin kun ne kaikki ennen kautta uneksitut voitot olisivat realisoituneet.

Myös koripallopelin pitäisi olla joukkuepeliä joka tasolla, myös talouspuolella. Se on todettu aikaisempina vuosina monissa muissakin joukkueissa. Kentällä yksi mies saattaa omalla panoksellaan kääntää voitoksi yksittäisen pelin, jopa useammankin, mutta ei sielläkään kaikkia pelejä, ei koko kautta.

Todelliseen dream teamiin kuuluu unelmien ja peli-ilon lisäksi myös taloudellista realismia.

Viimeistään Tipurtiuksesta se olisi pitänyt tajuta. Että kylmä kevät jatkuu ja jatkuu. Teekkarit vielä paleltuvat moneen kertaan ennen vappua, perunankasvattajat turhaan odottavat lakkiaispäivän tiliä.

Näin ennustan, sanoo Rilli-kissa mitä tahansa. Lieneekö käynyt Tipurtiuksen yönä ulkosalla?

Tipurtiuksen (herrojen kielellä Tiburtiuksen) päivä oli jo 12.4., vanhassa kalenterissa. Nyt tätä hienoa nimeä ei Suomen almanakoista löydy, ruotsalaiset sentään häntä vielä kunnioittavat. Vain hieman iäkkäämmät tämän nimimiehen Suomessa muistavat, kuten esimerkiksi kaikentietävä sisareni.

Hän tiesi, että Tipurtiuksesta alkavien kolmen suviyön pitäisi olla lämpöisiä, jotta oikea kesä tulisi ajoissa. Nyt on luvassa 40 päivää kylmiä kelejä, koska Tipurtiuksena sen paremmin kuin parina seuraavanakaan suviyönä ei kunnon suvisäätä ollut.

Viime vuonna tähän aikaan Saimaan selkiäkin lainehti jo vapaita, pikkujärvistä puhumattakaan. Haukikin oli laulunsa laulanut ja kutunsa kutenut.

Että se siitä leudosta talvesta ja aikaisesta keväästä.

Vaikka Lappeenrannan Valtakatu jälleen onkin yhden kesän poikki, palaan vielä tekstiviesteihin. Tämä dipl. ins. Matti Makkosen lahja suomalaistenkin ihmisten keskinäiseen viestintään on jälleen kuumaa kamaa vapaan lehdistön käsissä.

Nyt sananvapauden puolustajaksi on kivunnut kolmen kunnioitetun eläkeläisen neljästi vuodessa julkaisema A4-kokoa edustava Suur-Tukholma.

Journalismia tässä julkaisussa edustaa muun muassa tekniikan tohtori Seppo Isotalo, 72, Ruotsiin muuttanut monitoimimies, jolla on kokemusta esimerkiksi Neuvostoliitto-vainaan kanssa käydystä kaupasta.

Isotalolla on kokemusta myös oikeudenkäynneistä. Hän nosti vuonna 1991 herjauskanteen kohteenaan Ruotsin asevoimien komentaja Bengt Gustafsson. Komentaja oli arvellut, että Neuvostoliitto tavalla tai toisella oli käyttänyt konsultti-Isotaloa hyväkseen. Tukolman käräjäoikeus ei ollut Isotalon kanssa samaa mieltä.

Se siitä.

Nyt siis Isotalo ruotsalaiseen sananvapausperinteen  kunniaksi aikoo  julkistaa Suur-Tukholmassa kaikki jostain käsiinsä saamat pääministeri Matti Vanhasen Susan Kuroselle lähettämät tekstiviestit. Ja sanojensa vakuudeksi on päästänyt ne jo nettiin.

Puhtaan sananvapauden ohella Isotalo perustelee tekstiviestien julkistamista vähemmistöjen puolesta puhumisella. Lehtitietojen mukaan Isotalo uskoo, että viestien julkistaminen saa aikaan keskustelun Ruotsin vaalilaista.

Varmaan saa.

Kuuntelin päivällä radiosta, kun oli Mediapäivillä pääministerin kyselytunti. Vanhanen kertoi mielipiteensä yksityisyydestä - hänet oli itse asiassa pyydetty tilaisuuteen juuri sitä varten. Samalla hänelle käsittääkseni oli annettu lupa kysyä medialta haluamiaan kysymyksiä. Viisain niistä oli minusta se, jossa hän kysyi ns. laatulehtien edustajilta, miksi nämä surutta julkaisevat ns. juorulehtien isolla rahalla ostamia juoruja, vaikka itse jyrkästi kieltävät shekkivihkojournalismia harrastavansa.

Sitä  mielenkiintoisempaa oli sitten kuunnella radion uutisista, että ”pääministeri Matti Vanhanen puolusti jälleen…” Tai lukea iltapäivälehden nettisivulta, että ”Vanhanen äityi…”

Miten niin jälleen, miten niin äityi? Olisiko ollut odotettavissa, että pääministeri olisi nyt ilmoittanut, että kyllä, media oli tietysti oikeutettu kyttäämään häntä kotiportilla läpi öitten tai tiiraamaan helikopterista, kenen kanssa se nyt ottaa aurinkoa kotipihallaan, kertomaan mikä on jurontuntuisen pääministerin mieluisin hellittelysana?

Tuossa sinänsä yksinkertaisessa ja mielipiteettömässä jälleen- tai äityi-lauseessa korostuu mielestäni nykymedian valta. Yhdellä sanalla saa äärimmäisen helposti aikaan uutisen, jossa pääministerin yritykset etsiä yksityisyytensä rajoja saatetaan viattomasti jos ei nyt naurunalaisiksi niin ainakin viedään niiltä vähäinenkin oikeutus. Taasko se yritti selittää…

Palataanpa vähän taaksepäin ja toiseen asiaan. Viime päivinä on ollut mielenkiintoista seurata Yleisradion suhtautumista 20 vuotta sitten Marjo Matikaisen pöydällä nähdyksi väitettyyn epopulloon. Ylehän ei ole ennen eilistä puhunut asiasta sanaakaan, ei ääneen eikä tekstitv:ssä.

Eilen sitten Yleisradion urheilupomo Kari Mänty kertoi Ylen jo silloin vuosia sitten kertoneen samasta asiasta, tosin ilman nimiä, jotka silloin veivät STT:n raastupaan.

En väitä, että Matikaisen pöydällä olisi 1988 ollut pullo tai että sitä ei olisi ollut. Tai että joku olisi epoa käyttänyt tai ollut käyttämättä. Ihmettelemistä tässä prosessissa riittää muutenkin, noin journalistisesti.

Ihmettelen Nelosen uutisten rohkeutta nimetä epopöytä Marjo Matikaisen pöydäksi, vaikka tavallinen lautamiesjärki sanoo, että todistusvoima yhdestä valaehtoisesta lausunnosta huolimatta on olematon.

Ihmettelen, miksi Nelonen samalla hurskaasti sanoo, ettei se väitä Matikaisen käyttäneen epoa, kun se käytännössä kuitenkin niin tekee. Siis väittää tai ainakin vihjailee; miksi se olisi muuten ilmoittanut pullon olleen juuri Matikaisen pöydällä?

Ihmettelen vielä, miksi näkijäksi kerrottu oli noin vain osannut pikkupollon kyljestä tunnistaa niinkin vaikean sanan kuin erytropoietiini – aikana, jolloin aineen tunsivat vain harvat ja epäilemättä valitut.

Mikä se olikaan Hannu Salaman romaanin nimi?

Siinä näkijä missä tekijä.

Iskelmä-Finlandiaa ehdottavat Hanna Pakariselle, joka kai yhä edelleen sanoo miuta ja siuta. Mikäs siinä, Lauritsalan tyttö on oivallinen laulaja. Harmi, etten ole livenä kuullut.

Eilen kuoli toinen entinen lauritsalalainen Erkki Junkkarinen. Hänelle ei enää iskelmä-Finlandiaa ehdotettu, vaikka Ruusuja hopeamaljassa vuodelta 1975 oli maan ensimmäinen platinalevy ja kansansuosio noina vuosina ihan hirmuinen. Valtion taiteilijaeläkkeellä hänet kuitenkin palkittiin.

En ole varma oppiko kouluikäisenä Savosta tänne Karjalaan muuttanut Junkkarinen enää mien ja sien, mutta täällä hän kuitenkin iskelmälaulajaksi kasvoi. Sotien jälkeen oli soitto- ja tanssibuumi kova, Lappeenrantaankin kasautui varsinainen big band, 14-miehinen tanssiorkesteri Symphony.

Symphonyn  laulusolistina lauloi ja vihelsi nuori Erkki Junkkarinen, palkatta. Kipusi sitten parin voitetun iskelmäkilpailun jälkeen jo levylaulajaksi. Ensimmäinen hitti taisi olla 1950-luvun Imatran Inkeri. Kun myöhemmin humppa-aikana levylle taltioitui myös se sävelmä, missä kansaa kehotettiin lähtemään Lappeenrantaan, voi Junkkarista hyvinkin pitää eteläkarjalaisen maakuntahengen kasvattajana.

Muutama vuosi sitten Pekka Kaarna -vainaa piti Kolmessa lyhdyssä Muistatko-iltoja. Kerran siellä muisteli Lappeenrannan-aikojaan, lauloi ja vihelsi myös silloin ehkä 75-vuotias Junkkarinen. Kuuntelin parin oluen ajan sitä minäkin. Hienosti lauloi.

Muinainen luokkatoverini Imatran kaksoisyhteislyseosta oli  mukava kaveri nimeltä Kari Holopainen, Kapreksi koulussa kutsuttu.

Takavuosien luokkakokouksessa kävi ilmi, että mies oli hommissa Suomen Pankin idänkaupan osastolla ja että kertomista oli niistä töistä ja öistä paljonkin. Ihmettelin, miten mies oli venäjää lähtenyt lukemaan, kun ei koulussakaan sitä silloin luettu. Sattumaa oli ollut, kuten monen muunkin uran urkeneminen.

Iltaa istuttaessa tuli toimittajana mieleen, että noista tarinoista pitäisi oikein tehdä tarina. Taisin sitä muistaakseni ehdotellakin. Sen verran solidaarinen työnantajalleen Kari Holopainen oli, ettei silloin julkisuuteen tullut.

Viime vuonna sitten tuli, kirjoitti kirjan nimeltä Orpo piru, jossa kertoi oman näkemyksensä Neuvostoliiton kanssa käydystä bilateraalisesta kaupasta ja tämän kaupan tekijöistä – sekä niistä seikkailuista, joita Moskovassa aikoinaan koettiin.

Viime sunnuntain Hesarissa oli kertomus YYA-ajan vuosista. Yhtenä haastateltavista oli tämä Kapre, Kari Holopainen.

Entisenä cockerspanielin omistajana minua kiehtoi etenkin Kapren kertomus siitä,  miten neuvosto-osapuoli  toimi kuuluisaa bilateraalikauppaa käytäessä. Hän kutsui erikoisjärjestelyjä Tim-koiransa innostamana cockerspanieli-ilmiöksi.

Vain me cockerien omistajat tiedämme, että millainen ahmatti cockerspanieli on. Sillä on aina iloinen nälkä.

Kari Holopaisen mukaan mukaan myös suurella ja rikkaalla Neuvostoliitolla oli ainainen nälkä.

Näin Kapre Hesarissa cockerspanieli-ilmiöstä:

”Neuvostoliitto hotkaisi raha- ja tavarapulassaan kuppinsa tyhjäksi ja oli joka hotkaisun jälkeen vaatimassa hämmästyneen näköisenä lisää”.

Ja niin pieni Suomi täytti kupin uudelleen.

Tuli mieleeni oma cockerimme Joku, joka kerran jäi yksin kotiin, kun olin leiponut sen ja minunkin mielipullaa, korvapuusteja. Pistin vadillisen, noin 12 isoa korvapuustia tarjottimelle, tarjottimen asetin keskelle pöytää, että jo lämpimäiset saanut Joku ei pääsisi niihin käsiksi.

Mikään ei kuitenkaan estänyt tätä ikinälkäistä, matalajalkaista pikkukoiraa,  ei metrin korkuinen pöytäkään. Kun tulin kotiin, oli Joku ovella töpöhäntä ehkä hieman vaisusti heiluen. Tarjotin oli lattialla, kaikki 12 korvapuustia Jokun vatsasssa, mantelinmurutkin lattialta nuoltuina.

Sellaisia ovat cockerspanielit, jos niille antaa pienenkin mahdollisuuden.

Koripallo on hieno peli. Kirjoitanpa siitä, vaikken paljon tiedäkään.

Yllätysuutiset Lappeenrannan Namikan koripallojoukkueen ympärillä ne vaan jatkuvat. Nyt yhtä miestä vaille koko aloitusviisikko on flunssassa! Joku voisi joukkosairastumista jopa ihmetellä.

Lupaa pelipäivän siirtoon ei irronnut, joten vierailulle Lappeenrantaan tullut Jyri Lehtonen joutuu käyttämään vanhaa joukkuepeleistä  tuttua valmentajafraasia. Näillä mennään.

Honka ei tietenkään ottelupäivän siirtoon suostunut, mutta melkein mielenkiintoisempi on Koripalloliiton kertoma toinen perustelu kielteiselle päätökselle. Namikalle jää liiton mukaan kokoonpanoon vaadittavat kahdeksan miestä.

Edellisissä peleissä taisi ottelupöytäkirjoissa toden totta olla Namikallakin 12 nimeä.

Varsinaisia liigapelaajia vielä terveinä olevista ovat ykköskentän Ivan Harris ja Aki Ulander sekä vaihtomiehet Viljami Vanjoki, Tuukka Kulha ja ja Jouko Järvinen. Loput kolme ovat viime peleissä olleet mukana alkuverryttelyssä ja jopa kentälläkin viimeisen minuutin aikana, jos Namika on ollut kyllin selvässä johdossa. Itse ajattelin, että Mika Turusen tarkoituksena oli innostaa junioreita. Tuloksena pöytäkirjaan merkitsemisestä kun parhaassa tapauksessa olisi pojille tullut kaulaan SM-kultamitali.

No, voi se tietysti tulla vieläkin.

A-juniori Vili Kaijansinkon sekä 15-kesäisten B-junioreiden Anttoni Tapion ja Antton Kankaanperän vielä kapoisille harteille asetetaan keskiviikkoiltana kuitenkin aikamoinen taakka, jos uusi aloitusviisikko hyytyy peliaikaansa tai joutuu virheiden takia suihkuun.

Tässä tilanteessa olisivat Reidar Hallikin ja Roni Leimun kaltaiset pelaajat olleet tarpeen. Nämä kaverithan Namikan dream teamista poistuivat kesken kauden.

Mutta, näillä mennään.

Katselinpa tuossa televisiosta, kun muun muassa Zysse ja joutsenolaislähtöinen mediaguru Jussi Lähde keskustelivat vilkkaasti. Tietysti case-Kanervasta, mistäpä muusta.

Lähde oli paikalla varmaan siksi, että oli Aamulehden blogissaan kertonut takavuosina olleensa Kanervan kanssa yöjunan ravintolavaunussa. Tuntemattomat matkustavaiset naiset olivat vallanneet lähipöydät ja tilanneet Kanervalle ylen määrin juotavaa.

Siitä sen enempää, ajan kuvasta. Sohvalta siirryin nettiin. Sattui silmään Hesarin sivuilta luetuimpien uutisten luettelo kuluneelta torstailta. Verkkolehden luetuin juttu kertoi, että ”Paris Hiltonia odottaa punainen matto yökerhon ovella”.

 Toiseksi luetuin oli uutinen, joka kertoi Bukarestissa (!) Nato-asioissa haastatellun presidentin ajatuksista seuraavalla otsikolla: ”Halonen: Uudessa ajassa korostuu säällinen käyttäytyminen”.

Kaikki varmaan tiedämme, että miljoonaperijätär Paris Hiltonin tärkein anti median kannalta on viime aikoina ollut loputon pämppääminen ja jatkuva ns. vilauttelu.

Viimemainitustako syystä myös HS.fi kannusti lukijoitaan kulkemaan valppaana, ottamaan Parisista valokuvia ja lähettämään niitä mahdollista julkaisua varten?

Ihmeekseni uutiskilvassa kakkoseksi jäänyt presidentti Halosen toive säällisestä käyttytymisestä ajassamme ei koskenutkaan Nato-operaatioiden säällistämistä, vaan poliitikkojen käyttäytymistä. Keskellä Naton laajentumista ja lisäjoukkojen lähettämistä Afganistaniin tapettaviksi suomalainen media tivasi Suomen presidentiltä lisää tietoa case-Kanervasta.

Kas kun ei Paris Hiltonista.