Antti Munnukka

Murteitten käyttö on vaikeaa niille, jotka jotain murretta eivät äidinkielenään puhu. Väärinkirjoituksen - h aina väärässä paikassa – ja sitä seuraavan lällättelyn uhallakin totean, että lähden lankhalauantain aamuna klo 00.10 Luostholle lusthin pittoon.

Luostolle vie bussi, jossa vuoden varmasti ainakin alkumatkasta muutaman kerran lausutaan tuo harvahampaisten Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan kaikelle kansalle opettama ajatelma jälkihoilauksineen.

Kuten tiedämme, Luosto on 514 metriä korkea tunturi muutaman virstan päässä Sodankylän keskustasta. Tunturiin on tehty muutama laskettelurinne, juurelle muutama hotelli ja mökkikylä sekä latu, jota myöten pääsee Pyhälle, joka on Luostoa jyrkempi rinteiltään.

Tietääkseni Luosto ei lusthista maineestaan huolimatta ei ole mikään pintaliitäjien, rahamiesten tai poliitikkojen ykköspaikka. Aionkin  siellä pitää lusthia sillä lailla, että hiihdän Luoston ympäri ympyrää perinteisellä tyylillä. Kerran poikkean Pyhällä. Munkkeja aion ahtaa mahdollisissa latukahviloissa niin, että viikon kuluttua Lappeenrantaan palattuani painan kilon enemmän kuin nyt.

Käsittääkseni sukuni ei ole kotoisin Lapista. Nunnuka nunnuka lailaa lailaa!

Olen nyt reilun 50 vuoden ajan kantanut selässäni taakkaa nimeltä niittyleinikki. Tunnistan niittyleinikin kun sen näen ja muistan ponnistelematta myös tämän myrkyllisen kasvin latinalaisen nimen. Ranunculus acer.

Niittyleinikin latinalaisen nimen muistaminen tuntuu väliin katkeralta nykyään, kun kaduillani kulkee koko joukko hyvin tuntemiani ihmisiä, joiden nimi ei jostain syystä siinä silmänräpäyksessä muistu mieleen. Racunculus acerin muistan aina, Pekka Virtasen silloin tällöin.

Ehkä juuri Ranunculus acerin, Capsella bursa-pastoriksen (lutukka), Fragaria vescan (ahomansikka) ja kaikkien muiden kasvioni eli herbarioni kätköissä levänneiden nimien takia kovalevyni nykyään on jo täyttynyt? Sinne ei kerta kaikkiaan mahdu lisää nimiä. Kaikki muistipaikat ovat käytössä.

Niittyleinikki kumppaneineen änkesi taas mieleeni, kun luin uudesta tutkimuksesta. Siinä kerrottiin, että vain 37 prosenttia Suomen viidesluokkalaisista tunnisti kuvasta niittyleinikin. Kantohintojen kuningaspuu eli mänty (Pinus sylvestris) oli lajina tuntematon yli 20 prosentille ikäluokasta. Männyn tunnistettavuutta lienee tosin häirinnyt se, että esittelykuva näytti pikemminkin bonzai-puulta.

Pitänee siis olla tyytyväinen kasvioppia Imatran kaksoisyhteislyseossa päähäni takoneelle lehtori Hildur Rengolle.

Aikanaan, kun olen pelkässä sisäruokinnassa ja katselen päivät pitkät hämäränä näkyvää palvelutalon kattovalaisinta, mielikseni kertailen Taraxacum officinalen ja Campanula roduntifolian värejä, kerron niistä joskus vieraileville tutun näköisille ihmisillekin.

Helsingin Sanomien sunnuntain numerossa kerrottiin kansalaisjournalismista ja blogeista, minkä nimikkeen alla tämäkin tarina netissä kulkee. Suosituimmat blogeista kuuluvat sisältävän neuleohjeita, muotia ja henkilökohtaisia paljastuksia.

Oikeassa journalismissahan suurimman mielenkiinnon kohteeksi pääsee politiikan ja seksin ah niin kiehtovalla yhdistelmällä.

Mutta blogeihin. Ei näytä siltä, että neuleitten tai muodin perusteilla saisin lukijoita. Ainut neuleeni on syntynyt Ruokolahden Tarkkolan alakoulun kolmannella luokalla, jolloin opettaja Linda Nion opastuksella virkkasin virkkuukoukulla patalapun. 

Ohjeesta en muuta muista kuin että aloitussilmukan teko oli tärkeä juttu ja että ne silmukat helposti tulivat erikokoisiksi. Suuriksikin, mikä patalapun käytössä saattoi aiheuttaa sormiin palovammoja.

Teen siis henkilökohtaisen paljastuksen. Katsoin eilisiltana televisiosta Katariina Lillqvistin ohjaaman, tavattoman kauniisti ja taitavasti nuketetun animaation Uralin perhonen. Kyllä ne tshekeissä osaavat nukkensa tehdä!

Elokuvan sivuhenkilönukke kuvaa homoksi, lahtariksi  ja yksinäiseksi luonnehdittua Mannerheimia. Nukke seikkailee kiirastulessa, Kirgisiassa ja ampuu Tampereella punaisia.

Animaation jälkeen katsoin Voimala-ohjelman, jossa mietittiin, onko Suomesta taas tulossa luokkayhteiskunta.

Julkisuudessa on homo-Mannerheimistä kovasti puhuttu, ei nyt tietysti yhtä paljon kuin Ikestä, jota ei  homoksi kukaan ole vielä sanonut.

Lillqvist iski sikäli kultasuoneen, että sanana homo on Suomessa nykyään hyvin suosittu, sekä hyvässä että pahassa. Haukkumasanana se alle kolmikymppisen ryhmässä lienee ykkönen. Ei ihme, että animaatiostakin tuli suosittu keskustelunaihe, sekä sen nähneiden että sitä koskaan katsomattomien keskuudessa.

Se ei Uralin perhosesta oikein käynyt ilmi, käyttikö Lillqvist Mannerheimin fiktiivistä homoutta 1) toisena lyömäaseena lahtariuden ohella vai halusiko vain 2) inhimillistää yksinäisen lahtarin julmaa luonteenkuvaa. Lillqvistin haastattelujen perusteella näyttää siltä, että ensimmäinen vaihtoehto on hänelle mieleen.  Homojen kannalta tämä ratkaisu on ilkeämpi.

Ja nyt se varsinainen paljastus. Olen tehnyt luokkaretken talonpoikaisesta yhteiskunnasta kaupunkilaiseen keskiluokkaan. Maanviljelijäisäni osallistui Karjalan talonpoikaisen armeijan vapaaehtoisena sotaan 1918. Hallussani on valokuva, joka esittää isääni Juho Antinpoika Munnukkaa (vas.), Ilmeen suojeluskunnan lippu kädessään ottamassa toukokuussa 1918 vastaan valkoisen kenraalin ohimarssia Helsingissä.

Ajatelkaa, isä pääsi käymään Helsingissä jo silloin. Itse vierailin siellä ensi kerran vasta syksyllä 1962, jolloin tenorisaksofonisti John Coltrane esiintyi kansandemokraattisen järjestöjen omistamalla Kulttuuritalolla.

Sataa räntää, melkein koko päivän on satanut. Ei tee mieli pistää nenäänsä ulos.

Kirkkaampiakin keväisiä päiviä on 13.3. näissä maisemissa ollut, esimerkiksi 68 vuotta sitten. Laitanpa tähän ihan muistin virkistämiseksi palasen Marjatta-sisareni paperille pistämistä ajatuksista. Tokko hän pahakseen pistää vaikka niitä lainaan.

”Kunnes koitti se järkyttävä päivä, 13.3.1940. Se oli yhtä kirkas kuin useimmat sen talven päivät, pakkastakin oli vaikka kevään jo olisi pitänyt alkaa.

Ainakaan Alakylässä ei ollut vielä radiota muilla kuin Hosanilla, joten sinne mentiin aina kahdentoista uutisten aikaan.

Muistan sen lamauttavan tunteen, kun mies (oliko se Tanner) sanoi, että rauha on solmittu Uudenkaupungin rauhan rajoin. Oli tiedossa, että sen rauhan raja kulki Pitkjärven, Aitjärven, Luorikon reittiä.

Tulisiko se raja melkein kynnykselle”"

Ei jäänyt raja kynnykselle. Talvisota vei koko talon. Munnukat heitti kotoaan Rautjärven Ilmeen Häyhän kylästä, kuten heitti 430000 muutakin karjalaista. Aikaa lähtöön annettiin ruhtinaalliset pari viikkoa.

Ja nyt me kuulkaas 68 vuoden kuluttua mietimme sitä, mitä Ike tekstareissaan kertoo tapaamilleen tyttölöille.

En toivo enkä halua, että jämähdämme nationalistisesti värittyneeseen historiaan aina ja ikuisesti. Hyvä niitäkin aikoja on kuitenkin väliin muistella. Räntäisinä päivinä.

”Fly Lappeenranta on lappeenrantalainen yhtiö, joka vastaa Lappeenranta-Helsinki reittilentoliikenteen hankinnasta ja asiakaspalvelusta. Yhtiön tarkoituksena on liikkumisen edellytyksiä ja yhteyksiä parantamalla edistää ihmisten hyvinvointia ja liike-elämän menestymistä Lappeenrannan ja Imatran talousalueella”.

Näin lukee Fly Lappeenrannan nettisivulla ja siihen on uskominen. Mutta missä se Lappeenrannnan lentokenttä  fyysisesti sijaitsee?

Yllätys, yllätys: ainoana kotimaisena lentokenttänä Lappeenrannan lentokenttä on myös ulkomainen lentokenttä.

Sattui niin, että käväisin katsomassa Helsinki-Vantaan sivuilta, koska kotimaahan saapuu tietty ulkomaanlento. Halusin varmistua, kun on kuuleman mukaan nykyään tapana, että lennot myöhästyvät.

Saapuvien ulkomaanlentojen sivuilta sattui silmään, että Lappeenrannasta klo 22.25 saapuvaksi aikataulutettu lento saapuukin vasta klo 23.10. No, ajattelin, että oli ehkä joku erehdys, tämä Lappeenrannan lenmom merkitseminen ulkomaanlennoksi.

Vaan ei. Tänä torstaisena aamuna Lappeenrannasta luvattiin saapuvaksi lento klo 6.40, Delhistä klo 6.25 ja Bangkokista klo 6.50 saapuvien lentojen välissä.

Ja varmemmaksi vakuudeksi, lähtevien  ulkomanlentojen puolelta selvisi esimerkiksi se, että Lappeenrantaan lähtee aamusella lento klo 7.30, kun esimerkiksi Stockholm Arlandaan lähtee kone klo 7.25 ja Bruxellesiin klo 7.35. Kotimaanlentojen puolella lähtöaika on sama, mikä on hyvä asia, koska muuten saattaisi tulla ongelmia.

Nyt en vaan tiedä, pitääkö minun Helsinki-Vantaalla mennä kotimaan- vai ulkomaanterminaaliin, jos haluan lentää Helsingistä Lappeenrantaan. No, kaipa se selviää, kun kysyy.

Valtioneuvos Riitta Uosukainen ja miehensä Toivo tapaavat imatralais-ruokolahtelaisen sanonnan mukaan lähteä kesämökilleen Ulkomaille Utulaan.

Me kaikki lappeenrantalaiset voimme nykyään kehuskella lentävämme Länsimaille Lappeenrantaan.

Käväisinpä katsomassa ja kuuntelemassa, onko tämä veljeskansalainen Tibor Bogányi vakavissaan tulossa Lappeenrannan kaupunginorkesterin johtoon.

Näyttää olevan. Forssalais-unkarilainen sellisti ja kapellimestari  johti torstai-iltana konsertin pienessä Helkiö-salissa. Yleisöä oli tupa melkein pullollaan ja suosionosoituksista päätellen kaikki olivat valmiit palkkaamaan Tibor Bogányin Jan Söderblomin seuraajaksi.

Mitä lienee sitten mieltä kulttuurilautakunta.

Orkesterilaiset Boganyi tervehti lopussa kädestä pitäen, osan myös poskisuudelmin. Ilmeisesti hän halusi oppia tuntemaan väen paremmin jo nyt. Tuntemusta on tosin ennaltakin, viimeksi Tibor Bogányi johti Lappeenrannassa muutama kuukausi sitten.

Jos sulavaliikkeinen Tibor valitaan, saataneen Lappeenrannassa nähdä muutamaa muutakin Bogányita. Ehkä nimekkäintä heistä, isoveli Gergelyä täällä jo on kuultukin. Hän soitti muutama vuosi sitten Suomen-kiertueellaan Chopinin pianotuotannon läpi, osan siitä siis Lappeenrannassa. Ihmeteltiin, miten oli oppinut ulkoa.

Mainittujen Bogányiden isosisko Bernadett on huilisti, pikkuveli Bence fagotisti, hekin maailmalla jo kiertäneitä ja menestyneitä.

Isä Tibor sr ja äiti Maria rahtasivat neljä murkkuikäistä lastaan János Kádarin Unkarista Suomen Forssaan vuonna 1987. Miksi, sitä en tiedä. Olisiko Mika ja Turkka Malin maine vetänyt? Äiti Maria taitaa edelleen opettaa Forssan musiikkiopistossapianonsoittoa.

Ihme juttu muuten, mikä on vetänyt Suomeen muutaman muunkin lahjakkaan unkarilaisen muusikkoperheen.  Niin kuin nyt nämä Szilvayt ja Garamit.

Ilman Géza ja Czaba Silvayta suomalainen viulunsoittotaito olisi varmasti nykyistä huonompi. Veljekset toivat kotimaastaan Suomeen Zoltán Kodalyn opit ja niitä vielä jalostivat.

Monet muistanevat tv:n Viuluviikarit-ohjelman, jossa viulukotelon korkuiset natiaiset soittivat värillisistä nuoteista vaikka mitä. Näistä viikareista nousivat maailmantähdiksi Pekka Kuusisto ja Reka Szilvay. Eikä ollut huono soittaja tämä Linda Lampeniuskaan.

Jo 1960-luvulla löivät läpi itsensä veljekset jousimiehet Károly ja Lajos Garam. Károlyn lapsista muistamme Samin, joka ei soita vaan tekee ruokaa ja osaa stadin slangia.

Koska kaikki muutkin tavalliset ihmiset, joukossa Itäkeskuksen shoppailijat, kansanedustajat, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen, sen entinen puheenjohtaja Jakob Söderman ja immateriaalisen oikeuden asiantuntija Jukka Kemppinen, ovat pohdiskelleet Ruusus-oikeudenkäyntiä, pohdiskelen  sitä vielä minäkin. Ihmisen pitää olla mieltä.

Sinänsä JSN:n ja sen nykyisen puheenjohtajankin on mielestäni on syytä pitää näppinsä mahdollisimman kaukana oikeudenkäynneistä ja niiden kioskikirjallisuutta koskevista päätöksistä. Mainitun yhteisön tehtävä  on tietääkseni vain valvoa julkisen sanan vastuullista vapautta ja tukea hyvää journalistista tapaa. Oikeuttahan se ei käy eikä sen kannata kommentoida oikeuden päätöksiä.

Minusta käräjäoikeudessa sivuutettiin monta tärkeää asiaa kokonaan, vaikka lukemaani päätöslauselmaan kertyi sivuja herttaisen ja elämäniloisen pienoisromaanin verran.

Sivuutettiin se peruslähtökohta, että kaikki alkoi, kun kustantaja ison rahan toivossa höynäytti yksinhuoltajaäidin jatkamaan tämän jo julkisuudessa aloittamaa avautumista suhteestaan erääseen yksinhuoltajaisään. Edes sokea Reetta tai maailmaa seuraava herastuomari tuskin uskovat, että  sananvapauden toteutuminen olisi ollut kustantajan päällimmäinen huolenaihe.

Että kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin (niin myös tekstiviestin) salaisuus kai on perustuslain mukaan loukkaamaton, jäi päätöksessä kovin vähälle huomiolle.

Kaksi positiivista asiaa käräjäoikeuden äänestyspäätös toi kyllä tuli julki. Sen, että oikeus katsoi asianajaja Zacharias Sundströmin toimiston 47 944 euron laskun liian suureksi ja velvoitti valtion maksamaan vain 18 000 euroa.

Ja sen, että taannoin julkisuudessa olleet epäilyt siitä, ettei lautamiehillä olisi käräjillä enää mitään tekoa, ovat ilmeisen vääriä.

Sain tänään kirjeen SaiPalta, jääkiekkoa SM-liigassa vielä illalla Kuopiossa pelanneelta jääkiekkojoukkueelta.

Kerro tässä ensin hieman taustaa. Meillä on ollut SaiPan viime vuodet sellainen suhde, että olen edellisenä keväänä lähettänyt joukkueelle rahaa, jotta se voisi palkata seuraavaksi kaudeksi hyviä pelaajia ja valmentajia.

Vastikkeeksi olen saanut, niin halutessani, istua kaikissa kotiotteluissa minulle varatulla paikalla katsomassa, miten palkkaamani pelaajat ovat onnistuneet.

Suhde on mielestäni toiminut ihan hyvin. Pelaajat ovat käsittääkseni tehneet parhaansa, jotta olisin tyytyväinen rahalliseen sijoitukseeni. Valitettavasti taito ei ole aina riittänyt viemään kotijoukkuetta voittoon. Ymmärrän sen hyvin; miksi ihmeessä juuri SaiPan pitäisi aina voittaa, kun paremmatkaan joukkueet eivät siihen pysty. Eivät Leinot ja Pesosetkaan aina maaleja tee.

Otteluiden ensimmäisellä erätauolla olen yleensä nauttinut lihapiirakan ja kaksi nakkia, ketsupilla höystettynä. Katson tämän aterian ansainneeni, koska kävelen Kisapuistoon.

Olutta olen nauttinut hallissa kerran-kaksi; mielestäni olut maistuu paremmalta vartavasten sen nauttimiseen rakennetuissa ravintoloissa.

Katsomossa istun yleensä aika hiljaa; mielestäni minulla on siihen oikeus, koska lapsesta asti olen ollut ujo.

No niin, SaiPalta siis tuli kirje. Olen ylpeä siitä, että seura sen kaikesta huolimatta lähetti. Aion säästää sen ensi kevääksi, jolloin tämä hiljaa kannustamani jääkiekkojoukkue kipuaa suoraan kuuden perhaan joukkoon ja siitä sitten mitaleille.

Tänä vuonna ei pääsy ns. säälipleijareihinkaan aivan onnistunut, vaikka seura siihen lujasti uskoi.

Uskoi niin lujasti, että lähetti minulle, vaatimattomalle kannattajalleen kirjeen, jossa kertoi, miten minun pitäisi toimia, kun SaiPa loppuviikosta aloittaisi play off -ottelunsa. Seura halusi, että pääsisin istumaan niissäkin peleissä omalla paikallani.

Olisi helppo ivata joukkuetta, joka lähettää kausikorttilaiselle tällaisen kirjeen vielä tiistaina 4.3.2008, sen jälkeen, kun mahdollisuudet kirjeessä mainituihin peleihin olivat menneet jo lauantaina 1.3.

Siihen en sorru. Hienoa, että SaiPan johto todella viimeiseen asti uskoi joukkueen mahdollisuuksiin.

Ensi kevääseen!

Olen nyt hieman ymmälläni. Venäjä on saamassa uuden presidentin, ehkä ole ihan varma, mikä hän lopulta on miehiään. Tai pikemminkin karhujaan, tämä lakitieteen tohtori Dmitri Anatoljevitsh Medvedev, rokkibändi Deep Purplen ja Vladimir Putinin ystävä .

Käydäänpä ensin sukunimen kimppuun. Se kirjoitettiin Suomessa vielä Dmitri Anatoljevitshin Gazprom-aikoina usein muotoon Medvedjev. Saatan olla väärässä, mutta niin se ehkä pitäisikin suomeksi lausua ja kirjoittaa. Kuten Jeltsin äännettiin Jeltsin, vaikka venäjäksi kirjoitettiin Eltsin, tosin kai eri syystä, jota en yritäkään selittää kun en osaa.

Sen tiedän, että suomeksi pelkkä Medved on kuitenkin yhtä kuin Karhu. Kun lisätään päätteeksi tuo jev tai ev, saadaan Medved(j)ev,  suomalaisittain siis kutakuinkin Karhunen.

Itse äiti-Venäjääkin kutsutaan joskus karhuksi. Meitä naapureita, siis minuakin, askarruttaa nyt, onko Medvedev se perinteinen Venäjän Karhu, siis  hieman pelottava.  Vai onko tuleva presidentti hyvinkin lutunen Nalle Karhunen, kuten esimerkiksi Suomen tasavallan presidentti Tarja Halonen on julkisuuteen kertonut.

Entäpä sitten etunimi? Dmitri näkyy kirjoitettavan ilman D:n jälkeistä iitä, mikä merkinnee pesäeron tekemistä Venäjän historiankirjoista löytyvistä Vale-Dimitreistä. Mainitut kaksi epämääräistä herraa vaikuttivat Iivana Julman jälkeisina sekasorron aikoina, jotka meille oopperan ystäville on tehnyt tutuksi Boris Godonov.

Vale-Dimitreistä tuli mieleen, että yksi oppositiosta vaaleja seuranneen Jabloko- eli omenapuolueen jäsen olisi Ilta-Sanomien mukaan voinut äänestää Pietarissa Put.. anteeksi Medvedeviä seitsemän kertaa. Oli lampsinut äänestyspaikoille, sanonut tulevansa Murmanskista  ja haluavansa äänestää Medvedeviä. Vaalilautakunta oli siihen mielihyvin suostunut.

Moskovassa oltiin tiukempia; sikäläinen jablokolainen olisi onnistunut äänestämään Medvedeviä vain viidesti, vaikka oli yrittänyt seitsemästi.

Olen ymmärtänyt, että Venäjän kansa haluaa vakautta ja jatkuvuutta, osa kansasta kuten Medvedev, myös korruption nujertamista.

Suomalainen Ruukki Group vetäytyi maanantaina Kostroman alueelle aikomistaan sellu- ja sahainvestoinneista, kun ei päässyt paikallishallinnon kanssa sopuun, jostain. Ihme juttu, kun Putinin Venäjä juuri näitä investointeja jopa puutullien avulla on yrittänyt saada aikaan.

Etteivät vaan paikalliset pajarit vielä ennen Medvedevin valtaantuloa olisi yrittäneet jotain muuta kuin normaalia kaupankäyntiä?