Antti Munnukka

Osuipa Kalevalanpäivänä silmiin muutama huutokauppa. Yhdessä liikuteltiin miljardeja euroja, toisessa yksiä senttejä. Molemmat kaupat tietysti kannattavat, sekä ostajille että myyjille.

Fortum on sijoittanut näissä huutokaupoissa eniten rahaa.

Se on luvannut pistää pöytään jopa 2,1 miljardia euroa. Uralin takana oleva tyytyväinen meklari on napauttanut  nuijaansa ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.

Aika paljon rahaa osasta velkaista venäläistä yhtiötä, vaikka se olisikin sähköyhtiö. Pyytämättä tulevat mieleen Soneran ilmaostokset Saksasta tai Stora-Enson paperiostokset jenkeistä.

Onneksi Fortumilla on rahaa, kun koko talven on satanut vettä.

Toisaalla netissä joku onnellinen ymmärtääkseni huusi  paljon halvemmalla eli reilulla viidellä eurolla loistokkaan mp3-soittimen.

Aika halpa hinta vehkeestä, jonka ohjehinta kuuluu olevan 269 euroa. Toisaalla kertoi toisen yhtiön mainos, että henkilöauto olisi irronnut 45 eurolla.

Asialla ovat senttihuutokauppahuoneet, jotka pistävät myymänsä tavaran kuvan  nettiin ja ilmoittavat, että tämän lähtöhinta on yksi sentti ja huutoaikaa on sen ja sen verran. Ajan päättyessä korkeimman tarjouksen tehnyt saa kulloisenkin tavaran.

Siitä sentistä sitten sopii lähteä korottamaan. Korottaminen tapahtuu tietenkin puhelimitse, tekstiviestillä tai vielä näppärämmin jonkinmoisen nettitilin kautta.

Tavaralle on pistetty hintakatto. Hassua on, että – päin vastoin varmaan kuin Fortumin tapauksessa – itse et voi päättää paljonko korotat. Meklari hyväksyy vain sentin korotukset. Sivuseikka on, että kertakorottaminen itse asiassa sitten maksaakin jopa 1,90 euroa.

Ja sentti kerrallaan kun korotellaan, kilahtaa jokaisesta korotuksesta huutokaupanpitäjälle euro tai kaksi.

Jotta kukaan ei vahingossa maksaisi liikaa, kohteelle on alimman hinnan lisäksi pistetty myös hintakatto. Olkoon se tässä tapauksessa vaikkapa 5 euroa 10 senttiä. Arvelen, että sentti kerrallaan kun kivutaan, kertyy 269 euron hintaiselle soittimelle arvoa lähes tuhat euroa, näillä 1,90 euron hintaisilla senttikorotuksilla.

Eikä siinä kaikki. Jos huutoajan päättyessä on jo kivuttu hintakattoon, esimerkiksi tuohon reiluun viiteen euroon, voivat halukkaat jostain syystä vielä vaan nostaa hintaa sentillä ja sentillä ja sentillä… En oikein päässyt selville, kuinka kauan, tuntikaupalla kai.

Lohdullista on, että kun sentitys viimein katsotaan päättyneeksi, on 269 euron hintaisen mp-kolmosen hinta edelleen 5,10 euroa, vaikka siitä on yhteisvoimin meklarille maksettu se lähes tuhat euroa. Tai enemmän.

Kuka viimeinen sentinlisääjä sitten onkin, hän sen soittimen – tai auton tai mitä vaan -varmaankin saa.

Kuten Fortum sähköä Uralin takaa.

 Journalisti-lehden viisas päätoimittaja Johanna Korhonen otti lehden viime numerossa kantaa suomalaisen islamilaisen puolueen perustamiseen. Tai ei itse asiassa perustamiseen, vaan perustamisaikeiden viestimissä saamaan palstatilaan.

Jos oikein ymmärsin, Korhonen on sitä mieltä, että kovin paljon turhemmasta asiasta ei kansalaisille Suomessa ole tietoa näin laajasti annettu.

Olen harvinaisen paljon samaa mieltä. Ei siinä mitä, jos muutama Uthman Pirttimäki, Abdullah Rintala ja Abdullah Tammi ilmoittaa kääntyneensä tunnustamaan islamin oppia, kasvattaa parran ja pukeutuu kuvittelemiinsa arabiasusteisiin. Se on vapaassa maassa heidän oikeutensa.

Muuttihan Simo Rantalainenkin nimensä Mujahed bin  Risto Faisaliksi.

Mutta jos samat suomalaiset Abdullahit pitävät tiedotustilaisuuden toisensa perään, kertovat perustaneensa islamilaisen puolueen, aikovansa vallata jo syksyn vaaleissa Helsingin kaupunginvaltuustoon kaksi paikkaa ja tähtäävänsä toden teolla vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, voisi jo hälytyskellojen jossain soivan. Onko hei järkeä paasata moisesta asiasta.

Etenkään, kun puolueen perustamiseen tarvittavista 5000 kannattajakortista ei vielä ole tietoakaan.

Tietenkin Suomessa on muslimeja jo kymmenin tuhansin. Suuri osa heistä on vasta äskettäin maahan pakolaisina muuttaneita, osa taas suvuista, jotka ovat eläneet täällä jo sadat vuodet. Kuten vaikkapa tataarisukuinen Atik Ismail, armoitettu jalkapalloilija, nykyisin raitistunut lähihoitaja Kuopiossa. Veikkaan, että esimerkiksi hän ei korvaansa heilauta Abdullah Tammen sunnipuolueelle. Eikä myöskään Perparim Hetemaj, Kosovon albaani, joka keskittynee jalkapalloon.

Juuri kun sain ylläolevan kirjoitetuksi, ilmestyi islamilaisen puolueen (!) puheenjohtaja Abdullah Tammi taas televisioon, kuvitukseksi. Joku huolestunut tutkija oli huolestunut siitä, miten netissä käydään keskusteluja islamin opillisista yksityiskohdista. Ja taas kysyttiin, onko syytä jo pelätä ääri-islamilaisuuden leviävän Suomeen.

Joku jo kohta pelkää, milloin täällä istuu oikeutta mullah-vetoinen shariaan tukeutuva oikeus.

Hohhoijaa.

Vetää melkein jo vertoja iltapäivälehden vakavasti julki tuodulle tutkimukselle (?) siitä, milloin Imatra siirtyy kokonaan venäläisomistukseen. Lempukasta kun on jo myyty rajan taakse jo monta tonttia.

Katselin tuossa, miten valtakunnan viralliseksi haastattelijaksi hyväksytty Arto Nyberg jututti puheenjohtaja Eero Heinäluomaa.

Oliko Heinäluoma jo aavistuksen verran vapautuneemman näköinen? Vaalitappion ja SAK:n painoinen taakka on lähes poissa? Itsevaltiaat ei enää  lauantai-iltaisin käy kimppuun ja sovita hänen ylleen mafioson viittaa.

Arvelen kuitenkin, että porvari tulee syömään Heinäluoman pöydässä ikuisesti.

Kuten saa Matti Vanhanen vielä Kustaankartanossakin kokata uuniperunoitansa, Harri Holkeri lopun ikänsä juoda kahvia, Esko Aho antaa lapsilleen laatuaikaa kännykällä ja paeta tappiotaan Harwardiin.

Anneli Jäätteenmäki saa aina postinsa yllättäen ja pyytämättä, Paavo Väyrynen asuu ikänsä jalasmökissä, nipistelee lentoemäntiä takamuksesta ja lukee kaikki dostojevskit viikonloppuna, Martti Ahtisaaren laastaroitu otsaa seuraa häntä ohi Acehin ja Kosovon. Ville Itälä lepertelee lapsen lailla, vaikka olisi Euroopan parlamentin puheenjohtaja.

Ja annapa olla, jos poliitikko on kaunis nainen. Reilu viikko sitten Hesarin Nyt-toimitus päätti ajaa Maria Guzenina-Richardsonin miinaan kysymällä, pitäisikö Akseli Gallen-Kallelan kuuluisa maalaus Taistelevat metsot asettaa julkisesti nähtäville. Aiemmin oli jo pantu merkille, että SDP:n mahdollinen puheenjohtajaehdokas oli eduskunnassa luvannut kyniä munat mieheltä, joka käyttäytyisi sopimattomasti.

Ja vapaa lehdistö iloitsee; kaikkihan tietävät,  että Taistelevat metsot on sen yhden Wright-veljeksen työtä, näytteillä Ateneumissa. Ja että kanathan ne kynitään, ei niiden eikä muidenkaan munia!

Tiedän kokemuksesta, että poliitikon julkinen mollaaminen on erittäin helppoa, jos toimittaja omistaa edes kohtalaisen terävän kynän ja kielen. Mollaaminen vie helposti mukanaan, sen kun kuljet hyväksi havaittuja teitä.

Saattavat toimittajiltakin joskus  jäädä ne kanat kynimättä, jos keskittyvät vain muniin.

Eipä silti, oli eduskunnan viimeviikkoinen välikysymyskeskustelu aika masentavaa hommaa. Edustajat hakkasivat toisiaan vanhoilla pöytäkirjanotteilla niin että sulat pölisivät.

 Tässä päivänä parina olen seurannut kahtakin mediatapahtumaa, suuren maan suurta ja pienen pientä.

Ensin piti Vladimir Putin torstaina viimeisen presidentillisen tiedotustilaisuutensa ennen pääministeriksi alentumistaan. Kahdeksan vuotta kaleeriorjan lailla maatansa palvellut Putin jaksoi vielä iloisesti vastailla median kysymyksiin neljän ja puolen tunnin ajan.

Ihan kaikki paikalla olleista yli tuhannesta toimittajasta eivät siinäkään ajassa ehtineet kyselemään. Tärkeimmät kysymykset kuitenkin tehtiin. Onnellinen venäläinen toimittaja esimerkiksi sai ystävällisen, mutta kielteisen vastauksen kysymykseensä, josko presidentti oli ystävänpäivänä saanut ystävänpäivälahjan.

Se siitä. Pienessä Suomessa elettiin perjantaina Venäjääkin auvoisemmissa tunnelmissa, kun puolensataa vapaan kotimaisen median edustajaa istui 11 tuntia oikeudessa seuraamassa pääministerin, kustantajan ja ns. morsiamen oikeudenkäyntiä.

Pääministeri haluaa kustantajalta 1000 euroa ja yksityisyyttä, kustantaja taistelee peitsi tanassa yhteiskunnallisen sanoman ja sananvapauden puolesta. Syyttäjä syyttää myös surullista naista.

Ehkä suurimmat otsikot tästä tapahtumasta ansaitsee asianajaja  Zacharias Sundström. Yhdessä kustantajaa puolustaneen asianajaja Antti Karangon kanssa hän jätti oikeudelle laskun, jonka loppusumma kipusi 47 944 euroon. Pääministeriä puolustanut kukalie diletantti sai aikaan vain 6 344 euron laskun.

Kansalainen saattaa  miettiä, onko Sundströmin lasku jonkinlainen näpäytys jollekin, vaikkapa absolutistina tunnetulle kansanedustaja-pääministerille.

Etelä-Afrikassa viinitilaa pitävä Sundström kauppasi taannoin Suomen eduskunnalle 1000 pulloa valkoviiniä juhlavuonna nautittavaksi. Tunnettu sommelier, puhemies Paavo Lipponen johdatti valtuuskunnan oikein paikan päälle katsomaan, kumpi Sundströmin thabana-viineistä olisi parempaa, chardonney- vai sauvignon blanc -rypäleistä puristettu.

Muu eduskunta ei toistaiseksi ole päässyt viinejänsä maistamaan. Tullissa kuuluvat olevan, kun lasti on Suomeen väärin tuotu.

Tiedossani ei ole, onko eduskunta viininsä johonkin maksanut. Hintaa noille tuhannelle valkoviinipullolle kertynee suurin piirtein Sundström&Karangon oikeudenkäyntilaskun verran.

Osuipa keskiviikon Etelä-Saimaasta silmiin ilmoitus, tarkemmin sanoen kuulutus.

Siinä Etelä-Suomen lääninhallitus, Länsstyrelsen i Södra Finlands län, halusi, että minä ja kaikki muut asiasta koskettuvat tekisivät huomautuksen, anmärkning.

Monet sanovat, ettei lääneillä ja lääninhallituksilla ole nykymaailmassa mitään virkaa. Toiset sanovat, ettei ruotsin kielellä enää ole täällä päin Suomea mitään tekoa.

Nyt näkevät, että kyllä on, molemmilla, sekä virkaa ja että tekoa.

Juuri lääninhallitus varmaan on omiaan kysymään, onko kellään, joka katsoo asian itseään koskevan, mitään huomauttamista Lappeenrannan ja Joutsenon  kuntaliitoksesta. Och samma på svenska.

Jos on, lähettäköön huomautuksensa omalle (Villmanstrands tai Joutsenos) kunnanhallitukselleen tai sille kunnanhallitukselle, johon nähden katsoo muuten olevansa asianosainen. Näin sanoo lääninhallitus. Merkinnee sitä, että myös lemiläiset tai sipoolaiset voivat asiasta huomauttaa, jos tuntevat asian itseänsä koskettavan.

Sitä kuulutus ei sano kummallakaan kotimaisella, mitä kunnanhallituksen näillä huomautuksilla pitäisi tehdä. Olettaa sopii, että lääninhallitus haluaa ne lähetettäväksi kotiinsa Hämeenlinnaan, till Tavastehus, joka sivumennen sanoen on kirjailija Aimo Vuorisen synnyinseutua.

Asiaa hieman tutkittuani sain selville, että moisia huomautuksia kuntaliitoksista haluaa demokratia, tarkemmin sanoen kuntajakolain 7. pykälä, joka  elää ja vaikuttaa sekä lääninhallituksissa että sisäasiainministeriössä.

Sitä en tiedä, mitä se niillä huomautuksilla tekee. Sipoossa taannoin tehtiin pikkuruisesta liitoshankkeesta yhteensä 1332 vastaavaa huomautusta, joista ensimmäiselläkään ei nähdäkseni ollut vaikutusta lopulliseen päätökseen.

En nyt ota kantaa Lappeenrannan ja Joutsenon kuntaliitokseen.

Ihan hukkaan kuulutus ei mielestäni mene. Tällä kuulutukselle, kungrörelse, on ruotsinkielisessä asussaan mahdollisuus auttaa abeja paraikaa käynnistyvien ylioppilaskirjoitusten kirjoitetun sanan ymmärtämiskokeessa.

Käin kuuntelemas, ko Anttose Helena pit puhetta murteist. Enimmäksee tietyst täst karjala murteest, hää ko nääs aluperi on näitä Simpelee tyttölöi tää Helena.

Ensi siel Skinnarila hovis nuor poika soittel haitarii ja hyväst soittelkii, Säkkijärve polkat ja kaik. Helenast käi hyväst, ko poika sano jot ”miu nimi on Mauri”.

Sit alko Helena haastaa kalkattammaa. Hyväst haasto. Ensi hää sano, jot murre enimmäksee on tarkotettu puhuttavaks, ei kirjotettavaks. Tottaha se on. Murretta on vaikia kirjottaa ja vaikia sitä on lukkiikii, vierasta etekii. Mut ei se sitä meinaa, jot sitä välil ei sais vähä kirjottaakii.

On se Helenakkii murretta kirjottant, hää nääs ko on ramaturk ja ramaturki pittää muuttaa vuorosanat murteeks, sillo ko se on tarpee. Sit hää vast oikei ol innostunt, ko sai kääntää Aku Anka tarinoi karjala murteel. Sano jot tuns ihteesä onnelliseks sil hetkel ko keks, jot Mummo Ankka onkii evakko ja häne kannaasa nim on Antrea.

Seikspiöri sonettiloiheki karjala murre käyp hyväst. Niitä tää Helena on kääntänt karjalaks siihe rakkausrunokirjaa. Ensi ol kustantaja tarjont sitä Kurose Matil käännettäväks, mutta tietäähä tään, mitä se Mat rakkauvest ymmärtää. 

Sit haastettii siint, jot mitä ihmettä varte Lappeenrannas sanotaa siuta ja miuta. Sitä miekii aikannai ensimmäiseks ihmetteli, ko vast Lappeenrantaa olin tult. Muuval Karjalas sanotaa minnuu ja sinnuu, mut nyt näyttää, jot tää miuta ja siuta meinaa levitä muihekii kaupunkpaikkoi.

Maalima muuttuu ja murteet muuttuut. Onneks nyt monnee uutee talloo tehhää oikia uun; saap siel sit avata juska auk ja liital keittää kohvit.

Helenakkii sano, jot akkiloija on hyvä verp, kelpaa vaik rakkausrunnoo.

Sananen sunnuntain poliittisesta pommista.

Aina yhtä iloinen Isä Mitro oli kutsuttu puhujaksi demarien kuntapahtumaan. Ennen eilistä iltapäivää ei varsinaisesti tiedetty miksi, vaikka puheenjohtaja Eero Heinäluoma jo lauantaina oli sen kertonut.

Heinäluoma oli Turun Sanomien mukaan todennut, että isä Mitro antaa hänelle viimeisen voitelun. Eivätpä vaan aina niin etukäteisviisaat politiikan toimittajatkaan olleet ymmärtäneet, mitä tämä leikkisä vertaus tarkoitti. Sitähän se, että Heinäluoma ei enää asetu ehdolle demarien puheenjohtajakilpaan.

Televisiosta kun katsoi, näki miten suomalaisen sosialidemokratian eliitti Turun kokoussalissa Heinäluoman kieltäytymisestä hämmentyi. Hesari jo kertoi, että jopa itkua olivat muutamat vääntäneet, esimerkiksi puoluevaltuuston puheenjohtaja Matti Ahde ja varapuheenjohtaja Pia Viitanen. Viitasen ja Tommy Tabermanin viikolla julkistaman onnellisuuteen tähtäävään toimenpideohjelmaan ei puheenjohtajan vaihdos näyttänyt kuuluvan.

Turkuun varmaan eilen hankittiin kriisiapua, jos isä Mitro ja entinen piispa Ilkka Kantola eivät kaikki ehtineet lohduttaa.

Hämmentävää oli, että iso johtaja ilmoitti kantavansa poliittisen vastuun puolueen kannatuksen hiipumisesta. Tällaista vastuutahan ei monen mielestä Suomessa tavata kantaa, ja jos kannetaankin, sen kummemmin asiaa murehtimatta.

Ilkeä kun olen, veikkaan, että vastuu alkoi don Heinäluomalla toden teolla painaa viime viikolla, kun Ylen kysely paljasti, että tavisdemarit eivät kannata häntä puheenjohtajaksi. Jopa ikinuoren Tuomiojan kannatus oli Heinäluomaan verraten kaksinkertainen.

No nyt saa Erkki Tuomioja kilpakumppaneita. Keitä kaikkia niitä nyt eilisiltana jo löytyikään? Naisista ryhdistäytyivät oitis kamppailuun Tarja Filatov, Pia Viitanen, Miapetra Kumpula-Natri, Maria Guzenina-Richardson, Jutta Urpilainen, miehistä Johannes Koskinen ja eteläkarjalaisten iloksi myös jokapaikanhöylä, Ruokolahdella syntynyt Kimmo Kiljunen.

Ja mitä tekee Heli Paasio? Kaksissa puheenjohtajavaaleissa Tuomiojaa tukenut Paasiokin ehti jo hyvissä ajoin kieltäytyä ehdokkuudesta. Entä nyt?

Ajattelin aamulla lähteä ilmastoystävällisellä joukkoliikennevälineellä eli junalla Helsinkiin. Lappeenrannan suunnasta perillepääsy tuntuu aika varmalta; Luumäellä ei Vainikkalan suuntaan hevin pysty kääntymään. Kouvolassa kuitenkin pitää olla tarkkana, jottei kohta ole Kotkassa. 

Pendolinolla en uskalla lähteä, vaikka se teoriassa kovaa meneekin ja otollisen leutoja säitä on pidellyt. Pitäisi ehtiä määräajaksi perille.

Viime aikoina olen harjoittanut satunnaisesti myös yksityistä liikennettä kiertämällä perinteisin suksin Lappeenrannan lentokenttää. Parina päivänä olen sattunut paikalle, kun Fly Lappeenrannan kone on laskeutunut tai noussut. Tietysti sitä tulee aina katsotuksi, pysyykö se kiitoradalla. Kone on niin liikuttavan pienen näköinenkin, tulee mieleen lentämisen (fly) sijaan kärpänen (fly).

Tietysti se kiitoradalla nyt pysyy, lentoliikenteessä sattuu aniharvoin turmia, pienempiä tai isompia. Ihmisen mieli vaan vertaa nykyhetkeä aikaisempaan. Siellä jos on jotain tapahtunut, miettii, josko jotain samaa tapahtuisi uudelleen.

Nuoruuden suuriin asioihin kuului ensilento Lappeenrannan lentoasemalta Helsingin lentoasemalle. Aero oli juuri muuttanut nimensä Finnairiksi. Koneena oli DC-kolmonen, joka nokka pystyssä odotteli elämänsä ensimmäistä lentoa jännittänyttä matkustajaa.

DC-kolmoset olivat maailman parhaimpia lentokoneita. Niihin sopi reilut 20 ihmistä. vähämmän kuin tuohon pieneksi moittimaani Fly Lappeenrannan liidokkiin.

Sillä kolmosella mentiin katsomaan Seutulan uutta terminaalia, jossa oli ihmeellinen kovapuulattia ja joka oli olevinaan iso. Mikäli oikein  ymmärsin, lattian luvattiin kestävän ikuisesti.

En osaa sanoa, missä kohdin nykyistä laajaa Helsinki-Vantaata  se piskuinen lattianpläntti sijaitsee. Pitäisi tarkastaa, onko kuluneen näköinen.

Aamulla sitten junaan. Kuuntelemaan, miten kännykät soivat ja ihmiset kertovat toisilleen asioita. Joku varmaan jo tietää, että Merja Vanhanen on mennyt kihloihin.

Helmikuisena tiistaina oli meillä Suomessakin jossei super- niin ainakin jonkinmoinen erikoistiistai. Liput liehuivat Runebergin muistolle, Rovaniemellä maailman pisin pororaito juhlisti laskiaista, kansa söi hernekeittoa, kosteita torttuja ja mantelisia/hilloisia pullia. Ja Rovaniemen eteläpuolella sama kansa kiroili olematonta talvea.

Presidentti Halonen moitti kilpakumppaninsa puhemies Niinistön edessä verhotusti, populistisin sanankääntein hallitusta ja kiitti kansaa, josta suuri osa aprikoi, onko perintöprinsessaksi valittu Mustajärvi Paten tytär.

Kansan valitsema eduskunta keskusteli kahvilassaan seksuaalisesta ahdistelusta ja kävi Runebergin kunniaksi katsomassa Tuntemattoman sotilaan, jossa koko Suomi kuolee, ei vain Kemijärvi, josta jää vähemmän (200) työttömäksi kuin UPM:n Kaukaalta (250) viime vuonna.

Maija Lahtinen, Jere Karalahti ja Pentti Matikainen saivat julkisuudessa jo supersympatiaa. Obaman isoäitiin pahasti kompastuneen Ritva Santavuoren potkut jakoivat kansan, taas kerran.

Mutta takaisin Runebergiin. Otsikko viittaa kansallisrunoilijamme runoon Flickan kom ifrån sin älsklings möte, joka kouluruotsin taidoilla käännettynä ja sanajärjestyksen kääntämisen avulla sievistettynä kuulunee suurin piirtein noin.

Runon on säveltänyt Runebergin hovisäveltäjä Jean Sibelius ja sitä laulaa ainakin joka toinen Lappeenrannan laulukilpailuihin pyrkivät nainen ja joka kolmas mies. Eikä mitä, kaunis ja kovasti traaginen laulu se on. Tyttö käy äidiltänsä salaa heilansa luona, kunnes viimemainittu tekee kuten miehet aina ja pettää tytön.

Petetyllä tytöllä ei ollut nimeä, mutta Runeberg-palkinnon saajalla on, Hannele Mikaela Taivassalo, josta kukaan muu kuin palkintolautakunta ei ennen Runebergin päivää tiennyt mitään.

No ehkä nyt joku, mutten ainakaan minä.

Ruotsiksi kirjoittava Hannele Taivassalo on keksinyt kirjalleen nimen Fem knivar hade Andrej Krapl, joka kouluruotsilla suomennettuna merkinnee jotain sellaista kuin ”Viisi veistä oli Andrej Kraplilla”. Se ei vielä paljon kerro, mutta tekee uteliaaksi.

Palkintolautakunta kehuu, että kirjan sankaritar, ” teini-ikäinen Alisa — jättää tutun lapsuusympäristön aloittaakseen vaelluksensa kohti tuntematonta ja törmätäkseen matkallaan lukuisiin koetinkiviin aina rakkauden koetuksesta pahan kasvoihin.”

Eikö olekin ilmiselvästi se sama Runebergin nimetön neito, joka lopulta naama valkeana tuli tuli luota armahans?