Antti Munnukka

Näin joskus 1960-luvulla, kun Neuvostoliiton latvialainen Janis Kruminsh (218-220 cm) pelasi Suomea vastaan maaottelussa Tampereella. Kruminsh oli iso mutta hidas, ehti juuri ja juuri puolessa minuutissa lönkötellä kentän päästä päähän. Seisoi hyökkäyskorin edustalla ja jos pitkillä käsillään sai pallon kiinni, pudotti sen koriin.

Vapaaheitot heitti kaksin käsin, alakautta. Onnistumisprosentti oli iso.

Noin vuoden 1988 kesällä oltiin Tallinnassa, jossa yhtä aikaa olivat vauhdissa Neuvostoliiton yleisurheilumestaruuskilpailut ja laulavan vallankumouksen kiihkeät päivät ja yöt. Tarton ylioppilailta lähtöisin oleva Viron valkosinimusta lippu liehui ensi kertaa vuosikymmeniin kaduilla. julisteissa KGB:n vankeja vaadittiin vapaaksi.

Kadulla tavattiin jobbari nimeltä Tiit, joka kertoi joskus käyneensä Lappeenrannassa juoksemassa nuorten maaottelussa 400 metriä. Tarjosi lämmintä hehkuviiniä vanhan kaupungin muurissa ja halusi kertoa hyvästä suomalaisesta ystävästään Jorma Pilkevaarasta.

Koripallon ystävät tietävät, että nyt jo edesmennyt Pilkku oli maan, Euroopankin parhaita ellei paras takamies.

Koripallo oli kaikissa Baltian maissa iso asia, nosti kansallistuntoa ankeina neuvostoaikoina  ja nostaa edelleen. Virossakin koripalloilijoita kunnioitetaan suuresti, kuuluisan Jaak Lipson suomalainen aikalainen Pilkevaara tiedettiin kaduillakin. Jobbari Tiit oli ilmeisen ylpeä siitä, että tunsi Pilkun.

Nämä asiat kerron  siksi, että käytiin Tartossa me fanit, bussilla ja laivalla. Opiskeltiin koripallokulttuuria. Lappeenrannan Namika hävisi Eurocupissa Tartu Ülikooli Rockille kuudella pisteellä. Jos olisi saanut 19 vapaaheitosta sisään enemmän kuin 11, olisi hävinnyt vähemmän tai ei ollenkaan. Tartu sai 14 vapaaheitosta koriin myös 11.

Ja jos viimeisellä minuutilla olisi…

Olisivatko Lappenrantalaisten vapaaheitot menneet koriin paremmin, jos Riihelä ja kumppanit olisivat olisivat heittäneet alakautta? Vai onko se häpeällistä, sillä lailla heittää?

Meno Tarton hallissa oli melkoinen; innokkaan lappeenrantalaisryhmän oli vaikea edes teoriassa ylittää parintuhannen paikallisen ääntä. Cheerleaderitkin olivat kuin ryhmisen voimistelun ammattilaisia.

Tarton kaupunki lahjoitti väliajalla yliopistonsa koripallojoukkueelle shekin, jossa oli paljon nollia.

Tarton yliopisto eli Tartu Ülikool on monella tapaa merkittävä paikka. Se perustettiin jo 1632,  kun Suomen Turku sai yliopistonsa vasta 1640. Tartu Ülikool juhli 375 vuoden ikäänsä viime vuonna ja vieraana oli itse prinsessa Victoria.

Suomen tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen kävi 12.3.1964 Tarton yliopiston juhlasalissa pitämässä viron kielellä kuuluisan, virolaisia ilahduttaneen puheen. Otsikkona oli  Virolainen hengenvainio eikä neuvosto-sanaa puheessa ollut kuin kolme kertaa.

Sitä ennen Tarton yliopistossa kävi muun muassa Juho Kusti Paasikivi, jonka johtama valtuuskunta sopi Suomen ja Neuvosto-Venäjän kanssa rauhan, jota kutsutaan Tarton rauhaksi. Sopimus neuvoteltiin Eesti Üliõplaste Seltsin talossa.

I Suomalaisen Vapaajoukon ja Pohjan Poikien avustuksella itsenäistynyt Viro solmi Tartossa oman Tarton rauhansa jo 2.2.1920.

Molemmat rauhansopimukset osoittautuivat sittemmin pelkäksi paperiksi.

Tarja Halonen on Tarton yliopiston vakituinen vieras. Hänet promovoitiin yliopiston lakitieteen kunniatohtoriksi muutama vuosi sitten ja hänkin piti viroksi virallisen puheen.

Ennen Suomen itsenäisyyden 90-vuotispäivää Tarton yliopistossa puhui viroksi muuan politoloogiadoktor Erkki Tuomioja. Aiheena oli  ”Soome ja Eesti – sillaehitajat Põhja- ja Baltimaade vahel”.

Mitä lie Erkki Tuomiojan mielessä muuta liikkunut. Hänen isoäitinsä Ella Murrik, sittemmin Hella Wuolijoki oli käynyt koulua Tartossa.

Runoilija Heli Laaksonen on monien nykysuomalaisten tapaan opiskellut  Tartu Ülikoolis. Kerran hän oli hieman murheissansa kävelyllä Ema-joen sillalla ja huomasi virrassa uivien sorsien joukossa kroolaavan tarttolaisen kesykyyhkyn.

Siitä näkymästä virkistyi runoilija Laaksosen mieli, syntyi runo Puli uis ja samalla nimi runokirjalle, joka suuresti on ilahduttanut suomlaissi.

Olen sitä minäkin lähdössä  Tarttoon. Siellä pelataan tiistai-iltana koripallo-ottelu Tartu Ülikool/Rockin ja Lappeenranta Teamin kesken. Fanibussilla mennään, vaikka Lappeenrannan joukkue on jo menettänyt jatkomahdollisuutensa Eurocupissa.

Koripallo on hieno peli, etenkin silloin kun sitä pelataan Tarton kunniakkaassa kaupungissa.

Tartu Ülikooli/Rock on pelin suosikki, vaikka sillä onkin viime päivinä ollut hieman epäonnea. Ensin se hävisi vierasottelunsa Venäjän Samaralle ja sitten saivat lehdet aiheen otsikkoon ”Tartu Rocki korvpallimeeskond jäi Venemaal lumevangi ”.

Näin kertoo seuran nettisivu. Joukkue jäi päiväksi Samaraan kun lunta tuprutti niin, ettei lentokoneella siinä pyryssä lennetty. Tilanne oli Rockin kapteenillekin uusi ja ihmeellinen:

”Sellist lumetormi oma elust küll ei mäleta. Kihvt vaatepilt! Vahepeal viskas sellist lund, et üldse midagi ei näinud,” tõdes kapten Gert Kullamäe.

Sataisipa täällä Suomessakin taas joskus yhtä paljon lunta.

Käytiin Kaakon Filharmonikoitten konsertissa. Japanilainen kapellimestari johti, irlantilainen sopraano lauloi,  virolahtelainen Teuvo Karpale soitti trumpettia.

Ohjelmisto oli käsittääkseni vankkaa saksalaista laatutyötä, Beethovenia, Wagneria ja Mahleria. Viimemainittujen mukanaoloon vaikutti epäilemättä se, että kolmen kaupungin ja muutaman maalaiskunnan soittajista oli koottu yli 50 soittajan orkesteri. Sellainen jo voi soittaa muutakin kuin pikkuorkesterien wieniläisklassista sievistelyä.

Maallikkoa ilahduttavia asioita oli tarjolla runsaasti. Kapellimestari Yasuo Shinozaki pisti koko kroppansa likoon, soittajien ei tarvinnut aavistella, missä mennään. Sitä paitsi hän oli iloinen ja kohtelias herrasmies.

Erityisesti ilahdutti se, että hän lopussa antoi kukkansa toisen viulun soittajalle. Viulunsoittajat, etenkin toisen viulun, ovat kiitostasolla orkestereiden aliarvostetuimpia. Säveltäjät eivät heille sooloja kirjoittele kuten puhaltimille, ikinä eivät kapellimestarit heitä ensimmäisinä kiitä. Vaan nyt sai Jaana Kauppinen Shinozakin kukat!

Soittimia siis oli käytössä runsaasti, Mahler-soitannassa etenkin. Etenkin ilahdutti pimpparaudan kirkas ääni, jota ilman Mahlerin Sinfonia nro 4 G-duuri epäilemättä olisi jäänyt paljosta vajaaksi.

Ensimmäistä kertaa taisin nähdä, että pimpparautaa (jonka oikea nimi taitaa olla triangeli) soitettiin oikein kaksin käsin. Yleensähän soittaja pitää pimpparautaa toisessa kädessään ja toisella kädellään pimputtelee raudasta sulosäveliä.

Nyt kosketinsoittaja Tuija-Maija Nurminen  kiivaimmissa tilanteissa asetti triangelinsa riippumaan nuottitelineeseen ja pimputteli molemmilla käsillään.

On muuten ällistyttävää, miten kauniisti tämä triangelin kirkkaan heleä ääni kuuluu läpi orkesterin muun soitannan. Toivoisi, että säveltäjät sitä enemmänkin käyttäisivät. Kalliskaan tämä soitin ei liene.

Ja vielä sananen trumpetistista nimeltä Teuvo Karpale. Yleensä hän Lappeenrannassa vieraillessaan suuntaa kulkunsa raviradalle. Muusikon päätoimi vaihtuu lähes päivittäin ravihevosten valmennukseen ja usein myös ohjastamiseen.

Eikä ole Karpale tällä ravialallakaan mikään turha mies. Vastikään hänen valmentamansa lämminveriruuna voitti Kouvolan V75-raveissa.

Hevosen nimi on tietysti – My Stradivari. 

Toivon ja uskon, että ystäväni Adriano Vinciquerra Suomen itsenäisyyspäivän jälkeenkin, vielä 8.12. klo 10.39:14 tunsi sydämessään lämpimän ailahduksen.

Monet lappeenrantalaiset muistavat, että Adriano sydämineen viettää eläkepäiviä Pohjois-Italian Desenzano Del Gardassa. Adrianon sydämen tiedän olevan väliin kipeänä,  koska hän jätti siitä ainakin puolet Suomeen ja Lappeenrantaan.

Siksipä toivonkin, että hän tunsi sydäntään lämmittävän ailahduksen myös 8.12. klo 10.40:56, reilun minuutin kuluttua edellisestä ailahduksesta.

Ja edelleen toivon, että hän seuraavan vajaan puolentoista tunnin ajan tunsi vielä 42 muuta lämmintä ailahdusta, kunnes viimeinen niistä tuntui 12.00:20. Vain sen verran kesti hyvällä kelillä ajaa Lahden Vesitorninmäeltä Vihdin Nummelaan, vaikka vastaan Hangon tiellä tulikin autorekkoja.

Ne ailahdukset tulivat suoraan sydämestäni, johon tuon automatkan ajan nojasi Jorma Ollilan ajan jälkeen hankkimani kotimainen,  mutta kaukana valmistettu matkapuhelin.

Sonera nyt tammikuussa kutsui niitä Adrianon saamia lämpimiä ailahduksia nimellä ”tekstiviestit ulkomaisen operaattorin liittymiin”. Yhden ailahduksen veroton hinta oli Soneran mukaan 0,2377 euroa, koko koosteen  siten 10,4590 euroa.

Mielelläni tuon verran maksan Adrianolle lähettämistäni joulutervehdyksistä, näin jälkikäteenkin. Korttikin kun jäi lähettämättä.

Tarvittiin kuitenkin ammattiauttaja, jotta tajusin juuri Adrianolle nuo 44 viestiä lähettäneeni.

Kävi ilmi, että lainkuuliaisesti vasemman olkapääni yli lukitsemani turvavyö painoi lukitsemattoman kännykkäni sitä painiketta, jolla vehjettä määräillään. Kun turvavyö -vasenta kättä hillitysti liikuttaessani – oli seitsemännen kerran painanut tuota painiketta, alkoi viestejä sinkoilla kohti Pohjois-Italiaa. Kun turvavyö hieman kiristyi, lähti uusi viesti.

Miksikö juuri Adrianolle? Siksi tietysti, että Adrianon numero oli viisaan puhelimen muistissa ensimmäinen. Seuraavana olisi ollut Ajanvaraus, tk. Lyhenne tarkoittanee terveyskeskusta. Onni, etteivät viestit sinkoilleet sinne, vaikka olisinkin näin päässyt halvemmalla. Tekstiviestit Suomessa muihin liittymiin maksavat vain 0,0648 euroa kappaleelta (veroton hinta).

Adrianon numero on lankapuhelimen numero; hänen ei siis tarvinnut ihmetellä, miksi kännykkä lähettää hänelle 44 tekstitöntä tekstiviestiä.

Itse asiassa olematon viesti siis kulki vain ulkomaalaiselle operaattorille, ei liittymään asti. Pitäisikö ihmetellä, miksi joutuu maksamaan siitä, että ulkomainen operaattori saa tyhjiä viestejä Soneralta? Eikö tietokoneitten järki riitä kertomaan, ettei sellaiseen numeroon voi lähettää tekstiviestiä, johon ei voi lähettää tekstiviestiä?

Ammatttiauttaja kannusti vaihtamaan laskutusta siten, että joutuisin joka kuukausi joka tapauksessa maksamaan vain sen ja sen verran, vaikka saisin soittaa sunnuntaisin ja öisin sekä lähettää tuhottomasti tekstiviestejä. Tai jotain sinnepäin.

Ciao, Adriano! Voi hyvin, älä matkusta siivottomaan Napoliin. Onko siitä Prodista mihinkään?

Järkyttävää.  Onneksi kävin mökillä.

Nieminen häviää taas jollekin Nadalille, Mälkiä kärähtää ratista, Palander laskee ulos, Virtanen ei Kreikassakaan saa kolmosia koriin. Kuitunen jää Kanadassa seitsemänneksi, vaikka hyvä olisi hiihtäjän ollut niillä laduilla hiihdellä, parempi kuin meidän lentokentän ympärillä. Ja Nousiainen tökkää silmäänsä, Massa  treenaa vauhdikkaammin kuin Räikkönen.

Missiehdokkaatkin ovat melkein laidastaan anorektikkoja.

Tiistai oli oikea lappeenrantalaisen ja suomalaisen penkkiurheilijan piinapäivä.

Onneksi ei kuitenkaan samalla tavalla piinaava kuin göteborgilaisen poliisin pommi-, palo-  ja piikkimattopäivä. Tai Nokian Kallasvuon ja bochumilaisen kännykäntekijän päivä. Tai amerikkalaisen pankkiirin päivä.

Mökillä sini- ja taliaisten lennostot ottivat  vierailijan tyytyväisinä vastaan.

Jostain syystä monet ihmiset yhdistävät minun syvimmän olemukseni hevosiin, halusin sitä tai en.  Siksipä kai tuossakin yllä tuijottavan puhumattoman pään vierellä on koko joukko hevosen kavioita.

Tämän blogin ideana ei kuitenkaan ole erityisesti hevosten sielunelämään paneutuminen, niin mielenkiintoisia kuin nämäkin laumaeläimet monella tapaa ovat. Puhumattakaan siitä, että hevosten ravi puhtaimmillaan ja parhaimmillaan on sekä silmälle, korvalle että sielulle iso esteettinen nautinto.

Että mikä se sitten on, se kirjoittamisen idea?

En osaa sanoa. Suuresti ihailemani Bisquit kerran muistaakseni paljasti, ettei koskaan tiedä, mistä alkaa kirjoittaa, kun alkaa kirjoittaa. Vasta istuminen kirjoitusvälineen äärelle kampeaa häneltä julki sanat, erittäin usein myös ajatuksen.

Joten, harjoiteltuani sanomalehdentekoa lähes 45 vuotta ja eläkkeelläoloa kohta kaksi, aion silloin tällöin minäkin vääntäytyä sohvalta ylös, istahtaa alas ja katsoa, syntyykö mitään.