Uusmuuttajan vinkkelistä

Kommentti, julk. 13.5.2012 lehdessä

Jotain ihan ilman rahaa

SARJASSAAN uniikkeja keksintöjä kulkeva Nuorten Imatra -projekti on mukana kuntamarkkinoinnin SM-kisoissa, vaikkei sitä ole rahallisesti markkinoitu. Projekti on markkinoinut itse itsensä.
Projektissa pyrkimyksenä on työllistää jokainen imatralainen 1995 syntynyt nuori. Ikäluokka on saanut kotiinsa kirjeen, jossa kerrotaan mistä on kyse ja miten projektiin osallistutaan. Lisäksi projektilla on omat Facebook-sivut ja kuten ainakin nuorempi ikäluokka (ja yhä enenevässä määrin myös vanhempi) tietää; siellä tieto leviää kulovalkean tavoin.
Siihen päälle vielä puskaradio laulamaan, niin pian ei voi kukaan olla tietämättä mikä on Nuorten Imatra -projekti. Tämä on todellakin toiminut. Tekstiviestipalstalla parjataan Imatraa täyttä häkää nyt kun kuitenkin jotkut saattavat jäädä ilman töitä. Tässä kohtaa kuuluukin kysymys, miksi on jo viskattu kirves kaivoon kun tilanne elää vielä? Töitä voi vielä löytyä. Ties vaikka joku kaunis tai kauhea aamu (yleensä kauhea) tulee yllättävä soitto, että pääsetkö töihin heti. Sitten kiukutaan, että nyt heti vai, miksei aikaisemmin ilmoitettu.
Tämä pieni takapakki on oikein hyvä esimerkki siitä mitä kesätöiden saamiseen tulee. Moni aikuinen varmaan muistaa katteettomia lupauksia nuoruuden kesätöistä, joita jollakin taholla oli tarjota, mutta sitten ei ollutkaan. Tai töitä ehkä olisi, mutta että rahaakin.
Onneksi sentään markkinointia voidaan hoitaa myös ilman rahaa. Sietäisi Nuorten Imatran voittaa.
ANNIINA MEURONEN

anniina.meuronen@uutisvuoksi.fi

Väitetään, että jotkut asiat eivät koskaan muutu. Ystäväni kanssa tapasimme muutaman vuoden tauon jälkeen täällä Imatralla. Yhteydenpito oli rajoittunut lähinnä -yllätys, yllätys, Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Mikko oli vetänyt Facebook-statuksistani johtopäätöksen, että olen rauhoittunut ja asettunut. En ollut huomannutkaan. Niinpäs muuten olenkin. Löytänyt paikkani ja kasvanut aikuiseksi. Silti kuulostan kuulemma edelleen äkäiseltä kun vastaan puhelimeen ja olen muka taas laihtunut. Jotkut asiat eivät koskaan muutu, kai.
– Mutta silti täällä se vaan sama rumba jatkuu. Epäonnistuneita ihmissuhteita ja muita epäonnistumisia, sanoi Mikko ironisesti nauraen.
(Kun taustalla on tarpeeksi monta päättynyttä suhdetta, ei ero oikeastaan enää tunnu pahalta, vaan hyvältä ja helpottavalta. Loppujen lopuksi.)
Elämä on -vaikka mitä! Tai ainakin voi olla, jos haluaa. Vapaus on ihanaa.
Mutta tuo asettuminen on ihan ihme juttu. On aivan mieletön tunne kun tajuaa, että jokin asia elämässä on balanssissa. Sitähän tässä oli odoteltu. On vakituinen työpaikka. Ja vielä mieluisa sellainen. Rauhoittaa kummasti.
En osannut ajatellakaan, että olisin näin onnellinen kun on hyvä työ ja asuu Imatralla. Imatralaistun koko ajan lisää. Täällä on hyvä olla. Kun muuttaa kaupunkiin, josta ei tunne ketään, voi rakentaa elämänsä juuri sellaiseksi kuin haluaa. Aloittaa ikään kuin alusta.
On ihanaa muun muassa asua ihan keskustassa, lenkkeillä Vuoksen vartta ja kävellä töihin. Suurkaupungin tunnelmaa saa kun hölkkää Valtionhotellin ohi ihmisvirran läpi (monesti osunut paikalle kun pihaan on kaartanut bussilasteittain väkeä) tai kun hakee Pregosta kahvin mukaan.
Kyllä Taavetin tytölle on iso juttu jo se, että kotiKAUPUNGISTA löytyy Esprit, Seppälä ja Henkkamaukka. Ja viikon kestävät festivaalit, konsertteja, yökerhoja, terasseja enemmän kuin kaksi (ja niissä ei ihan joka kerta ole ihan samat naamat). Ja silti ne teinit ovat sitä mieltä, ettei täällä ole mitään. Hö.
Eipä tässä kummempia, tuli vain tällainen mieleen. Mutta silti: kyllä kesälomalla pitää päästä johonkin kauemmas käymään. Arkena Imatralla on sitten taas kivaa.

Eräs imatralainen mies remontoi ostamaansa taloa, joka on rakennettu 1949.  Hän teki löydön, josta kävi toimituksessa kertomassa. (Tässä juttu: http://www.uutisvuoksi.fi/Uutiset/2012/04/28/Remontti+poiki+aarteita/2012513327703/17 )

Talon rakenteista siis löytyi vanhoja lehtiä. Sain mukaan muutaman vanhan Ylä-Vuoksen, Hesarin, Kotilieden, Seuran ja henkilökuntalehti Enso-Gutzeitin. Seuraavassa kuvia näistä lehdistä, jotka ovat vuosilta 1941-1956.

Eilen vietettiin sananvapauspäivää. Uutisvuoksen uusi päätoimittaja Liisa Hupli-Oinonen, uutispäällikkö Anu Pakarinen ja kaksi toimittajaa (minä ja Mari Pajari) olimme tavattavissa kävelykatu Koskenpartaalla. Oli kivaa ja ihana huomata kuinka ihmiset lähestyvät tuttavallisesti ja tulevat keskustelemaan juttuaiheista ja maailman menosta (ja Imatran menosta) noin ylipäänsä.

Tapahtui myös jotakin mielestäni hauskaa. Minulta ei ole ennen pyydetty nimikirjoitusta. Nyt eräs herrasmies pyysi. Hänellä oli nimmareita varten vihko, jossa oli Marilyn Monroen kuvia. Ensin laitoin nimmarin lyijykynällä, mutta myöhemmin hän tuli pyytämään siihen viereen vielä nimmarin mustekynällä, jos tuo lyijykynällä kirjoitettu kuluu, eikä vuosien päästä enää näy.

Hassua. En ole pitänyt itseäni julkkiksena, mutta tuo mies sanoi, että kaikki toimittajathan ovat julkkiksia. Täällä Imatralla on ihanan tuttavallinen meininki ja ihmiset ovat kivoja. Kiitos kaikille juttelemaan tulleille ja juttuvinkkejä antaneille. Nähdään!

Kertokaa uusmuuttajalle, jos mielipiteeni on outo tai jos minulla on nyt joku oleellinen aukko sivistyksessä nykyisen kotikaupunkini historian suhteen. Minkä takia Imatran koskeen itsemurhan tehneiden muistoksi pystytetyn patsaan ympärillä pidetään juhlia? Impi-patsas sijaitsee altaassa ja allas on vihitty käyttöön heittämällä sen suunnittelija altaaseen. Vappuisin Impi-patsaalle laitetaan sukkanauha ja vieressä lauletaan ylioppilaslakit päässä.

En ymmärrä. Ei mene minun jakeluuni. Joskus olen kuullut, ettei itsemurhasta ja sen tekotavoista saisi puhua kun se kuulemma yllyttää itsemurhaan sitä jo hautovia. Kaikissa lehdissäkään itsemurhista ei kirjoiteta, koska ei saa kirjoittaa. Tiedän yhden henkilön, joka päiviensä päättämisen tarkoituksessa hyppäsi koskeen. Tapaus tulee mieleeni kun kuulen puhuttavan Impi-patsaasta tai kun kävelen sen ohi (joskin välttelen paikkaa, koska en pidä siitä). Tai kun näin kuvan, jossa lakkipäiset vapunviettäjät hoilaavat jotakin suut tötteröllä ja kuvan edustalla on Impi joku sukkanauhan häkkyrä reidessä.

Rumaa mielestäni. Iljettävää. Inhottavaa. Outoa. Käsittämätöntä. Mautonta. Kauheaa edes kirjoittaa tätä, mutta kirjoitanpa silti kun jotkut säpsähtävät kun kuulevatkin puhuttavan itsemurhasta. Ja sitten tuollaisen patsaan ympärillä vietetään suomalaisen työn päivää.

Sisustusohjelmien ja -lehtien sisältö pursuaa toinen toistaan persoonattomampia ja rumempia koteja. Valkoista siellä täällä, kaikenlaista koristepuskaa nurkissa, puhdasta ja persoonatonta. Niitä katsellessa alkaa voida pahoin. Avasin eilen herättyäni television, josta tuli (TAAS, tuntuu että niitä tulee joka päivä) joku sisustusohjelma. Siinäkö piilee syy miksi jotkut äidit ovat niin kireitä siivouksen kanssa. Onko järkeä ostaa lapsiperheeseen valkoinen sohva, jossa näkyy joka ikinen tahra? Jos vieraille sanotaan, että olkaa kuin kotonanne, niin sisustusohjelmissa olevien kotiin kaltaiseen taloon ei varmaan vieraita voi edes kutsua kylään.

Käänsin kanavaa. Duudsonit tuli taloon olisi ollut sunnuntaiaamulle virkistävämpää katseltavaa.

Facebook-päivityksissä äitisihmiset tuskailevat usein siivouksen kanssa. Kakarat ja ukko levittelevät tavaroita kuulemma pitkin huushollia. Mikseivät nosta meteliä, mitä te siellä naamakirjassa valitatte?

Koti on paikka, jossa pitää voida olla rennosti. Kotona saa pyöriä ylimääräistä krääsää, laskuja ja vanhoja lehtiä. Sisustusohjelmien kodit ovat persoonattomuuden huippu. Sama kuin Kaunissa ja rohkeissa naisnäyttelijöiden herääminen: viimeisen päälle laitetut meikit naamassa, kauneimmillaan. Ei sellaista tapahdu.

Tuli vain mieleen. Hyvää vappua kaikille. Murustakaa sipsejä sohvalle ja läikyttäkää punaviiniä matolle. Antakaa lastenne kaataa rauhassa mehut lattialle. Vahinkoja sattuu. Sotkut kuuluvat elämään.

Kolumni 16.4.2012 lehdessä.

Tupakan tuoksahduksia tuulessa

PARVEKETUPAKOINTI: joku käy röökillä alakerrassa omalla parvekkeellaan niin yläkerrassa nostetaan älämölö, vaikka olisi itse tehnyt kaalilaatikkoa päivällä ja se haisisi rappukäytävässä paraikaa. Kumpihan haisee pidempään? Yksi ilmaan haihtuva, silloin tällöin tuulahtava tupakka ei voi häiritä niin paljon. Ei se kaalilaatikkokaan kaikkien mielestä ole hyvää.

Luksusta on jo se, jos tupakoitsija suvaitsee mennä pihalle polttamaan, eikä polta sisällä. Silloin olisi syytäkin älähtää.

En itse tupakoi, enkä pidä kaalilaatikosta, mutta naapurit voivat minun puolestani tehdä kumpaakin. Niin kauan kun haju ei leviä toisten asuntoihin. Ja eihän se leviä. Tupakan haju häviää itsestään ulkoilmaan, eikä kaalilaatikon haju käytävästä sisään asuntoihin tunge. Onneksi minulla on nyt normaalit naapurit. Kukaan ei ole jatkuvasti tekemässä epänormaalin paljon tuttavuutta. Heidän kanssaan voi kommunikoida normaalisti ja toisaalta: kommunikointipakkoa ei ole.

Ja he eivät haise. Mutta entäpä alakerrassa asuva henkilö, joka pitäisi saada hoitoon? Mikä lie: alkoholisti, lieneekö elossakaan? Tämä kertomus ei ole Imatralta.

En ihan hevillä lähde soittelemaan valituksia vuokraemännälle, taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle, taloyhtiön isännöitsijälle tai terveystarkastajalle, mutta yhdessä kerrostalossa sattui kerran seuraavaa. Oli kuuma kesä ja asuin pienessä yksiössä. Pidin ikkunaa tauotta auki ja alakerran asunnosta tuli koko ajan pahaa lemua. Myös käytävä haisi. Sitä naapureiden kanssa ihmeteltiin. Moni oli tästä asukkaalle sanonut. Hän oli elossa, se tarkastettiin. Ystäväni kysyivät, että onko joku kuollut tuonne. Välillä öisin haisevasta kämpästä kuului humalaisen huutoa. Miesääni huusi kurkku suorana samaa lausetta useasti peräjälkeen. Ajattelin aluksi, että joku pariskunta riitelee ja nukahdin. Tämä toistui usein ja lausekin pysyi samana. Metelikään ei häiritse, mutta huoli tuli kun kuulin, että siellä kävi aika monena viikonloppuna poliisitkin ja kerran oli ollut tulipalokin lähellä. Naapurit kertoivat juttuja tästä tapauksesta, joka tarvitsisi apua. Vaan kuinkas autat? Teimme voitavamme ja joku yritti saada hänen omaisiaan katsomaan kuinka tällä kaverilla menee, mutta ketään ei tainnut kiinnostaa. Asunnon omistaja ei uskonut puhelimessa, että hänen omaisuutensa on pilalla. Akat ruikuttaa, ajatteli kai. Väärässä oli. Vuokraemäntänikin yritti puuttua asiaan, sillä ennen pitkäähän hänenkin juuri remontoitu asuntonsa olisi haissut.

Siivouskäskyjä tälle kaverille oli annettu, mutta kykenikö hän niitä noudattamaan? Ei. Tosin joskus roskakatos oli täynnä jätesäkeittäin rojua ja pizza- ja kebablaatikoita. Kaljatölkkejä ja pulloja oli älyttömät määrät poissa silmistä ja mielestä: tuotuna roskakatokseen. Joku oli palkannut siivoojan, mutta haju oli pinttynyt jo ja loppujen lopuksi koko asunto meni remonttiin.

Noin vuosi tätä asiaa vatuloitiin. Jossakin vaiheessa sentään sinne asuntoon pääsi asianosainen ihminen toteamaan, ettemme me akat valita tyhjästä.

Mitä luksusta onkaan kun nykyisessä vuokrakämpässä haisee enää joskus harvoin parin sekunnin tuulahduksia tupakasta ja nekin vain jos sattuu olemaan ikkuna tai parvekkeen ovi auki. Sama kun kävelisi kadulla tupakoitsijan ohi. Ei siihen hajuun tarvitse asumaan jäädä. Sitä on joka paikassa.

P.S. En ole tupakoitsija, tämä ei siis ole tupakoitsijan puolustautumispuheenvuoro.

ANNIINA MEURONEN
anniina.meuronen@uutisvuoksi.fi

Tosi-tv ohjelmia tulee koko ajan lisää. Vastikään alkoi uusi: Iholla. En alusta saakka katsonut, mutta nyttemmin katson varmaan aina… Paras tosi-tv ohjelma ikinä!

Ohjelmassa aivan tavalliset naiset ovat kuvanneet elämäänsä puolen vuoden ajan. Kerkesin samaistua heistä yhteen yhden jakson aikana, siinäpä syy miksi tulen tätä ohjelmaa seuraamaan. Tämä tyyppi on nimeltä Esin, 26-vuotias medianomi-opiskelija, sinkku, jonka miessuhteet eivät onnistu ja joka ei ole seurustellut koskaan. Kuin minä (sen yhden koukuttavan jakson perusteella), paitsi että valmistuin jo medianomiksi ja paitsi että olen seurustellut, mutta hermothan niissä suhteissa menivät. Tyyppi listasi entiset miehensä ja otti näihin yhteyttä kysyäkseen miksei halunnut seurustella ja miksi juttu kaatui. Vastauksia kun ei aina heti ole saanut. Hän yllättyi saamistaan kommenteista ja vastauksista. Ja miesten mielestä hän oli muun muassa liian eläväinen. Mikäs kuollut lahna sitä sitten pitäisi olla?

Tämän tyypin tarinaa on pakko seurata. Mahtavaa, että on tämän kaltaisia ohjelmia. Melkein tekisi mieli pölliä tuo selvitysidea, mutta en taida jaksaa nähdä sitä vaivaa. Sitä aina vain ihmettelee kuinka kaikki suhteet päättyvät aika lailla samaa kaavaa noudattaen ja vastauksia ei meinaa saada vaikka kuinka kysyy ja mitä kaikkea vielä. 

Juuri tämän takia tosi tv ohjelmat ovat erittäinkin terapeuttisia. Tietää, että sielunsisaria löytyy. Vastikään jätetyksi tulleena tämä ohjelma ja tämän Esin-nimisen naisen tarina toi lohtua: joku muukin. Kiitos sinulle, Esin! Kun kaverit lisääntyvät ja menevät naimisiin, on toisinaan hiukan rasittavaa vastailla kysymyksiin, että eikö sinulla todella ole ketään ja mikä sen ja sen miehen kanssa tuli. Huumoria voi siitä sitten repiä: nauraa räkätin kun Esin keräsi mieslistalleen syitä miksi suhteet kaatuivat. Ja onnellinen kun voi olla yksinkin, vaikka sitä väitettä jotkut valeena pitävät…

Taidanpa hakea tuohon ohjelmaan jos se vielä jatkuu. Koomista on joskus ikisinkun (?) arki. On ihan loistava idea tehdä ohjelma tavallisten ihmisten arjesta. Koska arkeahan tämä elämä suurimmaksi osaksi on. Tosin ainakin tämän sinkun pyrkimys on tehdä arjesta juhlaa Olisi mahtavaa lukea keskustelupalstoilta rehellisiä mielipiteitä itsestä kun olisi puoli vuotta kuvannut rehellisesti rehellistä itseään ja arkeaan. Siinäpä tietäisi miten eri tavalla joku voi nähdä sinut kuin sinä itse.

Kolumni 21.3.2012

Suomalaisten kansalliskulotus

Minkä tahansa jälkeen voi mennä ansaitulle kaljalle. Aina löytyy syy juhlaan. Ainahan yhden voi ottaa. Vaikka toisenkin. Aina.

Iltalehti kysyi nettisivuillaan ihmisten alkoholinkäytöstä. Kysymys kuului: Käytätkö oman arviosi mukaan liikaa alkoholia? 52 prosenttia vastasi myöntävästi. Eräs kommentti: ”Käytän hieman liikaa. Vielä pari vuotta sitten meni viikossa 65 – 70 pulloa kepulia. Nyt olen vähentänyt 40 – 50 puteliin ja olo sekä mielialat ovat selvästi paremmat kuin tuolloin kostealla kaudellani. Jos saisi tiputettua määrät tuonne noin 30 pulloon voisin kutsua itseäni melkein raittiiksi.”
Tulos voi olla hyvinkin suuntaa antava. Yhä nuoremmat aloittavan juomaan ja yhä enemmän juodaan. Jos alkoholia pitää saada, niin keinot ja rahat kyllä keksitään. Mikään ei ole niin nokkela kuin teini, joka haluaa känniin. Jotkut vanhemmat näkevät fiksuna ostaa juomat lapselle itse, jottei tämä hanki niitä tuntemattomalta. Mikä sinisilmäisyyden ruumiillistuma!

Juomattomuutta saa selitellä. Joskus jouduin selittämään, että ei kiitos: en ota nyt mitään alkoholipitoista, koska olen töissä. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Iltalehden nettiin kommentoinut henkilö juo, vaikka on huomannut, että mieli on parempi, jos ei juo. Siinäpäs se. Humalasta tai edes muutamasta tuopista tulee edes hetkeksi paremmalle mielelle. Jos huonon mielen aiheuttaja on itse juominen, niin öristään krapulassa löyhkäten, että sillä tämä lähtee millä on tullutkin. Sitten voi lopettaa. Vaan lopettaako? Ehkä, ehkä ei. Alkoholinkäyttöä enemmänkin harrastava ystäväni muotoilee kierrettä muun muassa näin: ”Krapulan korjaus on kuin pärekaton kulotus. Karkaa helposti käsistä”.

Nuorena jaksaa, mutta kuulemma yli 25-vuotiaana selviytyminen kosteiksi käyneistä kekkereistä kestää kauemmin. Fyysinen kunto alkaa muutenkin repsahtaa, jos ei siitä pidä huolta. Jos meinaa jaksaa töissä, ei kertakaikkisesti voi ryypätä joka ikinen viikko ilman että se ei näkyisi missään. Varmasti koituu kenen tahansa kohtaloksi jossakin vaiheessa.

”Joisin mieluusti enemmänkin, mutta kun oluen sisältämä kalorimäärä alkaa ikävästi kertyä keskivartaloon, niin pakko vähentää.” Tämä kommentti saa jo hymyn huulille. Hienoa, jos joku lihomisen pelosta ei juo. Monella kun se on niin päin, että tuopin ääressä valitetaan, että onpas kessi kasvanut. Pitäisi laihduttaa, pitäisi vähentää juomista. Ja suomalaisten kulttuuriin kuuluu juoda humalaan saakka.

Myös alkoholin ihannoiminen on jokapäiväistä. Tavallisissa koko perheen saippuasarjoissa jokaiseen iltaan, saunahetkeen tai kissanristiäisiin kuuluu alkoholi. Muistan 15 vuotta sitten ihmetelleeni miksi Kauniissa ja Rohkeissa kaikki ottivat aina viskin tai kaksi jos olivat kuulleet huonon uutisen. Tai hyvän.

Harvemmin missään ohjelmassa näkee sitä taistelua mikä käydään kun joku juomisesta kieltäytyy. Ohjelmissa näytetään kun alaikäiset juovat, sillä ”joskushan ne kuitenkin kokeilevat”. Ohjelmat yllyttävät teinit kokeilemaan kännäämistä, koska niistä saa kuvan, että kaikkihan niin tekevät. Se on suomalaisuutta se. Tuetaanko missään ohjelmassa sitä, että alaikäinen voi olla suosittu, upea ja kova, jos ei juo?

Onhan se mukavaa ottaa muutama, olla pienessä hiprakassa tai kännissä. Mutta jos on muiden huollettavissa, eikä puhu enää muusta kuin juomisesta, seuraa löytää ennen pitkää parhaiten alkoholisteista.

Alkoholismi tappaa.

ANNIINA MEURONEN
anniina.meuronen@uutisvuoksi.fi