Määränpäänä matka

Osoittautui, etta Samarassa vietetyt kolme paivaa olivat ehkapa reissun hauskimmat. Ensinnakin paikka on todella viehattava: tarpeeksi suuri, mutta tarpeeksi pieni. Seka ruokaravintoloita etta menopaikkoja illaksi on valittavaksi asti. Ne kaikki ovat kuitenkin pikkuruisia eivatka kaukana toisistaan. Samaran ranta on mielettoman kaunis, ja varsinkin nyt, kun turisteja on vahan, myos erittain rauhallinen.

Muodostimme kolmen paivan kokoonpanon norjalaisen Reidarin, yhdysvaltalaisen Tomin ja norjalaisten Tunnen ja Vidarin kanssa. Kun matkustaa kahdestaan ja on koko ajan toisen kanssa, on erittain virkistavaa saada valilla uutta seuraa. Surffasimme, lojuimme rannalla, kavimme syomassa, istuimme iltaa ja kavimme baarissa. Kylla, paadyimme rantabaariin perati kolmena iltana perakkain, joten ei tama Samaran osuus ihan niin rauhallinen ollutkaan, kuin mita etukateen hehkutin… Mutta Tamarindon tapaiselta tanssijuhlimiselta valtyimme ja pysyimme niin sanotusti aisoissa. Ei krapulaa, vaan aktiivista rantaelamaa.

Jarno vuokrasi surffilaudan kahdeksi paivaksi, ja laudan kanssa heiluin sitten lopulta tietysti minakin. Surffaus oli mieletonta! Niin vaikeaa, mutta taydellisen koukuttavaa. Se on myos erittain tehokasta treenia: jo puolen tunnin session jalkeen tuntee tehneensa. Ja kylla, kun Jarno avusti pitamalla lautaa paikallaan, paasin lopulta aaltojen paalle!!! Pojat kehittyivat kahdessa paivassa huimasti, ja Shitty Samara Surfers on nyt perustettu. Seuraava kokous lienee Norjassa. Tasta on hyva jatkaa… Surffausaiheista kuvamateriaalia tulee myohemmin. Yhtena iltana surffasimme auringonlaskuun asti ja sen jalkeen sytytimme rannalle nuotion, jonka aaressa istuimme, kunnes vesi nousi liian korkealle. Mieleton tunnelma.

Samarassa oli niin hauskaa, etta lahteminen oli haikeaa. Yleensa reissussa olen aina innoissani, kun siirtyminen paikasta toiseen alkaa: haikeus iskee vain harvoin. Nyt, kun Reidar ja Tom jaivat viela Samaraan ja meilla oli ollut niin mielettoman kivaa, olisin voinut mieluusti jaada viela muutamaksi paivaksi. Syyna oli varmasti myos se, etta bussimatkamme paamaara oli San Jose: kamala, ruma, kylma Costa Rican paakaupunki, jossa vietimme viimeksi yhden yon ennen siirtymista Monteverdeen. En ole kuullut koko reissun aikana kenenkaan sanovan mitaan hyvaa San Josesta. Kukaan ei viihdy taalla.

Bussissa tapasimme brittilaisen, Samarassa kaksi vuotta asuneen Paulin, joka houkutteli meidat mukanaan hostelliin nimelta Pangea. Paul on asunut aiemmin myos San Josessa ja tuntee paikan kuin omat taskunsa. Bussi jai kaupungin epamaaraiselle alueelle, sinne, missa yovyimme viime kerralla. Paul valmistikin meita bussista taksiin siirtymiseen varoittamalla tasta ja tuosta kehottamalla pitamaan tavaroita silmalla ja totesi, etta missaan nimessa emme kavele hostelliin. Kun kerroin, etta viimeksi kavelimme hostelliimme seka paivalla etta illalla, luimme matkalla karttaa ja kannoimme koko omaisuuttamme mukana, han oli suorastaan kauhuissaan. En tieda, onko Paul vain ylivarovainen, vai eiko taalla vain oikeasti pida ottaa minkaanlaisia riskeja. Paul ei kuitenkaan kovin ylivarovaiselta vaikuta. Esimerkiksi asuessaan San Josessa han asui huoratalon ylakerrassa. Toisessa saaressaan hanella on arvet, jotka syntyivat, kun hanta ammuttiin Brasiliassa saareen niin, etta luoti meni lihaksesta lapi.

Pangea on aika lailla viihtyisampi hostelli kuin edelliskertainen valintamme… Tosin hintakin on moninkertainen, maksamme kahden hengen huoneesta 32 dollaria. Dormitorissa nukkuminen ei taalla tule missaan kuitenkaan sen halvemmaksi: taallakin dormipaikka on 17 dollaria. Hostellin ylakerrassa on ravintola, baari ja ilmaisia nettikoneita. Kavimme Paulin kanssa syomassa laheisessa pikkuravintolassa suht edullista paikallista ruokaa ja tulimme takaisin hostellille. Nyt ulkona sataa, on kylma jopa taalla sisalla, ja meita vasyttaa, joten saattaapa olla, etta se, mita San Josesta talla kertaa naemme, on hyvin pitkalti tassa… Aamulla lentokentalle ja kohti Kuubaa.

Hostellihuoneemme Tamarindossa.

Matka: 21.9.-31.10.
Maat: Panama, Costa Rica, Kuuba
Reissaajat: Anne ja Jarno
Tamanhetkinen sijainti: Samara, Costa Rica

No niin, paasimmekin kuin paasimmekin maanantaina Playa del Cocolla sukeltamaan Bat Islandille eli Islas Murcielagokselle. Meita oli sita paitsi loppujen lopuksi ryhmassa perati viisi, joten hintakin tuli viela alaspain. Millaista sitten oli? Kylmaa, pimeaa ja ruskeaa, MUTTA:

Ensimmaisella sukelluksella kohtasimme kokonaisen perheen tai kylallisen harkahaita. Tilanne oli suorastaan kuumottava: tiivistyimme ryhmaksi pohjaan, kuten divemaster oli opastanut, ja hait leikkivat piirileikkia ymparillamme. Seka divemaster Waltia etta Jarnoa kohtaan ui suoraan hai, kunnes ne viime tipassa kaarsivat ohi. Walt kertoi, etta haiden ei tiedeta alueella koskaan hyokanneen ihmista kohti, mutta eihan sita koskaan tieda. Hait olivat viela kunnon kokoisia motkaleita, kolme- tai neljametrisia. Mieleton kokemus.

Toisella sukelluksella naimme monta valtavan kokoista mantaa, joiden rinnalla aiemmin Panamassa nakemamme manta oli pikkuveijari. Nama olivat kolme-neljametrisia, joten naky oli aidosti majesteettinen, kun sellainen lipui yli.

Ennen sukelluksia sairastin Playa del Cocossa pienen flunssan, mika tuli varmastikin hotellin liian tehokkaasta airconista, jota emme kai sitten kuitenkaan malttaneet kayttaa tarpeeksi vahaisessa maarin. Olemme noiden laitteiden kanssa aina varovaisia, koska mistaan ei vilustu yhta helposti kuin siita, etta ulko- ja sisalampotilan ero on liian suuri. Onneksi ei tullut kuumetta, mutta nena vuosi ja kurkku oli hieman kipea. Siksi sukelluksia edeltanyt paiva kului vain ja ainostaan altaan laidalla maaten…

Tiistaina lahdimme Playa del Cocolta Tamarindoon, etelammaksi rannikolla. Tamarindo on suurin ja tunnetuin Costa Rican Tyynenmeren rantakohteista: surffareita, hostelleja ja yoelamaa piisaa jopa nain off-seasonin aikana.

Majoituimme keskella kaupunkia sijaitsevaan hostelliin, josta saimme karun, mutta tarpeeksi hyvan kerrosankyhuoneen omalla vessalla ja kylmalla suihkulla hintaan 20 dollaria yo. Elimme oikeastaan ensimmaista kertaa talla reissulla varsinaista hostellielamaa: istuimme iltaa muiden asukkaiden kanssa, joimme halpaa viinia ja jatkoimme baariin. Tiistai oli karaokeilta, ja meilla oli sen verran hauskaa, etta keskiviikkona ei tarvinnut paljon liikkua hostellin riippumatosta… Paitsi syomaan Jarnon tekemaa jauhelihapastaa, jota tulikin sellainen satsi, etta sita soi loppujen lopuksi melkein koko hostellin vaki.

Kyseisella hostellilla tapasimme myos reissun ensimmaisen suomalaisen: Patrik oli aloittanut jokin aika sitten reissun, jota jatkaa maaliskuuhun saakka. Herra kuvaa tyokseen surffausta ja menee sinne, missa kuvattavaa on. Ja surffaa toki valilla itsekin. Oli virkistavaa puhua hitusen suomea valilla.

Tamarindon rantaa ei voi sanoa kovin kauniiksi: surffareille se toki tarjoaa paljon. Kaupunki muutenkin tuntui tulleen nahdyksi jo kahdessa yossa varsinkin, kun tana aamuna saimme vesisadetta. Paatimme kayttaa taman paivan matkustamiseen, silla bussiyhteys Tamarindosta Samaraan ei ole kovin suora tai nopea. Bussipysakille tapasimme kuitenkin vancouverilaisen Tomin, jolla oli sama suunta. Satunnainen saataja ja satunnainen taksikuski pysahtyivat myos juttusille, ja lopulta saimme sovittua kohtuullisen diilin. Bussimatka olisi kestanyt ainakin viisi-kuusi tuntia, mutta taksilla matka sujui kahdessa tunnissa. Jaoimme kulut kolmeen pekkaan niin, etta jokainen maksoi 22 dollaria. Taalla kalliiden taksien maassa hinta oli ihan ok: taksikuskienkin on joustettava, kun turisteja ei ole.

Taksikyydin ansiosta ehdimme viela Samarassakin rannalle, ja sain myos tehtya puolen tunnin rantalenkin. Samaran ranta on erittain kaunis verrattuna Tamarindoon. Olimme kerrankin rannalla auringonlaskun aikaan, ja oli erittain rauhoittavaa ja lumoavaa vain ihailla maisemaa.

Samarassa on yllattavan vahan majoitusvaihtoehtoja. Otimme huoneen hotellista, joka sijaitsee todella hyvalla paikalla aivan rannan tuntumassa, mutta hinta on mielestani torkea: kahden hengen huone ILMAN omaa vessaa ja suihkua tai airconia maksaa 40 dollaria. Hyva asia on oma parveke, jollaista meilla ei ole oikeastaan ollut koko reissun aikana. Kavimmekin jo yhteiskaytossa olevaan jaakaappiin olutta ja valkoviinia, ja aiomme istuskella rauhaisasti siella. Tomin lisaksi samassa hotellissa on norjalainen Reidar, jonka tapasimme ohi mennen jo Playa del Cocossa. Seuraakin siis loytyy. Tamarindon biletysillan jalkeen tassa ei kovaa yoelamaa kaipaakaan, eika sellaista Samarasta loytyisikaan. Jarno ja Reidar ovat aikeissa ottaa surffaustunnin aamulla, ja mietin, pitaisiko minunkin viimein kokeilla… Jarno kavi testailemassa surffausta jo Tamarindossa Patrikin lainaamalla laudalla ja eraan toisen hostellifrendin opastamana.

Pikku hiljaa ajatukset ovat alkaneet siirtya Kuubaan. Olemme varmaankin Samarassa sunnuntaihin, jolloin otamme bussin San Joseen. Siella olemme jalleen vain yhden yon, kunnes lento Havannaan lahtee maanantaiaamuna.

Viela suosittelu: yksi reissun aikana lukemistamme kirjoista on Marco Kososen Rock ´n´roll Suicide Bar – Maailmanlopun matkakertomus. Mieleton tarina miehesta ja unelmasta, joka toteutuu ja sitten tuhoutuu. Mutta hetken aikaa Kososen rokkibaari Kambodzan Koh Rongilla oli koko Aasian paras baari, kuten Madventuresin Riku Rantala kirjan takakansitekstissa hehkuttaa. Tuollaisen kirjan luettuaan sita alkaa miettia, mita itse elamalta haluaa, ja kuinka paljon on valmis uhraamaan toteuttaakseen unelmia.

Ei ole totta: nettikahvilan radiokanavalta tulee The Rasmuksen Sail Away!!! Ja Tamarindossa tapaamamme kanadalaisen Francisin iPodilla oli HIM:ia. Kylla kai se taytyy uskoa, etta ainakin nama kaksi suomalaisbandia ovat breikanneet kansainvalisesti.

Astuimme ulos kaupasta Samarassa, ja tama kaveri odotti kadulla. Meni piiloon niin nopeasti, etta sain vain huonon kuvan.

Tarantella Santa Elenan luonnonpuistossa Monteverdessa.

Matka: 21.9.-30.10
Matkaajat: Anne ja Jarno
Maat: Panama, Costa Rica, Kuuba
Tamanhetkinen sijainti: Playa del Coco, Costa Rica

Toinen paiva high landseilla Monteverdessa sujui luontoa ja maisemia ihailleen. Kello 6.30 suuntasimme Santa Elenan luonnonsuojelualuetta kohti ja siella metsaan mahtavan oppaamme Johnnyn kanssa. Johnny puhui sujuvaa englantia ja tarinaa sitten riittikin niin paljon, etta kolmen tunnin kavely sademetsassa meni kuin siivilla. Naimme laiskiaisen, kaukaa tosin, mutta kuitenkin! Yksi reissun tavoite siis tayttyi. Kammenen kokoinen tarantella melkein keskella polkua oli aika hauska tuttavuus myos. Johnny kertoi, etta ilmastonmuutos on vaikuttanut saahan taallakin: kun pitaisi sataa jatkuvasti vahan, on nyt ollut vuoronperaan hurjia rankkasateita ja rutikuivia jaksoja. Sademetsa on auttamatta ongelmissa. Ongelmia tulee myos siita, etta puistossa kay vierailijoita sesonkiakaan jopa 500 paivassa. Oppaat ja puiston yllapitajat haluaisivatkin vahentaa maaran sataan, jolloin puiston tulevaisuus ei olisi vaarassa. Nyt luonnonpuistossa (kuten kaikkialla muuallakin) oli hiljaista. Taalla todella huomaa, etta nyt ei ole sesonkiaika. Viime paivina olemme tavanneet ainoastaan jenkkeja ja hollantilaisia.

Paras aika vierailla luonnonpuistossa on Johnnyn mukaan alkukesasta, mutta luonto on aina vaikuttava. Ylankosademetsan aamuinen kylmyys yllatti: softshell-takki ja pitkat housut eivat olleet liikaa. Keskipaivaa kohden lampotila kylla nousi, koska paiva oli aurinkoinen. Mutta joka tapauksessa varsin toisenlainen sademetsakokemus kuin viimekesainen safari Borneon sademetsaan, missa hengittaminenkin oli vaikeaa hurjan kosteuden ja kuumuuden vuoksi.

Eilen aamulla jatimme ylangon taaksemme ja otimme paikallisbussin kohti Tyynenmeren rannikkoa. Aamu oli kolmas perakkainen, jolloin heratyskello soi viidelta tai puoli kuudelta… Parin bussinvaihdon ja viimeisen, taksilla kuljetun patkan jalkeen saavuimme ensimmaiseen Tyynenmeren kohteeseemme Playa del Cocoon jo yhdeltatoista aamupaivalla. Tulimme kyselemaan Coco Palms -hotellista heidan edullisimpia huoneitaan (olimme kuulleet, etta he valittavat toisesta paikasta 25 dollarin huoneita). Meille kuitenkin esiteltiin 50 dollarin huone, ja siina vaiheessa matkan puolivalin vasymys ja sisaiset luksusmatkailijamme nostivat paataan: emme kerta kaikkiaan voineet tehda muuta kuin sallia itsellemme pari yota tassa ihan oikeassa hotellissa, jossa on paksut valkoiset froteepyyhkeet, vaatekaappi henkareineen ja uima-allas! Huoneen aircon toimii niin hyvin, etta ensimmaista kertaa koko matkalla saimme koko rinkan sisallon kuivaksi. Yleensa kamat eivat kuivu kokonaan ikina, ja rinkan sisalto alkaakin haista enemman ja enemman ummehtuneelle matkan edetessa. Vastapainoksi kalliille majoitukselle koetamme syoda edullisesti: paikallisen annoksen, casadon (jota tarjoillaan esim. jauhelihalla, kanalla tai kalalla), saa soda-kuppilassa alle viidella dollarilla. Ja koska huoneessa on jaakaappi, hoituvat kylmat juomat ja aamupalat sen avulla. Onneksemme allasbaari on remontin takia suljettu, joten siellakin saa rauhassa nauttia omia juomia.

Eilisen ja taman paivan sana on ollut UIMA-ALLAS. Eilen vietimme siella kolmisen tuntia ja tanaan mina vietin altaan reunalla perati viisi tuntia… Tahan sisaltyi myos urheiluosuus: 1500 metrin rintauinti 15 metrin altaassa oli mielenkiintoinen kokemus. Eilen suoritin urheilun juoksemalla paljan jaloin rannalla 25 minuuttia hurjassa kuumuudessa. Yleensahan en nailla pitkilla matkoilla ole juuri urheillut, vaan suonut itselleni siita tauon. Nyt minulle taas yhtakkia iski kova urheiluhimo, ja kun nilkatkin viimein kestavat, niin mikas siina. Syyna on varmaan se, etta elokuun alussa loukkaantuneiden nilkkojen takia urheilu Suomessa ennen reissua oli jo pitkaan ollut minimaalista.

Kuten uima-allasosiosta voi paatella, saa taalla Tyynenmeren puolella on talla hetkella mita loistavin! Nama kaksi paivaa ovat olleet koko reissun kuumimmat. Taallakin tosin oli kuulemma juuri viikon satanut kaatamalla, eli tilanne voi muuttua pian.

Tulimme Playa del Cocoon Bat Island -sukelluskohteen takia. Alkoi kuitenkin jo huolestuttavasti nayttaa silta, etta emme paase matkaan: sukelluskoulut eivat lahde sinne, jollei mukaan ole neljaa sukeltajaa. Kavimme eilen kyselemassa ja saimme neuvon palata tanaan, kun he ovat ehtineet kysella, haluaisiko joku muukin lahtea. Vastaus oli tanaan ensin kielteinen, mutta hurjan saatamisen jalkeen divemaster sai kuin saikin paikan omistajan suostuteltua siihen, etta retki tehdaan maanantaina, tulipa kolmatta ja neljatta osanottajaa tai ei. Mahtavaa! Hinta on toki torkea, mutta jos tanne tulee, on Bat Island vain nahtava. Luvassa pitaisi olla ainakin varmuudella isoja mantoja, ja kenties haita.

Tosin oleskelumme taalla venyy nyt sitten ainakin tiistaihin. Mutta ei se mitaan, Playa del Coco on ihan ok, ei viela liian turistimaiseksi muuttunut, mutta palveluja ja tekemista silti riittaa. Huomenna kenties vuokraamme pyorat ja suuntaamme katsomaan muita laheisia rantoja. Turisteja on taallakin aika vahan: rannalla on enimmakseen tanne viikonloppua viettamaan tulleita costaricalaisia.

Nyt happy hourille nauttimaan lauantain kunniaksi muutama drinkki. Ei taalla mitaan biletysta nain off-seasonin aikaan ole, mutta kuitenkin jonkun verran istuskelijota oli ainakin eilen kaikissa paakadun varrella sijaitsevissa anniskelupaikoissa. Itse menimme jalleen tapojemme mukaisesti ennen yhdeksaa nukkumaan. Kolme perattaista aamuheratysta olivat vetaneet aika ventiksi.

San Jose jai taakse aamulla ja hyppasimme bussiin pirteina kello 6.30. Yo ei-niin-kovin viihtyisassa betonibunkkerissa meni ihan hyvin, samoin matka paakadulta sinne illalla. Kerran vahan jo saikahdin, kun kodittomien porukasta nousi yksi aija kohti, mutta han pyysikin vain kohteliaasti tupakkaa Jarnolta. Ja saikin. Yolla herasin vuotavaan nenaan ja kipeaan kurkkuun: olin sittenkin palelluttanut itseni kulkemalla shortseissa ja t-paidassa viela pimean aikaankin. Onneksi oireet katosivat aamulla melkein heti, kun sai kropan kaynnistettya. Kaiken kaikkiaanhan olemme olleetkin terveita kuin pukit koko reissun ajan.

Bussimatka meni taas odotettua nopeammin ja viihtyisammin. Bussissa oli kerrankin ruhtinaallisesti tilaa ja pysahdyspaikalla mielettoman siistit vessat. Toki loppupatka vuoristoteita Monteverdeen oli vahan jurnutusta, mutta saavuimme aikataulussa neljan ja puolen tunnin kuluttua tahan ihanaan vuoristokaupunkiin.

Olimme katsoneet valmiiksi eraan edullisen hostellin, mutta vastoin tapojamme annoimmekin eraan bussiasemalle vastaan tulleen hostelliyrittajan houkutella meidat katsomaan omaa paikkaansa. Tama paikallisen yrittajapariskunnan pitama Hostel Cabinas El Pueblo osoittautuikin mainioksi paikaksi. Herra ja rouva ovat aarettoman ystavallisia, ja rouva puhuu erittain hyvaa englantia. Maksamme samaa hintaa kuin viimeoisesta San Josen murjusta (8 dollaria per nena), mutta taso on erittain paljon parempi. Omaa vessaa tai suihkua ei ole, mutta suihikusta tulee lamminta vetta, huone on viihtyisa, vuodevaatteista ei tarvitse miettia, onko niissa kenties bedbugeja. Kaytossa on myos hyvin varusteltu yhteiskeittio, jota aiommekin hyodyntaa jo tanaan tekemalla pastaa ulkona syomisen sijasta. Saastoa…

Vietimme iltapaivan aktiviteettien parissa pilvisademetsassa. Ohjelmassa oli vaijeriliukua, riippusiltaa, Tarzan-keinu ja superman-liuku. Olimme ryhmassa Jarnon kanssa kahdestaan, joten kaikki meni sutjakasti ja meilla oli hauskaa kahden oppaamme kanssa. Etenkin Tarzan-keinu oli kova juttu… Lysti maksoi 40 dollaria per nena. Arvioimme kylla kokemuksen rahan arvoiseksi! Oli mieletonta katsoa avautuvia maisemia lintuperspektiivista superman-liun aikana.

Aktiviteettien jalkeen pinkaisin viela reissun ensimmaiselle juoksulenkille vuoristoteille. Nilkat (jotka olivat huolenaiheena jo ennen lahtoa) kestivat hyvin, kuten ovat kestaneet reissuamista tahankin asti. Oli ihanaa saada hiki paalle, katsella maisemia ja paikallisia ihmisia ja kuunnella musiikkia. Sitten venyttelya pihalla ja kuuma suihku, aah! Pimea tuli taalla yllattavan varhain, jo reilusti ennen kuutta. Onneksi lahdin juuri ajoissa lenkilleni, pimealla en kuitenkaan tuolla yksin juoksisi.

Seuraavaksi pastaa, jonka tekoon Jarno lahti jo virittaytymaan, pari lasia valkoviinia ja varhain nukkumaan. Huomenna nimittain lahto kello 6.30 Monteverden luonnonpuistoon.

(kirjoitettu pe 3.10.2010)

Saavuimme Bocas del Toroon maanantaiaamuna, ja taalla sita ollaan edelleen. Emme ole jaaneet kiinni ”party trapiin”, mista meita varoiteltiin, mutta sukellus- ja nautiskeluansaan kyllakin. Veden alla olemme olleet nyt kahtena paivana. Sukellus ei ole ollut kovin erikoista, mutta siitakin huolimatta ihanaa! Tauko sukeltamisesta oli tullut jo liian pitkaksi, yli vuoden mittaiseksi, joten suorastaan jannitti kiskoa ensimmaista kertaa kamoja paalle. Mutta heti kun paasi veden alle tuntui, etta ei olisi poissa koskaan ollutkaan. Toisena sukelluspaivana kokeilin ensimmaista kertaa ilman markapukua sukeltamista, siis pelkissa bikineissa. Vesi on taalla niin lamminta ja sukelluksilla ei ole menty yli 20 metriin, etta jopa tallainen vilukissa selvisi hyvin.

Huomenna lahdemme koko paivan sukellusretkelle Tiger Rockiin. Vaihdoimme myos sukelluskoulua, koska emme olleet ihan taysin tyytyvaisia tuohon, jonka kanssa sukelsimme kaksi paivaa. Meininki oli rentoa, mutta kamat olivat huonossa kunnossa ja divemasterit eivat olleet ihan kamalan innoissaan mistaan. Tuosta toisesta paikasta saimme heti ensi kaynnilla aivan toisenlaisen kuvan.

Keskiviikkona olimme ensimmaista kertaa reissun aikana ulkona. Bilepaikkoja talta saarelta kylla loytyy, mutta aiemmin sanky on kutsunut meita puoleensa enemman kuin ne. Nyt lahdimme sukelluksilla tapaamamme kanadalaisen Daniellen kanssa liikenteeseen, ja vietimme erittain hauskan illan Mondo Taitu -baarissa. Paikan asenteesta kertoo jotain se, etta tiskilla ei myyda vetta lainkaan, eika myoskaan limpparia ilman, etta seassa on alkoholia.

Toissapaivana sukellusten jalkeen kavimme Bocas del Toron saariston toiseksi suurimmalla saarella Bastimentoksella. Siella meininki on vielakin rennompaa, ilosempaa ja karibialaisempaa kuin taalla Isla del Colonilla. Kavelimme puolen tunnin matkan viidakkopolkua pitkin upealle, autiolle Wizard-nimiselle hiekkarannalle. Siella oli lisaksemme vain muutamia ihmisia. Aallot olivat hurjat, mutta uimaan pystyi kuitenkin ihan hyvin. Bastimentoksen kyla on erittain pieni, ja paakatukin on enemmin vain polku. Auki olevia ravintoloita oli hankala loytaa nain off seasonin iltapaivana, mutta viimein saimme ruokaa ja se olikin aivan alyttoman hyvaa. Jos etsii rauhaa, kannattaa majoittua Bastimentoksella. Meille sopii nyt kuitenkin paremmin majoittuminen taalla Bocas del Toron paakaupungissa lahella kaikkea. Bastimentokseen ja muille pienemmille saarille hurauttaa venetaksilla kymmenessa minuutissa ja muutamalla dollarilla.

Olen muuten kehittanyt espanjan taitojani. Erityisen ylpea olen siita, etta kysyin postin sijaintia espanjaksi ja tulin ymmarretyksi: ”Perdon, donde esta el corrio?”. Seitseman kappaletta postikortteja (tarjeta de postale) lahti kohti Suomea, ja postimaksu oli vain 3,50 dollaria.

Sunnuntaina koetamme siirtya taas tien paalle ja aloittaa matkan kohti Costa Ricaa. Toistaiseksi meilla ei ole mitaan hajua siita, kuinka siirtyma suoritetaan, mutta se selvinnee. Jarno taitaa parhaillaan perehtya aiheeseen netissa.

Jarno viettaa kuumaa iltapaivaa Bastimentosin paakadulla.

Kunaintiaanilapset puettiin kansallispukuihin kuvausta varten.

Vietimme kaksi ikimuistoista paivaa kunaintiaanien Robinson-saarella San Blasin saariryhmassa. Kunaintiaanit ovat saaneet turismista elinkeinon, mutta saaret ovat silti saastyneet turismin pahimmilta puolilta. Saaret ovat pikkuruisia, ja oloja ei ole tarkoituskaan parantaa alkeellisesta ylospain. Majoituksen hinnat ovat 25 dollarin dormimajoituksesta 70 dollarin kahden hengen bungalowiin, mutta peseytymisen ja vessassakaynnin kaikki suorittavat amparimenetelmalla. Ruoka kuuluu hintaan, ja meille tarjoiltiin Cabanas Ironissa muun muassa mustekalaa ja hummeria. Mainiota!

Muuta tekemista kuin rauhasta nauttiminen saaressa ei ole. Robinsonin kaveli ympari 15 minuutissa. Toisella puolella ovat turistien rakennukset, toisella puolella kunakyla. Kylassa kavimme valokuvaamassa kansallispukuisia kunanaisia, mista on asiaankuuluvaa maksaa dollarin verran kuvauskohteille. Lapset olivat innoissaan tuomistamme tuliaisista ja yhdelta pikkutytolta ostin kunaintiaanien perinteisen, kangaskerroksista sommitellun taidekasityon viidella dollarilla. Tallaiset muistot ovat aitoja ja mukavia, mutta varsinaisista matkamuistokojuista tulee harvoin ostettua mitaan.

Kaupustelu on taalla huomattavasti vahemman aggresssiivista kuin missa tahansa Aasian maassa. Kunakylassa ei kuitenkaan mennyt kauan, kun sana kiiri, etta lasna on heista kiinnostuneita eli maksavia turisteja. Pian koko kylan lapset olivat tarjoutumassa kuvattaviksi. Useimmat turistit tyytyivat Robinsonilla makailemaan keskenaan rannalla, ja jattivat kylalaiset vaille huomiota. Habanaksia pyorittavia kunia toki nakee paivittaisessa toiminnassa. Ironin paikasskin hommia tuntui tekevan koko suku. Herra Iron ei puhunut juurikaan englantia, mutta ongelmista selvittin.

Robinson, ja muutkin San Blasin saaret, ja ylipaataan paikat Panamassa ovat taynna israelilaisia! He matkustavat paljon, ja nyt on sikalaisten opiskelijoiden loma-aika. Mutta silti, heita on aivan uskomattoman valtavasti! Tama kuulostaa ehka ilkealta, mutta omien kokemuksiemme mukaan he eivat ole kovinkaan mukavaa seuraa. Tosin yleistaahan ei tietenkaan voi, tapasimme Robinsonilla myos kaksi erittain mukavaa israelilaispariskuntaa. Usein kyseisesta maasta tulevat matkailijat eivat ota muita huomioon, kuvittelevat omistavansa koko maailman ja kerta kaikkiaan ovat liikkeella vaaralla asenteella. Esimerkiksi Mamallenassa astiat jaivat heidan valipalahetkensa paatteeksi huoletta pesematta ja myos viematta keittioon.

Panama Cityn vilskeen jalkeen oli ihanaa rauhoittua hiljaisella rannalla, uida ja lukea riippukeinussa. Saari oli pienin, jolla olemme koskaan yopyneet, mutta uskomattoman kaunis. Surullista oli nahda, kuinka huonosti ymparistoasiat otetaan huomioon. Annoimme kunalapsille karamelleja, joiden paperit loytyivat pian rantavedesta.

Palasimme eilen Panama Cityyn vain paivaksi ja otimme yobussin Bocas del Toroon, lahelle Costa Rican rajaa. Tama saariryhma tuntuu kuuluvan jokaisen Panaman kavijan vakiokohteisiin. Suurin osa ihmisista, joiden kanssa olemme jutelleet, on kylla kehunut paikkaa. Ennen Bocas del Toro oli varjeltu reppureissaajien salaisuus, mutta nyt turismi on rajahtamassa kasiin. Paasaari Colon on tapotaynna hostelleja, ravintoloita ja baareja. Vesiurheilua ja saarireissuja tarjoavia toimijoita on pilvin pimein. Iltaisin saaren altaavat suuret bileet, joissa matkailijat nauttivat toistensa seurasta ja ei-niin-edullisista drinkeista. Olutta sentaan nayttaa saavan happy hourin aikaan dollarilla per pullo, mutta esimerkiksi pina coladan hinta 4,60 dollaria vaikuttaa jarkyttavalta.

Ensituntuma saaresta on ihan ok. Kyla on kaunis ja erilainen, tosin valitettavan moni paikoista on ulkomaalaisten eika paikallisten omistuksessa. Loysimme kuitenkin kauniin paikallisten ”hotelliton”, josta saimme hyvin varustellun huoneen alennushintaan 40 dollarilla yo. Se on kipurajoilla, mutta amparisuihkupaivien jalkeen halusimme hetkeksi oman kylpyhuoneen. Olimme taalla kello 7 aamulla, minka jalkeen soimme kalliin aamupalan (taytyy etsia edullisempi paikka huomiseksi), kavelimme paakadun edestakaisin ja kavimme sukelluskoululla ilmoittautumassa huomisille sukelluksille. Dive shop vaikutti mukavalta, ja huomenna kello 9 on lahto. Sukelluskohteet ovat lahella saarta, joten kahden sukelluksen jalkeen olemme takaisin jo kello 13. Tama kahden sukelluksen paketti maksaa 60 dollaria, mika on ihan ok hinta. Osapuilleen samaa tasoa kuin Thaimaassa. Sain myos ostettua uuden maskin viime kesana Malesiassa kadottamani tilalle. Edullisemmat mallit olivat loppu, joten taisin satsata vahan liikaa, mutta maski tuntuu kylla mielettoman hyvalta. Huomenna sitten veden alle! Tanaan ohjelmassa aamupaivan paivaunien jalkeen vain rentoa oleilua. Minulla on pienenpienia vatsaoireita, mika on kummallista: yleensa Jarno on aina se, joka kohtaa reissun ensimmaiset mahavaivat.

Kielesta viela sen verran, etta espanjaa yritamme kovasti ”hablata” fraasisanakirjan avulla. Englanti auttaa ymmartamaan monia sanoja, ja tahan mennessa aina on selvitty. Usein joku tilannetta seuraava ja englantia puhuva paikallinen puuttuu peliin. Kannustavaa oli tavata korealainen Dahun, joka oli kahdessa kuukaudessa oppinut puhumaan erittain hyvaa espanjaa. Ehka mekin ehdimme tassa kuudessa viikossa jo oppia jotain!

Nyt reissu on sitten alkanut! Seuraavat viisi ja puoli viikkoa on seikkalua sinne, minne juuri silla hetkella tekee mieli. Sitovia paivamaaria siintaa edessamme vain 18.10, jolloin lennamme San Josesta Costa Ricasta Kuubaan.

Reissun alku ei ollut aivan paras mahdollinen, kun jatkolentomme Amsterdamista Panamaan peruuntui. Istuimme 4 ja puoli tuntia koneessa, jota mekaanikot koettivat saada kuntoon, kunnes homma todettiin turhaksi. Takaisin kentalle ja uusi yritys siita kahden tunnin paasta. Olimme Panamassa sitten noin seitseman tuntia aiottua myohemmin, eli takalaista aikaa puolen yon jalkeen. Onneksi huonevarauksemme hostelli Mammallenassa oli kunnossa, ja paasimme hetimiten punkkaan. Suomen aikaahan kello oli silloin aamuseitseman hujakoilla… Eilen nukahdimme kello 21 illalla, ja tanaan ponkaisin pystyyn ja tahan konelle ennen sietsemaa. Rytmi loytynee pikku hiljaa…

Panama on ihana. Ihmiset ovat erittain avuliaita, ja kun olemme palloilleet kaupungilla ja bussissa eksyneen nakoisina, ovat ihmiset oma-aloitteisesti tulleet kysymaan, voivatko auttaa. Saa on mita mainoin. Suurimman osan paivasta kuumuus ei ole liian ahdistavaa. Sadekausi nakyy niin, etta eilen aamulla tuli kaksi kuuroa, ja ilmeisesti viime yona on ollut kuuro myos. Muuten taydellista rantakelia!

Toistaiseksi emme tosin ole nahneet rantaa. Eilen matkasimme paikallisbussilla Panaman kanavalle, joka olikin jopa yllattavan hulppea kokemus! Olihan se mahtavan nakoista, kun jattialus puski lapi suluista vetureiden vetamana. Paasymaksu Mirafloresin Visitor  Centeriin oli 8 dollaria, ja silla paasi nakoalatasanteelle ja nayttelyyn. Viihdyimme kanavalla hyvan tovin.

Viikon päästä olen Panama Cityssä. Olemme varanneet kahdeksi ensimmäiseksi yöksi viihtyisän ja sympaattisen näköisen pienen hostellihuoneen kaupungista. Sen jälkeen Väli-Amerikka on meille auki.

Matkajärjestelyjä ei edelleenkään ole juuri tehty. Uusin sentään sukellusvakuutukseni ja kävin nostamassa kasan käteistä, jonka käyn vaihtamassa jo Suomessa dollareiksi. On hyvä olla hieman alkupääomaa. Tosin alkaa jo huolettaa tuo käteisen määrä, sillä Jarno oli lukenut eilen jostain, että Kuubassa olisi kannattavaa vaihtaa euroja. Yleensä en suosi käteisten summien kantamista mukana, sillä rahaa pystyy nostamaan lähes kaikkialta. Miksi altistaa itsensä menetyksille (joko varauksille, ryöstöille tai hukkaamisille), kun rahaa voi nostaa pienissä erissä sitä mukaa, kun sitä käyttää.

Alkuviikosta kävin parillakin eri lääkärillä hankkimassa tarvittavat reseptit, jotta lääkevaraston puolesta selviän matkan yli. Eniten minua terveysrintamalla huolestuttavat nilkkani: nyrjäytin ne elokuun alussa, enkä vieläkään pysty kunnolla juoksemaan. Reppureissaamiseen liittyy melkoisesti kävelemistä, ja myös melkoisesti kävelemistä painava rinkka selässä. Sukeltaessakin tarvitsee nilkkoja kovin paljon, eiväthän ne räpylät muuten liiku. Saa nähdä, kuinka nilkkani kestävät rasitukset. Ainakin joudun liikkumaan monessa kohtaa flipflopien sijasta nilkkaa tukevilla varsilenkkareilla (mikä tarkoittaa, että joudun myös käyttämään sukkia, ou nou!). Siteitä ja urheiluteippiä on syytä ottaa mukaan.

Loma alkaa perjantaina. Kun Jarno pääsee iltavuorosta, lähdemme ajamaan Joensuuhun. Sinne nimittäin menee reissun ajaksi hoitoon karvakuonomme Holmes. Äitini saa lenkkikaverin ja Holmes maalaisympäristön, missä uimaankin pääsee suoraan oman pihan rannasta. Viisi viikkoa Holmes on ollut hoidossa ennenkin, joten kuusi viikkoa tuskin tuottaa sen kummempia ongelmia. Thaimaan matkasta haaveileva äiti palkitaan hoitoavusta lahjoituksella matkarahastoon.

Joensuussa keräämme voimia maanantaihin saakka ja palaamme sitten kotiin Kotkaan pakkaamaan. Kai siihen yksi ilta riittää? Rinkkaan joutuu kyllä tällä kertaa heittämään hellevaatteiden ja flipflopien lisäksi myös fleecetakin ja muuta paksumpaa vaatetta Costa Rican luonnonsuojelualueilla ja tulivuorilla retkeilyä varten. Jaksaisikohan ottaa vaelluskengätkin? Lento lähtee tiistana klo 11.15: Helsinki, Amsterdam, Panama City. Onneksi tällä kertaa meitä kohtaa luultavasti sellainen luksus, että saamme Jarnon tätiltä kyydin lentokentälle siitä hyvästä, että automme jää hänelle käyttöön kuudeksi viikoksi. Yleensä köröttelemme kentälle aina bussilla.

Tyttöjen Lontoon reissu tehtiin tehokkaalla neljän päivän aikataululla juhannusta edeltävänä viikonloppuna. Tosin säästä ei olisi ikinä uskonut, että ollaan yli kesäkuun puolen välin. Lähdin reissuun uskaliaasti ilman kaulahuivia, mutta jouduin sen reissun päältä ostamaan. Onneksi nahkatakki sentään oli mukana, tosin välillä kaipasin toppa- tai villakangastakkia, joissa monet lontoolaisista kulkivat. Kesäkuun puolessa välissä! Sateelta sentään onneksi vältyimme, sitä saatiin kunnolla vain yhtenä päivänä ja vain illalla.

Asuimme hostellitasoisessa hotellissa aivan Paddingtonin aseman vieressä. Sijainti oli loistava, ja metrolla pääsi nopeasti joka paikkaan. Neljän hengen huoneemme oli ihan ok: toimiva suihku, toimiva vessa, kaksi yksilösänkyä ja parisänky. Aamupalallakin tarjottiin perusbrittiäisten paahtoleivän ja marmeladin lisäksi myös keitettyjä kananmunia ja muroja. Huoneen lukko oli vähän vinksin vonksin, ja respan palvelu vähän innotonta, mutta kaiken kaikkiaan majoitus oli hintansa väärti. Ja se hinta oli aika pieni (koko neljän päivän reissu lentoineen ja majoituksineen maksoi noin 370 euroa).

Tällä kertaa kyseessä ei ollut mikään biletysreissu. Nukkumaan menimme ennen puolta yötä joka ilta, ja aamut alkoivat tehokkaasti heti kahdeksan jälkeen. Itse suuntasin ensimmäisenä päivänä National Galleryyn ja British Museumiin, kun muut tytöt suuntasivat sisustustavaraostoksille. Varsinkin National Gallery oli aivan mieletön! Tosin onhan se naurettavaa yrittää kiertää nämä molemmat paikat reilussa puolessa päivässä… Mutta tehokkuus oli reissun avainsana.

Perjantai-iltana kävimme katsomassa Chicago-musikaalin, josta pidimme kyllä. Tanssi, laulu ja esiintyminen oli erittäin laadukasta: jokainen ranteen niksautus ja niskan nytkähdys kävi tanssiryhmällä tasatahtiin. Hauskaa oli, että katsomoon sai viedä mukanaan viinilasillisen.

Lauantaina shoppasimme koko päivän erittäin, erittäin tehokkaasti. Erityisen tyytyväinen olen Adidas-tennareihini (tennarit per reissu on pakko saada!) ja täydellisesti istuviin Miss Sixtyn farkkuihini. Omituisin heräteostos oli pöytälamppu Habitatin liikkeestä (en ole todellakaan mikään sisustajaihminen).

Lauantai-iltana kävimme London Eyessä, jonne onneksi olimme varanneet liput etukäteen. Ja tietenkin otimme shamppanjakierroksen, johon kuului lasi kuohuvaa, jotka Manny-niminen tarjoilija ammattitaitoisesti tarjoili. Samalla saimme Mannyn vinkit ja selostukset näkymistä. Hauskaa oli, että meidän neljän tytön lisäksi samassa vaunussa oli ainoastaan erittäin rakastuneita ja pussailevia pariskuntia…

Sunnuntaina kone lähti vasta illansuussa, joten ehdimme tehdä viimeiset ostokset Portobello roadin kirpputorilla Notting Hillissä. Lisäksi täytyi hakea Oxford Streetin Foot Lockerista ne tuliais-Converset, jotka ensimmäisellä kierroksella jäivät ostamatta. Uskoin, että löydän vastaavat jostain muualtakin, mutta kyseinen väri osoittautui erittäin harvinaiseksi. Huomasin myös, että pienemmissä kenkä- ja tennarikaupoissa kokojen saatavuus oli erittäin huono. Converset maksoivat 35 puntaa, kun Suomessa hinta on noin 65 euroa. Tosin 35 puntaakaan ei tuntunut kovin edulliselta sen jälkeen, kun Jenkeistä palanneet ystäväni kertoivat kyseisten popojen maksaneen siellä noin 25 dollaria parilta…

Lontoon hintataso vaatteiden suhteen oli aika lailla samanlainen kuin Suomessa. Samoin ruoasta joutui maksamaan saman verran. Olutta, siideriä ja viiniä sai hitusen edullisemmin kuin Suomessa, ainakin osasta paikkoja. Musikaaliliput ja London Eye maksoivat molemmat 30-35 euroa. Mikään penninvenyttäjän paikka Lontoo ei ole, varsinkaan nyt, kun euron kurssi ei enää ole niin hyvä. National Gallery ja British Museum ovat kävijöille ilmaisia, mikä oli erittäin mukava ylltäys ja tuntui uskomattomalta. Sen jälkeen sitä mielellään pudotti puntia lippaisiin, joilla kerätään vapaaehtoista käyntimaksua museoiden ylläpitoa varten.