Määränpäänä matka

Hanna, minä ja erittäin maukas sushihetki Tokiossa.

En ole ikinä ollut kulinaristi. En kamalasti pidä syömisestä ja minulla on aina ollut ruoan kanssa kaikenlaisia ”juttuja”. Kun asuin yksin, elin lähinnä pakastekeitoilla, ruisleivällä ja suklaapatukoilla. Minulle oli ihan sama, miltä ruoka maistuu: ajattelin ainoastaan sen funktionaalisia ominaisuuksia. Pystyin syömään viikon vanhaa kuivaa leipää tai pelkkää riisiä soijan kanssa. Maulla ei ollut väliä.

Onneksi olen viime vuosina saanut opetella ruoasta nautiskelua. Avomieheni rakastaa ruokaa ja on taivaallisen hyvä kokki. Olen alkanut syödä lämmintä ruokaa melkein joka päivä, koska hän sellaista tekee ja rakkaudella tarjoilee. Olen oppinut syömään uusia ruokalajeja, arvostamaan tuoreita raaka-aineita ja tuntemaan viinejä.

Silti en edelleenkään ole mikään ruokamatkailija. Ei tulisi mieleenkään lähteä mihinkään varta vasten ruoan perässä. Illalliset reissussa ovat enemmän ohjelmanumeroita kuin varsinaisesti ruokaan keskittyviä tilaisuuksia.

Olen myös edelleen valitettavan rajoittunut vaikkapa mieheeni verrattuna. Hän syö grillattua kobraa, friteerattuja hyönteisiä ja sammakkoja hyvällä ruokahalulla. Minä en pysty syömään esimerkiksi punaista lihaa (paitsi jauhelihaa ja lihapullia), luista kanaa, oliiveja, jalopenoja, raakaa kalaa tai mustekalaa. En siedä hirveän tulista ruokaa, enkä myöskään kirpeää.

Kokeilen silti mielelläni uusia ruokia, enkä kaipaa reissussa pizzaa tai muusia ja lihapullia (tai no, yleensä aina ensimmäisenä Suomeen palatessa täytyy kyllä saada nimenomaan muusia ja lihapullia suuren maitolasillisen kera). Ensimmäisellä Thaimaan reissullani kokeilunhaluni oli niin suuri, että päädyin joka kerta tilaamaan jotain todella thaimaalaista ja todella omituista, ja usein vatsani jäi asteen verran tyhjäksi, kun en saanutkaan ruokaa alas. Viime kesänä Malesiassa unohdin pari kertaa, että kana on siellä useimmiten luineen, sisälmyksineen ja jänteineen keitettyä kokonaista kanaa, jota en kyllä pysty syömään. Kanakeitto ja kanapata jäivät ainakin kerran pöytään.

Lempiherkkujani matkojen varrelta:

Kuppimaissi Malesiassa oli taivaallinen ja terveellinen välipala. Katukojuista myytiin kupeissa irtomaissia, joka oli maustettu mainiolla, voin makuisella kastikkeella. Ilokseni huomasin jokin aika sitten, että Kotkan Pasaatin etninen myymälä oli ottanut kyseisen tuontiherkun myyntiartikkelikseen!

Satay. Hyvät kanavartaat satay-kastikkeella ovat taivaallisia aina ja kaikkialla.

Chicken cashew nuts. Thaimaan vakiosettini kovaan nälkään: takuuvarmasti ei-tulista.

Cafe suda patongin kera: Opin Vietnamissa juomaan ja rakastamaan jääkahvia. Sitä saa Suomessa harmittavan harvasta paikasta. Vietnamissa aamupalaan kuului ehdottomasti lämmin patonki, siirtomaaisäntien peruja.

Po-keitto: Po-keitto oli vietnamilaisista katukojuista aina varma valinta. Erittäin maukasta. Lihaversion sijasta minulle tietenkin kana- tai kasvisversiona.

Gulassikeitto missä tahansa Alpeilla: Silloin tällöin löydän jauhelihasta tehtyä gulassikeittoa. Jos keitto on kokolihasta, jätän lihat syömättä ja nautin liemen. En tiedä, johtuuko gulassikeiton erinomaisuus laskettelun tuomasta valtavasta nälästä, vai onko se ihan todella niin hyvää kuin uskon.

Sushi Tokiossa. Olen luullut, että en ole suuri sushin ystävä. Kalarajoitteeni takia olen aina syönyt vain niitä paloja, joiden sisuksissa ei piile (mielestäni raakaa) kalaa. Sushi on ollut ”ihan jees”, mutta en ole ymmärtänyt, miksi siitä kohkataan niin paljon.  Tokiossa suhteeni sushiin viimein avautui: uskomaton valikoima ja uskomattoman hyvä maku. Oleellisena osana nautintoon kuului koko kannullinen lämmintä sakea. Se juoma on muuten petollista ja hyvää! Mutta ehkä ensi kerralla sitten lisää juomapuolesta!!!

Madventures-dvd-boksien katsominen ei missään nimessä ole parasta lääkettä matkakuumeeseen. Tai lääkettä lainkaan. Kerta toisensa jälkeen käsi työntää sen dvd-levyn koneeseen, vaikka samalla sitä tietää, että tunnin päästä on polttavan, kuristavan, kaiken ylittävän matkakuumeen kourissa. Hullua itsensäkiduttamista, mutta silti vastustamatonta. Rikun ja Tunnan mukana oleminen on parempaa kotisohvalta matkustamista kuin mikään muu. Kaikki muut matkailuohjelmat ja –kirjat tuntuvat Madventures-kaksikon reissauksen rinnalla jotenkin teennäisiltä ja lässyiltä.

Rikun ja Tunnan kanssa matkustaminen olisi varmasti ihanaa. Heidän kanssaan sitä tutustuisi paikallisiin kuin ei mitään, pääsisi jännittäviin paikkoihin ja tilanteisiin ja voisi iltaisin tuopin ääressä naureskella koto-Suomeen jääneille luusereille. Heräisin Tunnan kanssa viideltä joogaamaan, ja sen jälkeen herättäisimme Rikun heittämällä hänen päälleen kylmää vettä. Sitten naurettaisiin yhdessä ja loikoiltaisiin riippukeinuissa, kunnes olisi aika taas ratsastaa kamelilla/ampua konekiväärillä/hypätä benji/kokeilla intiaanirituaalia. Illalla koko kylä lapsista vanhuksiin tanssisi, joisi ja laulaisi karaokea kanssamme. ”Hajotkaa pakkaseen”, huutaisimme.

No, tietenkään Rikun ja Tunnan kanssa matkustaminen ei oikeasti olisi tuollaista. Etenkin dvd-boksien ekstra-materiaaleissa tulee esiin myös matkustamisen raadollinen puoli: kun jutut eivät onnistu suunnitelmien mukaan, kun välit rakoilevat, kun terveys pettää ja kun viranomaiset painostavat. En usko hetkeäkään, että Riku ja Tunna olisivat kyenneet tekemään tällaista televisioviihdettä, jollei Riku olisi journalismin ammattilainen. Miehet ovat todenneet, että monet muutkin ovat saaneet idean rahoittaa reissaamistaan ”helposti” tv-sarjalla. Suurin osa muista vain on huomannut, että ei siitä ihan oikeasti mitään tulekaan: rento reissaaminen on kaukana siitä, kun tehdään oikeasti tv-ohjelmaa. Se, että tv-ohjelmasta vielä tulee hyvä, suorastaan loistava, vaatii muutakin kuin travellerin sydäntä ja luontoa: muun muassa esiintymis-, organisaatio- ja kielitaitoa, ideointikykyä, uskallusta, yleissivistystä ja kontakteja.

Parasta Rikussa ja Tunnassa on, että he eivät esitä mitään. Toki Rikun spiikit on etukäteen kirjoitettu, ja ottoja otetaan uusiksi, mutta kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta esittämisestä. Madventures-kaksikko seisoo jokaisen sanansa ja suosituksensa takana ja katsoja ei voi olla huomaamatta sitä.

Mitä nämä ammattireissaajat sitten tekevät vapaa-ajallaan? Reissaavat. Tavoittelin Rikua muutama vuosi sitten työasioissa pyytääkseni haastattelua. Vastaus tuli pieneltä, eristyneeltä kambodzalaissaarelta, jonne Riku oli paennut Suomen kevättalvea. Sähköpostiviestin hän kirjoitti tultuaan käymään suuremmalla, sähköistetyllä saarella. ”Helmi paikka”, Riku totesi. Ei sentään toivottanut minua hajoamaan pakkaseen.