Määränpäänä matka

Oxfordissa on pubi nimeltä The Eagle and Child. Siellä fantasiakirjailijat J.R.R. Tolkien ja C.S. Lewis tapasivat toisiaan ja muita aikansa älykköjä virvoittavien tuopillisten äärellä 1930-50-luvuilla. Maanantai- ja tiistaipäiviin sijoittuvat kokoontumiset tapahtuivat Rabbit Room -nimisessä loungessa pubin takaosassa. Pubi oli vanha jo tuolloin, sillä se perustettiin vuonna 1650.

Kaksi viikkoa sitten Rabbit Room –kyltin eteen kokoontui ryhmä Sanoma-konsernin toimittajakoulun Media 2020 –kurssin osanottajia. Kynänkäyttäjiä mekin, mutta toistaiseksi ei aivan yhtä kuuluisia kuin Tolkien ja Lewis. Olut oli virvoittavaa, ja puitteet mieltäylentävät. Olimme juuri nauttineet illallisen Oxfordin yliopiston Christ Chruch –collegen illallissalissa, mikä oli sen verran huikea kokemus, että yhtään The Eagle and Childia mitättömämpään pubiin emme olisi voineet siirtyä.

Olimme vieraina Reuters Institute of Journalismissa, jonka edustajat ystävällisesti tarjosivat meille kolmen ruokalajin illallisen kolkossa, mutta mielettömän kauniissa ja tunnelmallisessa salissa. Siellä historian havina oli ihan oikeasti melkein kuultavissa. Kyseisessä salissa on kuvattu Harry Potter –filmejä, minkä lisäksi siellä on nautittu illallinen jos toinenkin jo satojen vuosien ajan.

Illallisen ajan seuruettamme tarkkailivat paksuille kiviseinille ripustetut collegen vanhojen rehtoreiden muotokuvat. Reilun 30 ihmisen seurueemme täytti hädin tuskin puolet toisesta salin megapitkistä, jykevistä ruokapöydistä. Pientä epämukavuutta aiheutti se, että vessat sijaitsivat toisessa rakennuksessa, jonne päästäkseen piti pystyä pitämään mielessään nelinumeroinen koodi ja vielä onnistua näpyttelemään se oikein vaikeaselkoiseen hälyttimeen.

Illallinen ei ollut erityinen gourmet-nautinto. Sen kanssa tarjottiin kuitenkin oikein hyviä viinejä, ja ennen kaikkea nautintoa tarjosi korkeatasoinen journalistinen keskustelu instituutin professoreiden kanssa. Tosin omassa seurueessamme keskusteltiin journalismin lisäksi muun muassa joulupukista, jääkiekosta ja salibandystä. Naurua ja kuittailua suomalaisten ja brittiläisten eroista riitti, eikä akateemisesta jäykistelystä ollut tietoakaan.

Oxfordin kampusalue oli kaiken kaikkiaan todella viehättävä. Kaupungin hiljaista, akateemista ja historiallista tunnelmaa ei oikein pysty selittämään. Syksy tuntui vieläpä juuri oikealta ajalta vierailla siellä: hiljalleen kellastuvat puut lisäsivät jollakin oudolla tavalla vanhojen rakennusten viehätysvoimaa. Tosin yhden yön kestänyt vierailumme Oxfordissa sisälsi sen verran paljon painavaa asiaa, että käyskentely kaupungilla jäi vähiin. Saldoksi jäi kävely majapaikastamme St. Anne’s collegesta Christ Chruchiin ja takaisin, lisättynä kahdella pubikäynnillä.

Oxfrodin lisäksi söimme Media 2020 -matkallamme illallista myös Amsterdamissa ja Lontoossa. Ensimmäisen matkailtamme illallinen Amsterdamissa tapahtui De Silveren Spiegel -nimisessä ravintolassa, joka sijaitsee vuonna 1614 valmistuneessa rakennuksessa. Ruoka oli huolella valmistettua, ja toiveita sai esittää vielä paikan päällä. Kun paljastui, että annoksessa on punaista lihaa, sain tilalle kalaa. Ruokailun lomassa palvelualtis tarjoilija kertoili tarinoita rakennuksen menneisyydestä. Yksityinen kabinettimme sijaitsi yläkerrassa, jyrkkien ja kapeiden puurappusten päässä. Hämärää salia valaisivat kynttilät, ja sisustus oli muutenkin mukavan vanhanaikaista.

Lontoon Kensingtonissa söimme pubruoka-tyyppisen illalllisen hotellimme lähellä sijaitsevassa Pub Britanniassa. 23 hengen seuruettamme piti olla palvelemassa kolme tarjoilijaa, mutta sairaustapausten vuoksi paikalla oli vain yksi tarjoilija. Tästä syystä palvelu ei ollut missään nimessä nopeaa, mutta kyseinen kovaan paikkaan joutunut brittiherrasmies hoiti työnsä hienosti. Hän otti jokaisen tilauksen ja kysymyksen vastaan ystävällisesti. Kesti kuitenkin lähes kaksi tuntia, ennen kuin pääruoka oli kaikilla nautittavissa. Onnistuneimman valinnan taisivat tehdä ne, jotka ottivat tarjoilijan suositteleman fish and chips -annoksen. Omassa halloumijuustoannoksessani leivitetty halloumi oli ihan hyvää, mutta lisukkeena olleet keitetyt kasvikset mauttomia. Myöskään alkuroaksi nauttimani peruna-hernekeitto ei maistunut miltään.

Maanantaista torstaihin kestänyt tehoiskumme Eurooppaan oli erittäin antoisa. Ravintoloissa nauttimiemme paikallisten herkkujen ohjella pureskeltavaa saivat myös aivot. Naisten aikakauslehti, joka järjestää kymmenien tuhansien kävijöiden kesäjuhlia ja perustaa b&b-paikan Barcelonaan? Aikuisten lehti, jossa on värityskuvia, tarroja ja irrotettavia tehtäväosioita? Hollannissa se tapahtuu jo, pian ehkä meilläkin.

Ennen paluulentoa Heathrow’n kentällä laitoimme elämän risaiseksi ja tilasimme pullon shamppanjaa. Skål, median tulevaisuus on pian täällä!

Tämä punainen hipsteripipo on kaunissaarelaista käsityötä. Se lähti mukaan kylän puodista ja oli ihan tarpeellinen viilentyvässä elokuun illassa.

Matkustin viime viikonloppuna tuurimoottorilla Kaunissaareen. Reissu saareen on jokakesäinen traditio, jonka ehdin jo luulla jäävän tänä kesänä väliin. Mutta lähdin sittenkin äkkipäätöksellä lauantaiaamuna Kotkan bussiin, jolla ennätin hyvin kello 16 lähteneeseen tuuriin. Puoli kuudelta olimme jo rannalla kuohuviinilasillisten kanssa.

Kun muutin Kotkaan toukokuussa 2005, kirjoitin noin viikkoa myöhemmin ensimmäistä lehtijuttuani, joka käsitteli saaristoliikennettä. Liikenteeseen oli saatu uusi alus, jonka taustajoukot olivat savonlinnalaisia. He puhuivat haastattelun ajan ”vesibussista”, eivät ”tuurimoottorista”. Kirjoitin juttuun ”vesibussi”, minkä vuoksi silloinen uutispäällikkö meinasi kuolla nauruun. Siitä asti olen muistanut, että kyseisiä paatteja sanotaan tuureiksi. Pidempään meni siihen, että sisä-Suomen kasvattina opin arkipuheessani muistamaan, että kyseessä on MERI, ei JÄRVI. Nyt tuntuu todella hassulta, että kamppailin tuollaisen asian kanssa. Meri on itsestäänselvyys. En sentään ole tainnut Pyhäselän rannalla käydessäni vielä kertakaan sanoa sitä vahingossa mereksi.

Kävin Kaunissaaressa ensimmäisen kerran heti silloin kesällä 2005. Ihan ensimmäinen käynti oli juttukeikka, mutta menin vielä samana kesänä uudestaan poikaystäväni kanssa. Uusi käynti johtui siitä, että olin ihastunut paikkaan ikihyviksi. Minusta tuntui, kun olisin tullut toiseen maailmaan! Saari on aivan uskomattoman viehättävä, ja kun toimittajana pääsin vielä heti juttelemaan vaikka kuinka monien ihanien asukkaiden kanssa, olin aivan myyty.

Sen jälkeen Kaunissaareen on menty aina kerran kesässä. Meillä on oma vakiorantapaikka, minne levitämme vilttimme. Yleensä matkaan lähdetään aamulla, ja takaisin suunnataan illalla. Suurin osa päivästä kuluu rannalla uiden, ottaen aurinkoa ja syöden ja juoden eväitä. Ennen poislähtöä kuitenkin siirrytään pariksi tunniksi Kaunissaaren majalle, missä syödään lohikeittoa ja lettuja.

Kaunissaaresta on koko kopallinen ihania muistoja. Kuten se, kun saaren museota pitävä vanha herra lahjoitti minulle ristikorun. Tai kun kuuntelimme puhelimen kaiuttimesta rannalla täysillä Scandinavian Music Groupin Casablancaa. Tai kun lettujen syömisen ohessa innostuimme juomaan salmarishotteja. Tai kun lähetimme saaren kaupasta kortin kummitytöllemme.

Viime lauantai oli myöhäisin ajankohta, johon käyntini Kaunissaaressa on sijoittunut. Silloin vietettiin kesän lopettajaisia, muinaistulien iltaa. Se tarkoitti sitä, että kello 23 taivaalle ammuttiin ilotulitus, joka hakkasi kyllä monet muut ilotulitukset mennen tullen. Show oli komea. Ja kun sitä katsoi kaunissaarelaisella laiturilla erittäin vieraanvaraisten uusien tuttavien kanssa, tuntui hetki vielä upeammalta.

Vaikka en osaakaan ajatella kotimaan matkailua varsinaisena matkailuna, tuli maanantaina koettua matkoilta tuttu ilmiö: jouduin kelaamaan sängyssä hyvän tovin, ennen kuin tajusin, missä olen.

Olin viime viikon aikana yötä kuudessa eri paikassa. Viikko alkoi Joensuusta, missä olin ollut viikonlopun yli juhlimassa Ilosaarirockia. Tiistaina ajoin koirani Holmesin kanssa takaisin Kotkaan, missä vietin yhden yön. Keskiviikkona menin bussilla yhdeksi yöksi kämpilleni Helsinkiin, missä pakkasin mukaan lisää kamoja. Torstaiaamuna otin junan ystäväni luo Tampereelle. Sieltä jatkoin perjantaina päivällä junalla Hämeenlinnaan juhlimaan Wanajafestiä. Lauantaiaamuna otin junan Turkuun vanhojen ystävieni tapaamisviikonloppuun. Sunnuntaina sain kyydin Helsinkiin, mistä jatkoin bussilla Kotkaan. Maanantaiaamuna menin täällä Kotkassa töihin.

Meripäiväviikko kuluukin nyt kokonaisuudessaan Kotkassa, kunnes sunnuntaina on jälleen aika siirtyä Helsinkiin ja jatkaa käynnissä olevaa koulutustani.

Viime viikon reissaamisesta jäi mieleen joitakin asioita.
1. Junaliput ovat mielipuolisen kalliita!
2. Joissakin busseissa on nykyisin matkustajan käyttöön pistorasioita, loistavaa!
3. Tampereelle on avattu Hullu Poro.
4. Siellä on tarjoilijana Jonne Aaronin pikkuveli, Flinch-yhtyeen Ville.
5. Hämeenlinna on todella kaunis kaupunki!
6. Kun tapaa vanhojen ystävien kanssa, on ihan sama, onko Turussa vai Tampereella. Tapaamisessa keskitytään kuitenkin juoruamiseen, syömiseen, juomiseen, saunomiseen ja vanhojen Sinkkuelämää -jaksojen katseluun. Emme poistuneet ystäväni omakotitalosta koko Turun vierailuni aikana.

Joensuun Ilosaarirock on perinteisesti kuulunut kesääni, syynä on tietysti se, että olen kaupungista kotoisin. Luullakseni olin nyt tapahtumassa 15. kertaa. Wanajafestival sen sijaan oli hetken mielijohteesta toteutettu tempaus: kun ystävä ilmoitti, että tarjolla olisi hotellihuone, muutin hiukan suunnitelmia ja päätin lähteä matkaan. Kannatti ehdottomasti! Meillä oli sairaan mukavaa. Kaija Koo veti mielipuolisen hyvän keikan. Päähän otti ainoastaan TUNNIN kestänyt jonotus anniskelualueella, mutta jälkeenpäin lohdutti hieman ymmärtävä ja anteeksipyytävä vastaus, jonka sain valitusmeiliini järjestäjiltä. Wanajafestivaliin lähtö oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen Suomessa vietettävän kesäloman tempaus, joita pitääkin olla: hullu ja äkillinen. Tärkeintä on lähteä: tuloksena voi olla yksi kesän parhaista viikonlopuista, kuten nyt.

Tärkeää oli myös se, että kiertämällä Suomea sain nähdä erittäin monta ystävääni, joiden näkemiseen ei yleensä ole aikaa. Kiitos, Emma Joensuussa, kiitos, Wanajafestivalin poppoo, kiitos, Johanna Tampereella, kiitos, Ani, Thuong, Anna ja Niko Turussa! Tämä oli mainio Suomi-turnee.

Coney Island on suosittu vapaapäivän viettokohde. Metromatka Manhattanin keskustasta kestää noin tunnin. On paljon myös niitä newyorkilaisia, jotka eivät ole koskaan käyneet täällä.

En oikein osaa sanoa, miksi rakastuin New Yorkiin niin voimakkaasti ja niin pian. En ole aiemmin kokenut vastaavaa tunnetta missään.

En haluaisi oikein päästä kiinni tavalliseen elämään. Suunnittelen tulevaisuutta kirjailijana Manhattanilla. Onhan se ihan mahdollista, onhan?

New York ei ole tippaakaan pelottava tai liian suuri. Liikkuminen on helppoa, ihmiset ovat megaystävällisiä, ja kaupunki toivottaa tervetulleeksi koko olemuksellaan. Se suorastaan imaisee vierailijan sisäänsä.

Mistä pidin kaikista eniten?

1. Stand up –klubit. Kävimme kahdella klubilla kahdessa eri esityksessä, ja molemmat olivat aivan huikeita kokemuksia. Suomessa en todellakaan ole stand up –fani, vaan muistan näkemäni esitykset lähinnä niissä kokemastani myötähäpeästä. Täällä ei ollut siitä tietoakaan. Esiintyjät olivat rautaisia ammattilaisia, mutta erittäin innoissaan ja ottivat yleisön loistavasti huomioon.

2. Dinerit. Näissä tuli kaikista eniten sellainen olo, että on keskellä elokuvaa. Aamiaiseksi kannetaan valtava annos mustikkapannukakkuja, ja tarjoilija täyttää valtavaa kahvimukia heti, kun se vähän tyhjenee. Hinnat ovat edulliset, ja palvelu ripeää.

3. Lenkkarit. Tämä oli tosin pikemminkin outoa kuin mukavaa. Mukavaa siitä tulee sitten, jos itse muuttaisi New Yorkiin, ja saisi oikeuden tepastella kaiket päivät keskellä Manhattania JUOKSUKENGISSÄ. On aivan ihmeellistä, kuinka rennosti newyorkilaiset pukeutuvat. Näin suuren vaivan matkagarderobini valinnassa, kun yhtä hyvin olisin voinut pakata vain Niken salivaatteita ja lenkkarit. Ehkä nykiläiset ovat niin kiireisiä, että katsovat parhaaksi pukeutua urheilutamineisiin, että pystyvät juoksemaan mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen. Urheilukaupoissa on tarjolla kymmenien hyllymetrien verran erilaisia lenkkikenkiä. Ei siis trendikkäitä katukenkiä tai sneakereita, vaan rehellisiä LENKKAREITA.

4. Salaattibaarit. Aika monena helteisenä päivänä teki lounasaikaan enemmän mieli salaattia kuin ranskalaisia perunoita. Monissa kauppa-kahvila-yhdistelmissä on tarjolla aivan huikeita salaattipöytiä, joista saa poimia oman settinsä muovikulhoon mukaan otettavaksi tai paikan päällä syötäväksi. Suomessa lienee aika harvassa paikassa niin suurta asiakaspohjaa, että kannattaa pitää vastaavankokoista valikoimaa tarjolla. Harmi!

5. Pizzapalat. Miksi Suomessa pitää yleensä ostaa koko pizza, kun ei sitä kuitenkaan jaksa syödä?

6. Ystävälliset ihmiset. Baarissa käyminen New Yorkissa on suomalaiselle mielenkiintoinen kokemus: seuraa on AIVAN KOKO AJAN. Ihmiset kiertävät juomineen ympäri paikkaa ja tutustuvat uusiin ihmisiin. Kyllä, aivan totta: ihmiset todella tulevat selvin päin juttelemaan, kyselevät, turisevat 10 minuuttia tai vartin, esittävät pari kohteliaisuutta ja jatkavat matkaansa. Juttelun takana ei todellakaan aina ole iskuyritys, vaan pelkkä kiinnostus ja into tutustua uusiin ihmisiin. Ihmisten ystävällisyys näkyy myös kaduilla. Kartan kaivaminen esiin saa heti seuraavan vastaantulevan ihmisen pysähtymään ja kysymään, tarvitsemmeko apua. Neuvojen ohella saattaa irrota muutakin mukavaa tarinaa.

7. Musikaalit. Kävimme lopulta katsomassa vain yhden, Phantom of the Operan. Kokemus oli sen verran huikea, että olisimme mieluusti nähneet myös toisen. Aika uuden produktion, Spidermanin, liput olivat kuitenkin melkoisen loppuunmyytyjä. Phantom of the Operaan saimme edullliset, vain noin 40 dollaria maksaneet liput. Näytös oli jokaisen pennin arvoinen! Etenkin lavastus ja puvustus olivat jotain aivan uskomatonta.

8. Coney Island. Tiesin heti New Yorkin reissun varmistuttua, että haluan käydä ainakin Coney Islandilla. Jotenkin paikka oli leffoista ja kirjoista tuttu. En pettynyt lainkaan, vaikka Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän takia paikka oli erittäin täynnä rantapäivää viettäviä ja kuuluisaa hotdoginsyönti-kilpailua seuraavia ihmisiä. Kävimme katsomassa perinteisen freak show’n ja ihastelimme paikan rapistuvaa tunnelmaa.

Tytöt kantabaari Localissa nauttimassa vakiodrinkki Boombaa.

Päätin aloittaa kesälomani viikon äkkilähdöllä jonnekin lämpimään. Ykköstarkoitus olisi rentoutua ja saada kaunis rusketus (turhamaista ja vaarallista, tiedän…). Plussaa olisi, jos kohteessa voisi myös sukeltaa ja bilettää.

Ensin olin aikeissa lähteä yksin, mutta yllättäen vanha ystäväni Mari ilmoittautuikin innostuneeksi matkaseuraksi. Löimme viikon lukkoon, mutta päätimme odottaa matkan varaamista viime tippaan asti. Varasimme äkkilähdön Rhodokselle maanantaina 13.6., kun lähtö oli lauantaina 18.6. Saimme lennot ja majoituksen hintaan 199 euroa: ei paha, sanoisin!!! Toki hotelli ja kohde olivat määrittelemättömät, eli säilyivät meille salaisuutena aina Rhodoksen kentälle laskeutumiseen saakka.

Lomaa varatessa annettiin jopa tieto, että äkkilähtöhotellissa ei välttämättä ole vessaa tai suihkua. Emme jaksaneet uskoa, että meillä kävisi niin huono tuuri. Eikä käynytkään, vaan paras mahdollinen. Resorttien ja lapsiperhekohteiden sijasta pääsimme Rhodoksen kaupungin vilinään, ja hotellimme Marie oli varsin kelpo tapaus. Huone oli kyllä pieni ja pilattu kokolattiamatolla, mutta vastineeksi meillä oli keittiösaareke ja iso parveke.

Pakettimatkalle lähtö herättäi hienoista huvittuneisuutta ystäväpiirissäni. Viikon jälkeen voin kuitenkin sanoa, että reissu täytti tarkoituksensa erinomaisesti: olen rentoutunut ja ruskettunut, ja vietimme myös muutaman erittäin hauskan biletysillan. Yhtenä päivänä vuokrasimme pyörät, ja toisena kävimme risteilyllä Turkin puolella Marmariksella (joka kyllä oli ahdistelevien miesten vuoksi suhteellisen kamala paikka. Turkin eduksi ei toiminut myöskään edellisenä yönä Bar Streetiltä hankittu kamala pääkipu).

Sukeltamaankin pääsin, mutta yksi päivä riitti: Välimeressä ei kerta kaikkiaan ainakaan tuolla suunnalla ollut YHTÄÄN MITÄÄN nähtävää. Lisäksi vesi oli vain 22-asteista: kylmintä, missä olen koskaan sukeltanut. Toisella sukelluksella turvauduin kahteen märkäpukuun päällekkäin.

Rhodoksen kaupungin ranta, Elli’s Beach, oli täpötäynnä aurinkotuoleja. Kaiuttimista soi musiikki, lapset huusivat ja hierojat kiersivät väsymättä tarjoamassa palveluksiaan. Olen ollut aika sairaan monella viihtyisämmällä rannalla, mutta toisaalta vesi oli turkoosia, kivipohja miellyttävä ja KOKO VIIKOLLA TAIVAALLA EI OLLUT AINOATAKAAN PILVEÄ. Sää oli kerta kaikkiaan uskomaton.

Rhodoksella ei todellakaan päässyt kovin syvälle aitoon kreikkalaiseen elämänmenoon, mutta muistimme sentään testata moussakaa, retsinaa ja ouzoa. Eniten viihdyimme Local-nimisessä baarissa, jonka palvelu oli ystävällistä, mutta ei ylitsevuotavaa. Local-nimi oli sinänsä huvittava, kun tarjoilijat puhuivat rhodoslaiseen tapaan myös pitkät pätkät suomea.

Localista siirryimme toisinaan Bar Streetille, jonka lukuisissa baareissa meno jatkui jopa kuuteen saakka. Vastaan saattoi tulla mitä vain miesstrippareista baaritiskillä makaavaan pikkuhousuilleen riisuttuun naiseen, jonka navasta baarimikko ryystää drinkkiä… Drinkkien hinnat eivät ilahduttaneet: bacardikola maksoi 6-7 euroa. Palvelu toki oli ystävällistä ja silloin tällöin eteen tuli myös ilmaisia shotteja Enimmäkseen baarikadulla liikkui parikymppisiä ruotsalaisia, norjalaisia ja brittejä. Välillä sitä tunsi itsensä auttamattoman vanhaksi… Selvästikin pakettilomat houkuttelevat kaksi- ja viisikymppisiä, mutta eivät juurikaan ikäisiämme kolmekymppisiä (he lienevät Balilla tai Australiassa…).

Pakettimatka ei ole minulle paras, mieluisin tai varsinkaan mielenkiintoisin tapa matkustaa, mutta toisaalta minulla ei ole tästä 199 euron viikosta mitään pahaa sanottavaa! Sain juuri sitä, mitä halusin. Aurinkoa, ruokaa, juomaa, lepoa ja aktiviteettia erinomaisessa seurassa. Marin kanssa jo sovittiinkin, että ensi vuonna mennään taas. Tosin silloin varmistetaan etukäteen, että kohteessa on myös rantalentopallokentät.

Tulin eilen juhannuslauantaina kotiin, ja tiistaiaamuna mennään sitten taas, kohteena New York. Reissuaika: 10 päivää. Reissuseura: vanha ystävä Emma. Huomenna luvassa pakkaamista. En uskalla jättää tämän reissun pakkaamista puolen tunnin hässäkkään aamulla, kuten tein Rhodoksen kanssa. Tosin alennusmyyntiaikaan New Yorkiin kannattaa kuulemma lähteä aika tyhjän matkalaukun kanssa…

Matkajalkaa alkoi kutittaa kovasti tänään, kun olin ystäväni mukana ostamassa lentolippuja Stockmannin Hulluilta päiviltä. Sitkeän jonotuksen jälkeen hän sai suorat Bangkokin lennot erittäin kohtuulliseen hintaan. Vähältä piti, että en itse ostanut heräteostoksena Nizzan lentoja, vaikka Nizza ei edes vaikuta erityisen kiehtovalta tai minulle sopivalta matkakohteelta. Mutta tällä hetkellä kaikki kohteet kuulostavat houkuttelevilta!!! En muista, milloin olisin viimeksi ollut tilanteessa, jossa näkyvissä ei ole yhtään varmaa matkaa? Tai no, yksi reissu sentään on merkittynä kalenteriin: toimittajakoulun kurssin yhteinen opintomatka Amsterdamiin ja Lontooseen alkusyksystä.

Viime viikonlopun työmatka Tahkolle oli kiva, mutta matkakuumetta se pikemminkin nostatti kuin lääkitsi. Vaikka toki tuollaiselle työreissulle pääseminen oli luksusta. Kymen Sanomista kun harvemmin käydään Helsinkiä tai Lappeenrantaa kauempana. Matkustin Tahkolle junalla, vaikka reissun olisi voinut tehdä lentäenkin. Mutta junamatkustamisessa on puolensa: milloin muuten tulisi istuttua paikallaan viittä tai kuutta tuntia putkeen? Osan ajasta tein tietysti töitä, mutta ehdin myös ajatella, kuunnella musiikkia ja lukea yhden kokonaisen kirjan.

Ennen juhannukselta alkavaa kesälomaa tuskin matkustan minnekään. Siihen tuntuu olevan vielä kovin, kovin pitkä aika… Aikaa voi onneksi kuluttaa esimerkiksi kauhistelemalla new yorkilaisten hostellien hintoja. Jos aion viettää kaupungissa kaksi viikkoa, menee majoitukseen erittäin pitkä penni, vaikka käyttäisin edullisimpia mahdollisia paikkoja. Minkäänlaista hostellia ei tahdo saada alle 40 dollarin.

Tänään olen matkannut elämässä 30 vuotta. Huh. It’s been quite a ride. Eikä meno tunnu ainakaan rauhoittuvan, vaan päin vastoin. Kulunut puoli vuotta on ollut sellaista myllerrystä sekä yksityis- että ammattielämässä, että välillä nopeusrajoitukset ovat ylittyneet roimasti. Toistaiseksi en ole jostain syystä menettänyt korttiani.

Kohkasin ainakin kaksi vuotta siitä, että aion pitää jumalattomat 30-vuotisjuhlat, kerran häitäkään ei ole näköpiirissä. Pitäähän sitä jotain juhlia olla. Elämän myllerryksessä voimat eivät näiden pippaloiden järjestämiseen riittäneet, ja ikääntyminen alkoi muutenkin ahdistaa. Ehkä 31-vuotissynttäreihin mennessä olen päässyt ahdistuksesta ja olen silloin valmis pitämään ne megalomaaniset juhlat. Jos silloin vaikka olisi jo oikea asuinkaupunki ja -paikkakin olemassa?

Yhdessä vaiheessa aion juhlia kolmekymppisiä pienellä matkalla, mutta erilaisista syistä sekään ei sitten toteutunut. Luultavasti en ole matkaamassa minnekään ennen juhannukselta alkavaa kesälomaa, ja silloin sitä ei enää voi pitää kolmekymppismatkana. Haaveissa on pari viikkoa New Yorkissa (ajatus matkustamisesta sinne yksin keskellä kuumaa kesää kiehtoo) ja viikko sukeltamista Kroatiassa.

Nostin itselleni aamulla shamppanjamaljan runsaan ja hyvän aamiaisen päätteeksi. En uskonut vuosi sitten, että elämäni näyttäisi nyt tältä. Mutta niin kuin kaikissa matkoissa, elämässäkin parasta ovat yllättävät käänteet. On uskallettava tehdä päätöksiä, jotka ovat sidoksissa vain tunteisiin ja hetkeen. Hiiteen järkevyys. Toivon, että elämäni ei muutu pakettimatkaksi koskaan. Kippis!!!

Minä ja Tonava.

Viikonloppureissu Budapestiin toissa viikonloppuna oli onnistunut pako arjesta. Ihaninta oli, että Budapestin tammikuu tuntui KEVÄÄLTÄ: söimme lounasta ja nautimme erinäisiä lasillisia kuohuviiniä terassilla. Takki toki täytyi pitää päällä, ja osassa paikkoja lisälämpöä toivat lämmittimet, mutta silti. Leuto ilma ja kirkas valo saivat kaipaamaan kevättä, ja tuntui ankealta ajatella, että vastaavaa kevään tuntua saa Suomessa odottaa vielä pari kuukautta.

Budapestin reissumme starttasi Kotkasta kello 3.30 torstain ja perjantain välisenä yönä, ja lento lähti 6.30. Hieman haasteellistahan tuo herääminen oli varsinkin, kun huhkin töissä torstai-iltana kello 21 saakka. En osaa nukkua lainkaan liikennevälineissä, mikä on suuri harmi. Tiedossa siis oli, että samoilla energioilla on vedettävä perjantai-iltaan saakka. Matkakumppanini Marja sentään taisi saada nukuttua sekä Kotka-Helsinki-busissa että lennoilla.

Lensimme Budapestiin Frankfurtin kautta, takaisin taas Wienin kautta. Vaihdot ja lennot sujuivat jouhevasti. Hotellimme Budapestissä oli Atrium Fashion Hotel, joka todella oli muodikas. Kirkkaita värejä ja designia sekä modernia muotoilua oli varsinkin aula- ja ravintolatiloissa. Henkilökunta puhui ihan hyvää englantia ja oli ystävällistä. Myös hotellin sijainti oli hyvä: kävelimme kymmenessä minuutissa pääostoskadulle.

Nähtävyyksiä tällä reissulla ei kierretty lainkaan. Tonavan näimme ostoskävelyn lomassa, ja kauppahallissa kävimme hakemassa paikallisia herkkuja: paprikajauhetta ja kuivattuja sieniä. Budan puolella emme ehtineet käydä lainkaan. Kylpylävisiitisitä hieman haaveilimme, mutta sekään ei lopulta mahtunut aikatauluun. Keskityimme ennen kaikkea rentoutumiseen: teimme juuri sitä, mitä kulloinkin huvitti. Tämä tarkoitti sitä, että suurimman osan ajasta kiersimme kauppoja ja istuimme lasillisilla erilaisissa kahviloissa ja pubeissa.

Varsinaista bilettämistä tällä reissulla ei harrastettu. Sekä perjantai- että lauantai-iltoina kävimme syömässä pitkän kaavan mukaan, mutta palasimme hotellille suoraan ravintolasta jo puolen yön maissa. Nukuimme molempina öinä pitkät, hyvät yöunet hötkyilemättä aamulla turhia. Varsinkin pienen lapsen äiti Marja osasi arvostaa tätä unelle pyhitettyä aikaa.

Budapestistä löytyi hyviä shoppausmahdollisuuksia. Muotimerkkien putiikkeja ja isoja ostoskeskuksia riittää. Hintataso ei ole kovin merkittävästi edullisempi kuin Suomessa, mutta Budapestissäkin vietettiin tammikuun alennusmyyntiaikaa, ja alennukset olivat hyviä. Itse ostin muun muassa Guessin erittäin pitkävartiset mustat nahkasaappaat alle puoleen hintaan. Kenkäostokset jatkuivat vielä sunnuntaina juuri ennen kuin meidän piti kiiruhtaa hakemaan laukut, bussiin ja kentälle. Ostimme viimeisestä putiikista, johon piipahdimme, yhteensä kolmet kengät. Mikä parasta, kaupassa oli voimassa alennus tyyliin ”osta kahdet, saat kolmannet ilmaiseksi”. Tosin omat laskutaitomme eivät riittäneet sen ratkaisemiseen, paljon meistä kummankin pitäisi kengistään maksaa. Onneksi apu tuli Suomesta tekstiviestin välityksellä…

Unkarilaista tokaj-viiniä nautimme pullon verran hotellihuoneessa, ja pidimme kyllä molemmat kovasti siitä. Suomeen lähti mukaan pullollinen tokajta sekä pullollinen toista unkarilaista kansallisjuomaa, palinkaa. Molemmat pullot taisivat maksaa noin viitisen euroa. Tokajta olisi saanut reilusti edullisemminkin, mutta päädyin ottamaan hieman parempaa laatua.

Sunnuntaiaamuna heräsin hienoisen keuhkoahdistuksen kanssa ja yskin pitkin päivää. Koneemme oli Helsinki-Vantaalla vasta puolilta öin, mutta onneksi meillä oli noutaja hakemassa meitä autolla Kotkaan. Viimeiseen bussiin emme olisikaan ehtineet. Autossa tärisin vilusta, ja aamuyöllä kotiin saavuttuamme olin jo aika horkkainen. Maanantaiaamun herääminen töihin vaihtuikin sairastamiseen. Sitkeää ja korkean kuumeen nostanutta influenssaa kestikin sitten viikon. Liekö ollut jokin unkarilainen pöpö.

Palasimme Suomeen 30.10., eli pian puolitoista kuukautta sitten. Matka tuntuu jo erittäin kaukaiselta!!! On melkein vaikea vastata, kun joku kysyy, miten reissu meni. Tai no, onhan se aina vaikeaa, vaikka olisi juuri palannut Suomeen: miten monen viikon kokemukset voisi tiivistää niin, että kysyjä saa minkäänlaista tuntumaa siitä, millainen elämys on ollut kyseessä? Ei se kai ole mahdollista, ja useimmiten vastaus onkin vain, että ”kaikki meni tosi hyvin”.

Jälkeenpäin olen muistellut eniten kaikkia niitä ihania ihmisiä, joita tapasimme reissun aikana. Myös sukelluskokemus härkähaiden keskellä on pyörinyt mielessä. Hait ja rauskut -kirja toteaa: ”Härkähai kuuluu laajan saaliseläinvalikoimansa takia vaarallisimpiin hailajeihin ja saattaa hyökätä myös vedessä uivien ihmisten kimppuun.” No, en aio alkaa pelätä vastaisuudessaakaan.

Egyptin Sharm El Sheikissä sattuneet haihyökkäykset ovat ikäviä, mutta ihmisten pitäisi tajuta, kuinka harvinaisia ne ovat: vuodessa limsa-automaatit tappavat enemmän ihmisiä kuin hait (ja tämä on fakta). Haiden olot ovat monessa paikassa tukalat, koska niitä demonisoidaan ja sitä myötä turhaan tapetaan ja metsästetään. Suosittelen kaikille dokumenttia Sharkwater. Hailla on merten ekosysteemissä tehtävä, jota niiden on paikoin kovin vaikea toteuttaa säälimättömien salametsästäjien ja korruptoituneiden poliisien takia.

Reissun jälkeen rahat ovat olleet suhteellisen vähissä, mutta talven piristykseksi oli pakko tilata yksi edullinen viikonloppumatka: tammikuussa lähdemme ystäväni kanssa pitkäksi viikonlopuksi Budapestiin. En ole ennen ollut kaupungissa, mutta ystäväni kertoi, että shoppausmahdollisuudet ovat loistavat. Tarkoitus on viettää kiireetön ja nautintojentäyteinen viikonloppu: juomaa, ruokaa, ostoksia ja kylpylää. Tammikuussa on luvassa myös kotimaanmatkailuviikonloppu, kun suuntaamme tyttöporukalla Tahkolle avaamaan laskettelukauden. Osa meistä odottaa siltä reissulta enemmän kylpylää kuin rinteitä, mutta itse en malta odottaa, että pääseen ensimmäistä kertaa tänä talvena suksille. Pettymyksekseni tosin kuulin, että legendaariset Pehku-pubin bileet eivät olisi Tahkolla enää entisensä? Maaliskuun talvilomalla meillä on perinteiseen tapaan varattu isommalla kaveriporukalla mökki Chamonix’sta. Siellä pääsee sitten kunnolla laskettelun makuun.

Ensi kesän pitkä reissu, jolla olimme taas päättäneet matkata Kaakkois-Aasiaan (Indonesia on vielä kokonaan näkemättä!), on epävarma. Elämäntilanne muuttuu alkuvuodesta niin, että emme välttämättä saakaan ensi kesänä järjestettyä lomiamme yhtäaikaa. On outoa, jos perinteeksi muodostunut yksi pitkä yhteinen reissu vuodessa ei toteudukaan tänä vuonna. Mutta sitten täytyy koettaa korvata se pienemmillä pyrähdyksillä.

Matka: 21.9.-31.10.
Maat: Panama, Costa Rica, Kuuba
Reissaajat: Anne ja Jarno
Tämänhetkinen sijainti: Kotka, Suomi

Blogin kirjoittaminen reissun päältä tyssäsi kuin seinään siirryttyämme Kuubaan. Syynä oli se, että kuubalaisille netinkäyttö ei ole sallittua (muuta kuin ehkä joillekin, joiden työssä se on välttämätöntä, ja esimerkiksi lääkäreillä on intranet ja sähköposti). Näin ollen nettikahviloitakaan ei ole. Turisteja varten on joitakin kansallisen telekommunikaatioyhtiön putiikkeja, mutta ne ovat huonosti löydettävissä, kalliita ja yhteyksiltään huonoja. Myös joissakin hienommista hotelleista on turisteille internetyhteyksillä varustettu kone tai pari, mutta sellaisissa paikoissahan me emme tietenkään yöpyneet. Paitsi pari viimeistä yötä, jolloin taas kotiinpaluu oli jo niin lähellä, että internetin ihmeellisen maailman sijasta vietin kaiken ajan mieluummin uima-altaalla haalimassa D-vitamiinia varastoon.

Kuuban reissu sujui näin:
18.-20.10. Havanna
20.-22.10. Vinjales
22.-25.10. Maria la Gorda
25.-27.10. Havanna
27.-29.10. Varadero
29.-30.10. Lento kotiin

Havanna:
Kaupunki ei heti ensisilmäyksellä ollut aivan niin vaikuttava tai omalaatuinen kuin olin ajatellut. Dominoa pelaavia, sikaria polttavia ja rommia naukkailevia vanhoja, olkihattuisia herrasmiehiä ei näkynyt missään. Ladojen ja vanhojen amerikanrautojen seassa oli aivan tavallisia uusia Audeja ja Renaulteja. Merkittävin piirre oli arkkitehtuuri: vanhat talot olivat upeita. Eri arkkitehtuuriset tyylit ja eri värit (etenkin turkoosi ja pinkki) sekoittuvat iloisella tavalla. Rakennuksissa riitti ihmeteltävää, jopa kaikkein kurjimmilla kaduilla ja alueilla. Kuuban vauras menneisyys on selvästi näkyvissä. Havannan kauneinta aluetta on ilman muuta Habana Viejo, missä suurin osa turisteista pyöriikin. Varandossa on yöelämää ja hotelleja, muun muassa ennen vallankumousta Hiltonina tunnettu Hotel Habana Libre. Centro Habanassa ei ole juurikaan mitään viehättävää. Joka tapauksessa Havannan ainutlaatuisuus ja viehätys alkoi avautua minulle vasta kolmantena siellä vietettynä päivänä. Kävelemällä syjäisempiä reittejä, katselemalla ihmisiä ja etsimällä kahviloista ja baareista ne viihtyisimmät, aloin päästä kaupungin rytmiin mukaan.

Casa de particularet
Budjettimatkaaja asuu Kuubassa casa de particulareissa eli kotimajoituksissa. Ne korvaavat muualla maailmassa tunnetut hostellit. Kuubalaiset saivat vuonna 1997 luvan majoittaa turisteja koteihinsa bed and breakfast -tyyliin, ja erittäin monet ottivatkin tämän mahdollisuuden lisäansioihin iloisina vastaan. Turisteja majoitetaan tuhansissa kodeissa, ja ne tunnistaa oveen kiinnitetystä sinisestä kyltistä. Majoituspaikkoihin voi olla etukäteen yhteydessä netitse tai puhelimitse, tai vain ilmestyä ovelle. Havannan matkatoimistoista (Havanatur, Cubatur) saa hyviä casa-vinkkejä, kuten tietysti myös muilta matkailijoilta ja Lonely Planetista. Yleisin hinta on 30 turistipesoa (turistipeso=CUC, arvoltaan noin 0,9 dollaria) kahdelta ja 5 turistipesoa per henkilö aamupalasta. Meidän kokemuksemma casa de particulareista olivat erinomaisia. Ensimmäinen kotimme oli Havannassa Miriam-tädin ja hänen kahden lapsenlapsensa luona. Ilmestyimme ovelle yllätyksenä, kun olimme saaneet vinkin paikasta aiemmin kahdelta israelilaiselta tytöltä. Nopeasti Miriam kuitenkin sai huoneemme järjestykseen ja pääsimme nauttimaan kahdeksi yöksi viktoriaanisesta sisustuksesta ja hulppean korkeista huoneista. Miriam puhui englantia melko huonosti, mutta kommunikointi sujui silti aivan tarpeeksi hyvin. Aamupalat olivat ruhtinaallisia ja tarjoiltiin juuri siihen aikaan, kun toivoimme. Vinjalesissa majoituimme paikallisen lääkärin perheeseen, joka oli uskomattoman hieno ja unohtumaton kokemus. Tästä lisää myöhemmin. Huoneemme Vinjalesissa oli vaatimattomampi, mutta perheen tarjoamat aamupalat ja päivälliset olivat mielettömän herkullisia. Tähän casaan saimme vinkin havannalaisesta matkatoimistosta. Toisella kertaa Havannassa majoituimme Lonely Planetin kovasti kehumassa Casa de Pepe & Rafaelassa, joka sijaitsee erinomaisella paikalla Habana Viejon keskustassa. Huone oli jälleen hieno, antiikkisesti sisustettu ja korkea, mutta muuten asumiskokemus jäi etäisimmäksi. Ilmeisesti suositussa paikassa käy turisteja niin paljon, että palvelu ei enää ole kovin henkilökohtaista tai kiinnostunutta.

Mojitot
Jokaisessa kuubalaisessa baarissa, kahvilassa ja ravintolassa on drinkkilistalla ainakin mojito, cuba libre ja daiquiri. Mojitoja tuli juotua erittäin paljon ja erittäin monessa paikassa. Itse asiassa niin paljon, että niitä ei tee mieli vähään aikaan. Yleisin hinta mojitolle oli kaksi tai kolme CUC:ia (vajaat 2-3 dollaria). Yhdessä paikassa jouduimme maksamaan peräti neljä CUC:ia, mutta ne olivatkin sitten vahvoja tapauksia. Oli muutenkin jännä huomata, miten täydellisen erimakuisia mojitot olivat eri paikoissa: alkoholin, sokerin ja siirapin määrä vaihteli huomattavasti. Yleisimmin käytetty rommi Kuubassa oli Havana Club. Rommin halvin, vaalea versio maksoi 3,85 CUC:ia per litra. Suomeen lähti mukaan viisi pulloa Havana Clubia.

Raha
Kuubalaiset ovat luoneet erikoisen järjestelmän. Turistit käyttävät turistipesoja eli CUC:eja. Paikalliset käyttävät ”oikeita” pesoja, joiden arvo on neljäsosa CUC:ista. Kuubalaiset maksavat siis kaikesta vain yhden neljäsosan siitä, mitä turistit. Turistitkin pystyvät kyllä rahanvaihtopaikoissa vaihtamaan itselleen paikallisia pesoja, mutta niitä hyväksytään heiltä maksuksi vain harvoissa paikoissa, kuten bussissa ja pienissä katukeittiöissä. Kuubassa rikkaimpia ovat ne, jotka ovat tekemisissä turistirahan kanssa eli saavat tippejä CUC:eissa: taksikuskit, hotellien vastaanottojen työntekijät, turistioppaat. Heidän sormissaan näkyy kultasormuksia ja ranteissaan kultakelloja. Yksi kuubalaisen järjestelmän suurimpia ongelmia on se, että esimerkiksi lääkärit tienaavat vähemmän kuin CUC:ien kanssa tekemisissä olevat. Tästä asiasta tuli matkan aikana puhetta erittäin monien paikallisten kanssa. Veimme Kuubaan mukanamme euroja, sillä dollareiden vaihtamisesta joutuu normaalin vaihtomaksun lisäksi maksamaan 10 prosenttia rangaistusrahaa. Eurojen kurssi on muutenkin parempi. Olimme kuulleet tarinoita kuubalaisten pankkiautomaattien toimimattomuudesta, mutta emme kohdanneet rahan nostamisessa sikäläisestä automaatista debit-kortilla mitään ongelmia.

Sukeltaminen
Paras paikka sukeltaa Kuubassa on Isla de la Juventudin saari. Emme kuitenkaan onnistuneet saamaan sinne lentoja, sillä ne ovat erittäin varattuja (ja erittäin edullisia). Netistä niitä on lähes mahdotonta ostaa, vaan asiaa pystyy edistämään vasta saavuttuaan Kuubaan. Lähin vapaa lento olisi ollut kahden viikon päästä. Sen sijaan päädyimme Kuuban toiseksi parhaaseen paikkaan Maria la Gordaan saaren länsikärkeen. Näkyvyys oli mielettömän hyvä, jopa parikymmentä metriä. Mitään suurta tai erikoista emme nähneet, mutta paljon värikkäitä koralleja ja kaloja. Maria la Gordan sukellusten erikoisuus on myös luolien ja tunneleiden suuri määrä. Ne toivat sukelluksiin paljon lisämielenkiintoa. Sukellusoppaamme Martin oli älyttömän mukava, ja taisikin olla ensimmäinen kerta, kun jätimme oppaalle tippiä. Martin sukelsi kanssamme kaikkina kolmena päivänä, joina teimme yhteensä viisi sukellusta. Reissun kokonaissukellumääräksi tuli 13. Minäkin pääsin sukelluksissani nyt yli viidenkymmenen, elikkä 54:ään. Viisi sukellusta Maria la Gordassa maksoi 130 CUC:ia. Sukellusreissun hintaa tosin nosti se, että Maria la Gordassa ei ole casa particulareja tai muuta edullista majoitusta. Paikassa on vain yksi, erityisesti sukeltajille rakennettu hotelli, jossa yö kahdelta maksoi 70 CUC:ia. Hintaan tosin kuuluivat runsaat, buffetista tarjoillut aamupalat ja päivälliset.

Ruoka
Kuubalainen ruoka on kohtalaisen kaameaa. Mausteita ei käytetä, ja ruoka voi ihan hyvin olla kylmää tai raakaa. Kun edellisenä päivänä sain eteeni kylmän spagettiannoksen, jossa kastikkeen virkaa teki ketsuppi ja suoraan pussista kaivettu juustoraaste, ja seuraavana päivänä raa’an kanankoiven, alkoi usko kuubalaiseen kulinarismiin olla kovilla. Onneksi ruoka sentään ei ollut kamalan kallista, vaan mahansa sai täyteen selvästi edullisemmin kuin vaikkapa Costa Ricassa. Parasta ruokaa saimme Vinjalesin casa de particularissa, jossa perheen emäntä Elda taikoi uskomattomia herkkuja. Reissun kaksi viimeistä yötä vietimme all inclusive -hotellissa Varaderossa, jossa kaikki ruoat kuuluivat siis hintaan. Mutta ruoan taso oli sielläkin uskomattoman huono. Ja mielestäni me emme ole kovin nirsoja tai vaativia ruoan suhteen… Useimmilla lounailla ja päivällisillä Varaderon ravintolassa parasta antia oli juustolla täytetty patonki ja jälkiruokajäätelö (silloin, kun se ei ollut liian sulanutta syötäväksi).

Vinjales ja Louis Louis
Parin Havannassa vietetyn yön jälkeen suuntasimme muutaman tunnin bussimatkan päähän Vinjalesin kylään. Seutu on maanviljelyaluetta, missä viljellään etenkin tupakkaa. Alueella on luonnonpuistoja, jotka tarjoavat hyvät vaellusmahdollisuudet, sekä tunnettuja kiipeilykallioita. Vinjalesin kylä on pieni, mutta varsin sievä. Saapumisemme sinne tosin oli kaamea: en muista MISSÄÄN törmänneeni niin rasittaviin ja korppikotkamaisiin majoitustarjoamiin kuin Vinjalesin bussipysäkillä. Bussista ei meinannut päästä ulos, kun meitä jo revittiin joka suuntaan, ja millä sitkeydellä… Meille puhuttiin, vaikka emme kuunnelleet, meitä seurattiin, meille valehdeltiin… Emme olleet varanneet majoitustamme ennakkoon, mutta meillä oli paikan käyntikortti. Väitimme tietenkin, että olemme varanneet paikan, jolloin yksi täteistä urkki kädessämme olleesta kortista, mistä paikasta on kyse, ja yksi tyttö tuli sen jälkeen väittämään, että hän on kyseisen perheen tytär. Emme tietenkään uskoneet, vaan poistuimme päättäväisesti paikalta. Piina jatkui siihen asti, kunnes Jarno meni Havanaturin paikalliseen toimistoon, josta ystävällinen herra soitti käyntikorttimme casa de particulareen, josta meitä saavuttiin autolla hakemaan. Huokaisimme helpotuksesta ja tajusimme pian pääseemme aivan ihanaan perheeseen.

Louis Louis asuu Vinjalesin keskustassa viihtyisässä talossa vaimonsa ja vielä kotona asuvan täysi-ikäisen poikansa kanssa. Louis on anestesialääkäri, joka tällä hetkellä työskentelee enimmäkseen paikallisen yliopiston opettajana. Louis puhui mainiota englantia, ja keskutelimme hänen kanssaan paljon politiikasta ja Kuuban tilanteesta. Louis ei kuulu puolueeseen, mikä vaikeuttaa hänen tilannettaan paljon. Louis kuitenkin kertoi silmiensä avautuneen 1980-luvun lopulla, kun valtio lähetti hänet Nicaraguaan sisällissotaan lääkäriksi. Vaarojen keskelle oli pakko lähteä, vaikka miehen vaimo oli raskaana, sillä kieltäytyminen olisi tuonut liikaa ongelmia. Nicaraguassa Louis amputoi lukemattomien nuorten ihmisten raajoja, näki kärsimyksen ja hädän ja totesi, että Kuuban pitäisi käyttää rahansa aivan muuhun kuin ulkomailla käytävien sotien rahoittamiseen. Palattuaan Louis sai ”palkinnoksi” ostaa valtiolta auton, ja tuo sama auto on perheellä edelleen käytössä. Tosin bensaan on varaa vain harvoin. Sotakokemuksen jälkeen Louis erosi puolueesta. Toinen kova kolhu Louisille on se, että hän ei pysty tällä hetkellä tapaamaan vanhinta poikaansa. Poika kouluttautui Kuubassa lääkäriksi. Koulutus on maassa ilmaista, mutta seurauksena on se, että valtio päättää siitä, saako koulutuksen saanut muuttaa ulkomaille vai ei. Yleensä ei saa, paitsi valtion lähettämänä. Louisin poika lähetettiin ulkomaille, missä hän rakastui bolivialaiseen tyttöön, meni naimisiin ja muutti Boliviaan. Nyt hän ei voi palata Kuubaan, tai häntä ei enää päästetä takaisin nykyiseen kotimahaansa. Pystyäkseen pitämään yhteyttä poikaansa Louis suostuu opettamaan yliopistolla ilman palkkaa: palkan sijasta hän on saanut käyttöönsä lääkäreiden intranetin ja sähköpostin, jolla yhteydenpito ulkomaille onnistuu. Puhelut ovat liian kalliita.

Muutos
Louis, ja erittäin monet muut tapaamamme kuubalaiset, eivät voi tehdä muuta kuin toivoa parempaa tulevaisuutta. Muutos lienee useimpien kuubalaisten unelmissa ja toiveissa. Siitä puhutaan ja sitä toivotaan, enimmäkseen siihen jopa uskotaan. Fidel ei elä enää kauan ja sen jälkeen muutoksia varmasti tapahtuu, mutta kuinka nopeasti… Vaikeuksista ja epäoikeudenmukaisuuksista huolimatta kuubalaiset ovat iloista ja myönteistä kansaa. Turisteillekin jaksetaan olla erittäin ystävällisiä ja auttavaisia.

Vielä jäätelöstä
Kuubalaiset ovat hulluja jääteönsyöjiä. Jokatoinen tulee Havannan kadulla vastaan jäätelötuutin kanssa, ja niitä myy valtava määrä pieniä katukojuja. Varaderolaisessa puistossa sijaitsee jättimäinen Coppelia eli paikallisen jäätelökioskiketjun toimipiste. Coppeliaan jonotetaan, jopa kymmeneltä arkiaamupäivänä, jona kävimme siellä. Tosin itse päädyimme syömään jääteömme yksikseen turisti-Coppeliassa: jäätelökioskin syrjäisessä ja autiossa myyntipisteessä, jossa käytetään CUC:eja. Emme pääseet valvovan vahtimestarin ohi paikallisten osioon, vaikka ystävällinen kuubalainen pariskunta yritti meidät mukanaan sinne kuljettaa.

<