Laineiden arkinen aallokko

Voisin listata ihan mielettömän listan kaikista vempaimista, mitkä minusta on turhakkeita. Oikein lempiaihe! Silti siitä ei suuremmin jaksa paasata, koska en saa osakseni kuin sääliviä katseita ja ilmassa leijuvia ajatuksia siitä, kuinka olen muinaisjäänne, unohtunut jonnekin kauas, tippunut nykyteknologiasta, mitään ymmärtämätön, lapsia kiusaava hirmuäiti.

Noniiinjust! Minua se ei haittaa ja muiden haittaaminen ei haittaa. Ihmettelen kuitenkin sitä, miksi ihmiset täyttävät kotinsa ja elämänsä kaikilla mitä uskomattomimmilla laitteilla ja härpäkkeillä. Suurin syy on kuulemma se, että ne helpottavat elämää ja sitten se, että ne säästävät energiaa! Mitenkä helpoksi se elämä olisikaan saatava? Kaikki pitäisi tehdä ja saada nappia painamalla. Sitä helpotetaan elämää niin, ettei ole mitään tekemistä ja se taas on erittäin huono juttu. Energian säästäminen on myyntikikka.

Minä en tykkää hommata elämää helpottavia härveleitä, koska en usko siihenkään, että ne millään lailla helpottaisivat elämää. Ensinnäkin ne kaikki maksavat. Toiseksi, ne vievät tilaa. Kolmanneksi, mikään ei tule kestämään, vaan hajoaa noin puolen vuoden kuluessa. Korjata ei voi, vaan kannattaa ostaa uusi ja niin ollen on taas kuormitettu roskista. Kaikista näistä syistä palaa vain päreet, joten helpotan elämääni kun teen niin kuin ennenkin.

Lapset haluaisivat niitä härpäkkeitä, tottakai, mutta pysyn tiukkana. Jos nyt tapellaan tiskivuoroista ja siitä kuka on tiskanut huonoiten(kaikki), niin jos meillä olisi tiskikone, kiistaa syntyisi siitä, kuka täyttää ja miten täyttää, huuhteleeko ja laittaako väärin päin, kuka tyhjentää ja minne. Minua se ei niinkään häiritse, koska kiistelyn määrä on aina vakio. Eniten se, että ennen pitkää se vesimasiina laukeaisi ja lorottaisi takuulla meille mittavan vesivaurion.

Mikroaaltouuni ei mahdu meille, ei meidän tiloihin eikä minun elämääni. Sellainen säteilyttämällä lämmitetty ruoka menee töissä ruokatunnilla, mutta kotona on saatava oikeaa ruokaa. Kauhukuva olisi se, että lapseni mättäisivät eineksiä päivästä päivään, roiskeläppiä ja niitämukamashampurilaisia! Ovatpahan oppineet laittamaan, nälän ja pakon sanelemana itse ruokaa, uunissa ja hellalla.

Joku puolustelee näitä turhakkeita sillä, että ne ovat niin kovasti turvallisia. Nämä turvallisuusjutut saavat minut ihan sekopäiseksi, kun kaikki pitää olla niin yyberturvallista. Pitäisikö elämän olla sitä, ettei tarvitsisi varoa enää mitään? Kyllä se on niin, että varovaisuuteen pitää opettaa, muuten ei tuu mistään yhtään mitään.

Ei meillä ole sitä vedenkeitintäkään. Kun veden saa kuumaksi kahvinkeittimellä tai kattilassa keittämällä. Onhan se toki ylenpalttisen vaarallista se kattilassa keittäminen, mutta minusta se nyt kuuluu ihan alkeellisimpiin taitoihin. Ennen haettiin ensin kaivosta vesi, puut liiteristä, tehtiin tulet ja sitten se vesi kiehumaan. Nyt tarttis saaha vesi nappia painamalla. Sitä minä kyllä ihmettelen, miten sen veden jaksaa siihen keittimeen laittaa???

Minua sitten hirvittää kuunnella ja lukea, kun mopopoikia ja -tyttöjä parjataan alinomaan. He ovat liikenteen pohjasakkaa, ajelevat miten sattuu, keulivat ja ruovittavat, eivät osaa liikennesääntöjä ja mikä ihan hirveintä, ihan jumalaton meteli niistä lähtee!

Hyvä, voi olla totta, mutta ei kokonaan vaan toinen puoli. He ovat vielä nuoria ja kaikki on edessä. Kuka meistä olisi täydellinen? Sekö aikuinen jääräjörri, joka ajelee autollaan ilman valoja? Se junttihuntti, joka ei viitsi enää näyttää vilkkua, koska muutenkin näkee, että kääntyy? Se valopää, joka ajaa aina alle sallitun nopeuden, vaan siksi, ettei hänellä ole mihinkää kiire, huolimatta siitä, että aiheuttaa jonon peräänsä? Se styroxnuppi, joka ajelee aina pikkasenkin hämärtyessä, sumuvalot päällä? Se autoilija, joka ajaa minäitte-tyylillä, että minä ensin ja aiheuttaa monelle mopoilijalle kauhun hetkiä!?

Samaiset aikuiset ovat unohtaneet olleensa itsekin joskus nuoria, elämänsä alussa! Jokaisen aikuisen, jonka harrastuksiin kuuluu jatkuva nuorten moittiminen, tulisi palata ajassa taakse päin. Millaista se oli? Vai oliko niin, että nämä vali-valittajat olivat niitä, jotka istuivat kädet ristissä ja odottivat vain pyhäkouluun pääsyä, minne sitten mentiin siivolla ja hiljaa kaikkia sääntöjä noudattaen.

Minusta mopoilijoita voisi kohdella ihan ihmisinä. Suurin osa heistä ajaa todella hyvin, osa opettelee vielä ja vain murto-osa ajelee nuoruuden hurmiossa, mutta heitä on autoilijoissakin! Jotkut autoilijat eivät ikinä opi ajamaan, vaikka olisivat kuin ”kokeneita”.

Kautta aikojen nuoria on haukuttu! En jaksa ymmärtää miksi? Minusta se on halpamaista. Joskus minusta tuntuu, että nuoret ovat paljon fiksumpia kuin aikuiset…

…ja lehdet puiston…

Minä olen syksyihminen!

Olen aina tykännyt sykystä ja saanut siitä kuulla, että olen jotenkin omituinen! Hih, no niin, ei liene mikään uutinen. Syksy vaan on niin mystisen ihana. Pidän siitä, kun ei ole kuuma vaan raikasta. Joo, palelee, mutta vaatteilla voi tilannetta kummasti parantaa. Kun lähtee ulos, reippaalla kävelyllä saa ittensä kyllä lämpenemään.

Minusta on ihanaa, kun on hämärää. Joskus nuoruuden huumassa kirjoitin runoja ja en muista niistä kuin yhden kohdan; Valoa pimeydessä minä rakastan. Se kertoo kaiken, sillä en minäkään nyt sysipimeästä pidä. Kynttilöitä on kiva polttaa ja fiilistellä tunnelmassa, minkä syksy tuo joka kerran.

Tänä syksynä iski kuitenkin jälleen pitkäkyntinen! Herra 14v oli potkimassa palloa Lehtomäen kentällä. Sillä välinä hänen lukittu pyöränsä vietiin. Joku outo karma meillä on, kun ihan järestään on pakko varastaa meiltä jonkun pyörä. Se pyörä oli erittäin tarpeellinen, sillä poika ajeli sillä kentältä kentälle ja kotiinkin. Niin, että se joku, sanonko, mikä valopää, palauta se pyörä heti sinne kentälle! Olen nimittäin ihan satavarma, että meillä sille on tarpeellisempaa käyttöä!

Jos joku mahdollisesti on nähnyt tai kuullut jotain siitä mustasta BMX-pyörästä, ns. temppupyörästä, olisin kiitollinen tiedoista!

Koska minulla oli vapaa lauantai, päätin käyttää sen hyvin hyödyksi.

Herrat 11v ja 14v olivat isällään ja me naisväki heräsimme ajoissa ja lähdimme liikkeelle 9:30. Keräsin autoon vielä kolme teinineitoa lisää ja sitten auton nokka kohti Helsinkiä. Matka sujui varsin hulppeassa tunnelmassa, kun autoradio soitti NRJ-kanavaa(nuorison toiveesta). Sitä kuunnellessa toisella korvalla, toinen korva kuunteli tyttöjen juttuja. Oi nuoruus, ihana nuoruus, onneksi se on jo eletty ja saa olla ihan rauhassa aikuinen. Silti, kivan hykerryttävää se oli. Ne nuoret ovat jotenkin vaan niin ihania!

Jätin tytöt Helsingin rautatieasemalle. Sinne vaan suurkaupungin humuun, sillä tiesin, että kyllä he siellä pärjäävät. Sitä paitsi en suin surminkaan olisi halunut mukaan heidän shoppailukierrokselleen. Minulla oli tiedossa ihan muuta

Ajoin Lahteen! Siellä sain kun sainkin auton parkkiin ja menin kohti Viikinkiravintola Haraldia, jonne seuralaiseni saapuivat sovittuun aikaan. Meitä oli varsin iloinen nelihenkinen seurue ja ruokailimme varmasti elämäni hauskimmalta ruokalistalta! Ruokailun jälkeen oli vuorossa päivän kohokohta! Suuntasimme kaikki Lahden Sibeliustalolle, missä oli Marionin 50-vuotisjuhlakiertueen ensimmäinen konsertti. Sitä olin odottanut kuin joulua. Konsertista lisää täällä!

Kuva : Marion Fan Club – Facebook-sivulta

Kun selvisin konsertin tuottamasta mielihyvästä, oli vuorossa paluu arkeen. Pudottelin kyydissäni olevat ystävät omilleen ja ajoin itse tällä kertaa Lahden rautatieasemalle. Kello oli 19:00! Mihin se aika oli livahtanut? Poimin neljä teinineitiä sieltä asemalta ostoskasseineen kyytiin ja sitten kotimatkalle! Ihan vitsinä heitin, että koska olin ostanut konsertista Marionin tupla-cd:n, voisimmeko nyt yhdessä sitä kuunnella??? En kerro sitä hyvin teinimäistä kommenttia, mutta jokainen voi tahollaan sen arvata Ei auttanut, vaikka muistutin kuinka jouduin minäkin tannoin kuuntelemaan Tokio Hotel’a ja Alexander Rybakia, josta jälkimmäisen kuuntelu ei ollut mitenkään vastenmielistä. Annoin sitten ihan suosiolla NRJ:n hoitaa musapuolen.

Kun saavuimme Kouvolaan, vein jälleen jokaisen tytön kotiinsa. Heippa! Itse en suinkaan päässyt vielä kotiin, vaikka lonkat olivat jo istumisesta ihan liekeissä. Ajoin vielä hakemaan pojat kotiin. Kun vihdoin ja viimein pääsin kotiin ja vedin yövermeitä päälleni, kello oli 21:30. Olihan päivä! Olin väsynyt mutta onnellinen!

Olipas meillä outoa, rauhallista ja melko siistiäkin, kun yksi oli joukosta pois.

Kun hän eilen, iloksemme palasi, koko torppa ja tilanne alkoi näyttää ja tuntua taas ihan normaalille ja minä sain aiheen mekastaa. Aiheet olivat seuraavat:

- Passi yms. matkustusasiakirjat, lepäsivät kaikessa rauhassa lähes koko illan tiskipöydällä!

-Parvekkeen ovi oli jäänyt auki, sillä siellä ihan sopivasti keskellä kaikkea tuulettuivat hikiset nappikset!

- Valtava likapyykkivuori oli kylppärin kynnyksellä ja siinä samassa kasassa oli säärisuojat. Kun siitä käveli ohi, ne saamarin suojat tarttui aina villasukkiin kiinni

- Kengät! Ne olivat taas keskellä eteisen lattiaa. Jos ei ajoissa hypännyt yli, niin kompastui!

- Matkalla ostettuja uusia vaatteita lojui pöydällä, penkillä, sohvalla, lattialla…

- Kamera ja siihen kuuluva laturi jäi kuvien siirron jälkeen pakastimen päälle!

- Matkalaukku jäi tupaan, siihen sohvan viereen!

Listaa voisi jatkaa vaikka kuin, mutta tämä näin ihan vaan esimerkkinä. Tavaroiden purku on hieno asia, jos sen saisi vietyä loppuun asti. Minä olen vain äiti, enkä piika, joten osalleni lankeaa se jäkättäminen. Pojalle, joka valtasi taas paikkansa sohvan nurkassa, pelaten ja samalla tv:tä katsoen.

Ihanaa silti, että poika on tullut kotiin, pesue on koossa!

Kuusitoista vuotta sitten minulla oli tiukat paikat. Koko yö oli äherretty eikä mitään saatu aikaseksi. Jo edellisenä iltana tiesin, että jotain tapahtuu ihan lähiaikoina. Minä jakaannun! Katselimme illalla televisiota ja minulla oli niin tuskainen olo, mikä aina välillä hellitti. Mieheni meni nukkumaan ja minä valvoin. Puolen yön jälkeen herätin hänet ja sanoin, että nyt voidaan lähteä. Olimme miettineet valmiiksi sairaalamaksuja, sillä jos olisimme menneet aikaisemmin niin olisi mennyt maksu koko vuorokaudesta, vaikka sitä olisi ollut vain tunti jäljellä. Mieheni halusi vielä kahvia! Ihan tyynesti sen minulle ilmoitti ja meni ajamaan partaansa. Minä vähemmän tyynenä aloin keittämään kahvia, paitsi että kesken kaiken alkoi supistella niin kovin, että oli mentävä sänkyyn. Siihen mies tokaisi, että – Et sitten keitäkkään kahvia? – Auh, kohta….

Ensimmäisen lapsen teko oli hidasta, siis minulle joka olen tottunut tekemään kaiken reippaasti. Luulin, jo ettei siitä mitään tule, olkoon siellä, kun en saa sitä sieltä ulos. Pitkällisen ähertämisen jälkeen tuli lääkäri ja lupasi auttaa minua. Esikoiseni imaistiin ulos, ku oli jotenkin vaan niin hankalassa asennossa. Kuulin, että olin saanut tytön! Muuten olinkin ihan kujalla, kaikkeni antaneena en jaksanut yhtään mitään.

Lapsen isä soitteli sitten ilmoituksia, että meillä on nyt tyttö! Isomummo oli odottanut poikaa ja oli ihan hämmennyksissä… – Tyttö??? Mitäs nyt??? Kun selvisi ensi järkytyksestään, tuli katsomaan tyttöä ja toi pienelle rinsessalle 50 vaaleanpunaista ruusua! Olihan rinsessa suvun ensimmäinen uutta sukupolvea, isomummon ensimmäinen lapsenlapsenlapsi.

Kun aloin palata ”elävien” kirjoihin, olin seota onnesta. Olin sittenkin saanut aikaiseksi jotain, jotain todella ihanaa. Katselin pientä rusoposkista tyttöä ja se oli kauneinta mitä ikinä olin nähnyt. Luojan luoma mestariteos. Pieni suloinen rinsessa teki minusta äidin. Kun pääsimme kotiin, kuuntelimme usein Jari Sillanpään kasettia. Oot täydellinen – laulu oli se, jonka aikana pidin täydellistä rinsessaa sylissäni ja tanssimme…

Edelleen olen sitä mieltä, että hän, oma rinsessani, on minun silmissäni ja sydämessäni, täydellinen!

Vuonna 1997 olin melkosen tukevasti raskaana. Laskettu aika oli ylitetty kuudella päivällä, alkoi olla mitta täynnä. Olen aina ollut huono odottaja, joten fiilis oli jokseenkin kireä. Kunnes alkoi tuntua siltä, että nyt mennään. Lapsen isä otti tilanteen ihan rauhallisesti kun minä taas olin aivan ”liekeissä”. Veimme silloisen neiti 2v:n isovanhemmille ja matkasimme sairaalaan. Matkalla lapsen isä muisti, ettei ole syönyt mitään ja oli pysähdyttävä hakemaan haukkapalaa.

- Mie haluan synnyttämään!, vaikersin kaksin kerroin autossa.

Kun saavuimme sairaalaan, olo oli taas niin kuin ei mitään, joten menimmekin suoraan kahvilaan. Kätilöt näkivät meidät ja jäivät odottamaan toimintaa, sillä niin oli sillä saralla silloin rauhallista. Kahvin jälkeen menimme ilmoittautumaan. Jotenkin nolotti, että tulimmeko sittenkin turhaan, kunnes luulin repeäväni. Kaikki valmistelut saatiin tehtyä ja sitten olin valmis toimeen. Ei mitään! Saimme kivan perhehuoneen, missä oli vesisänky. Koska olo taas ihan tasanen, jätin miehen nukkumaan ja hiippailin katsomaan televisiota. Lempiohjelmani Step Up Dansers tuli sieltä. Sainko katsoa? En, kokeilin useaan kertaan ja aina sama juttu. Kun pääsin istumaan, niin silloin se liekitys alkoi. Välillä menin sinne vesisänkyyn, jolloin sain ikuisen kammon sitä lotisevaa sijaa kohtaan. Kun kelluin siinä ja alkoi poltella, en meinannut päästä sieltä millään pois.

- Auttakaa, haluun lattialle!

Parasta oli vaan olla polvillaan sängyn vierellä ja rukoilla, että tule jo sieltä! Kätilöt olivat vieläpä antaneet minulle unilääkettä! Niin, että nukkumaan vaan nyt ja katsellaan sitten aamulla.

- Mie en tullu tänne nukkumaan, ku mie tahon synnyttää…

Enkä sitten nukkunut vaan aloin synnyttämään. Lapsi tuli aika kivalla vauhdilla, niin että mitään kivunlievityksiä ei tarvittu. Hah, ei muka tarvittu, olisi tarvittu, mutta ei ehditty.  Sain pojan! Keskellä yötä, kun ulkona tuuli ja satoi, minussa paistoi aurinko.

- Otatko konjakin vai katedroidaanko?

- Ette ole tosissanne??? Saanko oikein valita? Kahdesta pahasta otan sen vähemmän pahan, joten konjakkia kiitos.

Kello oli neljä aamulla, kun hiippailin tanssiaskelin pitkin käytävää, mieli rallatti ja harmitti vietävästi, etten voinut soitella vielä kenellekkään:

- Minulla on poika!!!

Sitten kipaisin taas poikani luokse, silitin pientä nukkaista poskea ja olin haleta äidin onnesta.

Onnea Rakas Poikani! Edelleen olen yhtä ylpeä, että saan olla äitisi!

Yritän kirjoittaa, mutta siitä ei tule yhtään mitään, sillä meillä ei ole mitään rauhaa, ei hiljaisuutta. Jos pyydän hiljaisuutta, se on aivan turhaa, sillä monesta suusta tulee kommentteja. Televisio on auki ja kun pyydän sen sulkemista, saan kuulla, että sitä katsotaan… Niin, samalla kun tehdään jotain muuta ja minä joudun kuuntelemaan sitä, ei kiva.

- Voitteko olla hiljaa, sillä haluaisin kirjoittaa…

- Joo, mutta kun minä laulan, olen iskelmälaulaja…kaikkea kotimaista ja kevyen musiikin klassikoita!

- Ei, säästäkää minut tältä.

Televisio huutaa ja sitä ”katsova” pelaa kännykällä ja kiroilee suunnatonta menestymistä. Iskelmälaulaja tiskaa ja ”laulaa”. Eikä siinä vielä kaikki, he kommunikoivat toisilleen kielellä, jota ei parane julkaista. Minä yritän, yritin kirjoittaa, mutta kirotusvihreiden määrä nousi samalla kun verenpaine, että päätin suosiolla luovuttaa ja jatkaa seuraavalla kerralla.

Pitkästä aikaa vietin lauantai-iltaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Metsässä! Luvattoman kauan oli mennyt edellisestä reissusta ja se alkoi jo näkyä ja tuntua. On ihan terveellistä käydä säännöllisesti metsässä, sillä se virkistää mieltä ja kehoa. Olin tukkeessa. Päässä ei liikkunut mitään ja kroppa tuntui kankealle. Ehdottin metsäreissua herra 11v:lle, joka suostui oitis ja pian oli reppu valmiina ja ei kun menoksi.

On pakko myöntää, että suurin syy, miksi en ole ihan vähään aikaan ollut metsässä, on hirvikärpäset. Ajatuskin mokomasta pikkuhirviöstä saa minussa aikaan vastenmielisiä väristyksiä. Kun saavuimme metsän reunalle, piilotin hiukset hatun alle, huppu päähän ja sitten askeltamaan poikani perässä. Mahtava ilma, vedin metsän tuoksua itseni täyteen ja olin kuin ilmapallo, melkein nousin ilmaan. Vahdin herra 11v takkia, että heti kun ensimmäin ötökkä näkyy, juoksen kotiin. Ei näkynyt! Olimme valinneet loistavan paikan, ei hirviä, ei hirvikärpäsiä, mutta mielikuvitushirviöitä saimme aikaiseksi, joskin vasta paluumatkalla.

Mennessä keräsimme jo muutamia kuivia kuusen alaoksia sytykkeiksi. Tulet oli helpossa, sillä edelliset olivat jättäneet meille pienen hiilloksen. Valmistimme maittavan, joskaan ei niin kovin ravitsevan, tikun nenässä tirisevän illallisen. Huuhtelimme sen alas kuksasta nautitulla vichyllä. Miten olikin maukasta.

Oli jo hämärää ja kävimme keskustelua, että voisimmeko yöpyä siellä. Hämärän myötä oli tulossa pimeys ja viileys. Herra 11v olisi ollut heti valmis nukkumaan siellä, makuupussissa siinä tulisijan vieressä. En voinut olla sen huonompi, joten virittäydyin ajatukseen ja oikeastaan se olisi voinut olla ihan kiva kokemus. Onneksi meillä ei ollut niitä makuupusseja. Katselimme hiipuvaa hiillosta, mikä on aina niin ihanan näköistä, aina uudet kuviot ja juonen voi itse kehittää. Hakkaa mennen tullen kaikki BB-jaksot.

Joki oli niin tyyni. Veden pinta rikkumaton tai ei ihan. Yksinäinen vesilintu auko meille päätään ja rannassa jokunen rantakala muistutti meitä siitä, että kalavehkeet ovat autossa. Näkymä oli kuitenkin silmiä hivelevä ja mieltä rauhoittava. Sanoin ja kuvin sitä ei kykene kertomaan, se täytyy kokea.

Paluumatkalle oli lähdettävä, sillä oli jo pimeää. Peräkkäin taivalsimme ja aloimme keksiä kaikki mahdolliset hirviöt mukaan. Mitä jos olisimme yksin metsässä, pelottaisiko ja jos, niin mikä? Susilauma, kuristajakäärme tai murhaaja. Mitä jos äiti kaatuisi ja menisi jalka poikki? Miten saisi apua? Kuka tulisi hakemaan ja miten opastukset, voisiko jättää äitin yksin metsään oottamaan… Ehei, herra 11v tekisi tulet, sitoisi jalan ja värkkäisi kävelykepit. Vaan, minäpä pysyinkin pystyssä pimeän synkässä metsässä, josta onnistuneesti suunnistimme auton luokse.

Miten nukuttikin hyvin.

Kansalaisopiston paikallishistoriaryhmä sai taas uuden kirjan aikaseksi Kouvolasta. Siis vanhan Kouvolan alueelta, sillä jos koko nykyinen Kouvola olisi otettu kulttuuripaloihin, mitkään kannet eivät olisi riittäneet.

Nyt tämä kirja on paloja kulttuurin saralta, missä riittää paloja kaikille kulttuurinnälkäisille. Ryhmä on käsitellyt kaikkia alueita ja paikallisille se on mielenkiintoinen tutkimusmatka, sillä tuttua ja tuttuja tulee väkisinkin vastaan.

Kirjassa on eritelty palat niin, että on elävät kuvat ja valokuvat, niihin liittyvä historiikki ja alan taitajat. Sitten jatketaan kuvataiteeseen ja käsitöihin. Kirjallisuus ja kirjoittaminen tuovat oman palansa. Kouvolan kirjasto, musiikki ja teatteri ovat melkoinen kakku! Tapahtumia on ollut ja tulee olemaan. Henkilögalleria marssittaa meille joukon merkittäviä henkilöitä. Talojakaan ei ole unohdettu, eikä kouluja. Lisäksi on lukuisia järjestöjä. Siis, vaikka väittäisi, ettei kulttuuri kiinnosta pätkääkään, niin silti tässä kirjassa on jotain!

Kulttuuripalat ovat esitelty aiheittain ja kuvien kera. Jokaiselle löytyy oma pala tai useampikin. Kirja on ensimmäistä kertaa kovakantinen ja niin ollen kestää pitkäaikaistakin selailua. Kirjaa saa lainata kirjastosta ja omaksi sen saa kaupungintalon infosta, 25€.