Laineiden arkinen aallokko

Eilen oli äänestyspäivä. Kävin toki äänestämässä, mutta en kertonut kenellekkään ketä…

Kykenin olemaan iltaan asti hissun kissun, kunnes herra 12v sai sen minusta ulos. En kerro sitä tässäkään, mutta sen kerron, että sota syttyi! Onko syynä se, että olen auttamattomasti niin vanha, lasten näkökulmasta katsottuna, vai se että olen aikuinen ja eri toten äiti, sillä mielipide-erot olivat ilmassa heti! Sain kuulla kunniani. Onneksi siihen on tottunut.

On niitä muitakin asioita, joissa ihan yksin olen ”sodassa” lapsiani vastaan. Ei sitä kyllä oikein vastaankaan voisi sanoa, sillä samaa sotaa se on aina ja ihan yhdessä sitä taistellaan. Aiheet vaan vaihtelevat, eivätkä ole mitään kovin vakavia.

Ruoka ja ruokailu on hyvä aihe. Vaikka käyn töissä saadakseni rahaa ruokaan ja haen sitä kaupasta, joskus jopa valmistan sitä, niin lopputulos on aina sama. Koskaan ei ole mitään syömistä, ikinä ei ole mitään herkkuja, jos on ruokaa, se on pas.. pahaa. Munia ei ole tarpeeksi paistettu/keitetty, ruuassa on herneitä, kinkkusiivut ovat liian ohuita/paksuja, ranskalaiset väärän merkkisiä… Syökää ja olkaa hiljaa! (Pureksikaa vaikka kynsiänne ja juokaa lasi vettä päälle!)

Pyykkiä pesen, jok ikinen päivä, mutta aina on jonkun juuri se vaate pesemättä ja kun sitä juuri silloin olisi tarvinnut. Tarttis olla pesula, missä kolme konetta myllyttäisi kaiken aikaa, että tyytyväisyys olisi taattu. Tuokaa ne pyykkinne ajoissa pesuun, eikä niin, että 10min. ennen rohjahtaa kasa pyykkiä, mikä olisi tunnin päästä oltava puhdasta! (Peskää itte pyykkinne!)

Tähän samaan sotaan liitän tiskivuorot, kuka saa istua auton etupenkillä, kenen vuoro imuroida hyvin vai huonosti, kenen märät lapaset ovat taas tuolilla, kuka saa katsoa telkkaria, ha-haa, lista on päättymätön!

Vaan sota ku sota, aseina vaan sanan säilät, joten kyllä se vaan olisi aika outoa, jos ei olisi tätä sotaa. Vaikka joskus tunnen marssiuupumusta, niin kummasti sitä vaan jaksaa.

(En äänestänyt Väyrystä!)

Olen keräillyt postikortteja yli kolmekymmentä vuotta ja minulla on niitä melkoinen määrä. En ala tässä sen kummemmin erittelemään, mitä ja miksi, miten ja koska. Kunhan nyt vain mainitsen, sillä olen tullut päätöksen eteen.

Kolme vuotta olen taistellut tuulimyllyä vastaan, joka on Itella Posti. Kun he uusivat lajittelukoneensa, joita he kehuvat huippuluokan laitteiksi, alkoi minun piinani. Normaali ihminen, joka ei kerää postikortteja, tuskin on huomannut sitä, missä kunnossa kortit tulevat. Keräilijälle kortti on arvokas ja joka kerran kun saa pilalle naarmuuntuneen kortin, se surettaa. Kun sitä tapahtuu tämän tästä, se alkaa raivostuttamaan.

Olen tehnyt kaikkeni, enkä ole ainoa tässä maassa, joka nyt asiasta ”vouhkaa”. Olen lähettänyt lukuisia valituksia kuvien kera Itella Postille. Aivan turhaan. He vaan pahoittelevat ja selittelevät ihan joutavanpäiväisiä selityksiä. Pitävät meitä, tosi pientä vähemmistöä, vaan typerinä. Ilmoittavat, kuinka sitä tapahtuu tosi harvoin? Tässä tammikuussa olen saanut 16 postikorttia ja vain 4 niistä oli ehjiä. Se on Itella Postin promille… Silti sain tässä kuussa ilmoituksen laittaa joulukorttini punaisessa kuoressa. Ennakoiva tyyli?

Päätökseni on lopettaa postikorttien lähettely. En lähetä enää ainuttakaan postikorttia ja se on paljon se. Toivon myös, ettei kukaan enää lähetä minullekkaan yhtään postikorttia. ”Postikortti ilahduttaa aina” – lause ei pidä paikkaansa. Koska olen ihminen, joka on ihan liian usein pahoittanut mielensä siitä että on saanut piloille naarmutetun kortin.

Lupaan, ainaki yritän, että en tästä aiheesta enää valita! Selviän itsekkin helpommalla!

Tänään tuli 12v siitä, kun tein elämäni raskaimman ja pitkäkestoisimman homman. Olin jo edellisenä iltana ollut pienoisessa paniikissa, koska mahassa ollut vauva ei liikahtanutkaan. Meillä oli ollut ”sopimus” että kympin uutisten aikana on iltajumppa. Soitin lasten isälle, että viittiskö millään tulla lasten kanssa siksi aikaa, kun kipasen sairaalassa. Onneksi silloin oli synnäri vielä Kuusaalla, minne sitten ajelin itku kurkussa. Olin lähes varma, että kuolluthan se sinne mahaan on. Pääsin heti laitteisiin ja niin herkkänä olin, että taas itketti kun kuulin sydänäänet. Vaan vauva ei hievahtanutkaan, kunnes sitten parin tunnin päästä alkoi liikkumaan. Pääsin kotiin, vaikka laskettu aika oli  ollut ja mennyt jo ajat sitten. Jälkeen päin sain kuulla ”vanhan kansan” tuumanneen, että vauva ottaa kunnon tirsat, ennen kuin syntyy…

Seuraavana aamuna olikin sitten ihan eri ääni kellossa. Oli taas lähettävä sairaalaan ja nyt en enää itse kyennyt ajamaan. Oli taas soitettava lasten isä vahtimaan lapsia ja oma isäni kuskiksi. Olin ihan innoissani! Nyt alkaa tapahtumaan. Erheellisesti kuvittelin, että jo kaksi lasta ennestään pusanneena, kolmas on ihan läpihuutojuttu. No ei ollut, ei. Herra 12v ei ollut mikään pudotus. Tein sitä niin hartaasti, että kroppakin luuli välillä kaiken jo olleen ohi. Sitten aloitettiin uudestaan. Kerroin herra 12v:lle, että synnytin sinua kahteen kertaan. -Teitkö kopion, kysyi poika.

Lasten isä soitteli välillä, että tuleeko sieltä mitään? – Ei taida tulla. Olkoon siellä, kun en jaksa enää. Kätilöt vaihtuivat, mutta minusta pidettiin hyvää huolta ja saatiinhan me se poika sieltä ulos. Kyllä olinkin poikki! En kerro mitään herkullisia yksityiskohtia, paitsi miten onnellinen olin! Vaan kun pääsin peilin eteen, olin kuolla pelkästä säikähdyksestä. Koko naamani oli kauttaaltaan täynnä katkenneita verisuonia. -Miksette kertonut, että näytän ihan hirviöltä??? Äkkiä meikkiä naamaan, sillä johan vauvanikin pelästyy, mikä monsteri sillä on äitinä.

Ihana poikani! Otin hänet viereen ja nukuimme yhdessä. Äidiksi tulo on vaan joka kerta yhtä hekumallista.

Seuraavana päivänä poika pääsi elokuvatähdeksi! Kuvausryhmä kävi kameroineen kuvaamassa nukkuvaa vauvaani. Poika esitti elokuvan päätähteä vauvana. Myöhemmin olimme ensi-ilta näytöksessä kutsuvieraina. Ennen kuin elokuvaa saatiin kopioitua, se tuhoutui. Niin meille kuin kenellekkään muullekkaan ei jäänyt siitä mitään muistoa. Harmi, mutta poika on kasvanut!

Poika, joka tykkäsi pienenä leikkiä kattiloilla ja pahvilaatikoilla, on nyt 12v.

Onnea Sinulle, rakas poikani, synnyit elämään juuri oikealla hetkellä, tulit kuivaamaan äidin kyyneleet.

Taas oli se aika käsillä, kun piti raivata tilaa tupaan, kaatamalla metsää. No hyvä, ehkei ihan yksi puu tee metsää, mutta silti. Hyvin oli osansa hoitanut, meille fiilistä tuonut ja ollut sellainen joulun sisustuselementti. Sen aika oli väistyä. Herra pian 12v riisui koristeet, koska oli ne viritellytkin. Siinä sitten viimeisiä kurkottaessa, huomasin liikettä ja huusin: Puu kaatuu! Mittavilta vaurioilta kuitenkin selvittiin, sillä vain yksi alle jäänyt pelargonia valitti katkennutta oksaansa.

Kun puu oli alastomana kaikista blingblingeistä, oli aika tehdä sille tietä pihalle. Sujuvasti se aina tuodaan sisälle normikuljetuksena, kuten ihmisetkin, mutta lähtö tapahtuu toisella lailla. Lentävä kuusi on jo käsite. Avasimme parvekkeen ikkunat ja minä varustauduin tärkeään tehtävään pukemalla hyvin päälle ja laittamalla kunnon hanskat. Sitten otin kuusen varmaan otteeseen, vedin syvään henkeä ja voimakas heitto kohti… Ei tulisi minusta keihäänheittäjää, jos kuusella tarttis treenata! Kuusi lähti, kaarsi kauniisti, mutta laskeutui naapurin pihalle, aidan sisäpuolelle. Miten se aina sillai menee? Pitäisikö minun hankkia valmentaja ja harjoitella enemmän? Olin jo ehdottamassa herra pian 12v:lle, että et millää viittis hakea takasin, niin mie koklaan uudestaan? En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä herra pian 12v kerkesi jo tuumata, että se on sitten äiti, ku menee esittämään naapurille pahoittelut, että meidän kuusi on taas teidän pihalla.

Saimme pienen palaverin jälkeen sovittua, että jos minä siivoan kaikki operaatiosta siunaantuneen sotkun, niin poika hoitaa kuusen loppusijoituksen. Aloin hienoisen pettymyksen katkeran kalkin turvin imuroimaan puun siirrosta jääneitä roippeita. Enkä siten mennyt katsomaan, kuinka kuusosen kävi. Jälkeen päin minulle kerrottiin, kuinka herra pian 12v oli kiivennyt aidan yli ja viskannut kuusen, varmaan parempi heitto kuin minulla. Nyt se kuusi on siellä missä sen tämänhetkinen paikka onkin ja meillä tupa siivottu.

Kaikki! Paitsi minä. Niin, ja herra 14v.

Hammaslääkäripelko taitaa olla oikein kansantauti. Kukaan ei menisi mielellään hammaslääkäriin, huolimatta siitä, että se on ihan hyväksi. Joo-joo, koskeehan se, vai koskeeko? Ei minusta nykyaikana juurikaan koske ellei halua olla sankari(marttyyri) ja kokea kaiken ilman puudutusta.

Olen käynyt hammaslääkärissä keskivertoa enemmän ja olen varmaan ikään kuin tottunut siihen. Olisi enemmänkin omituista, jos en kävisi. Luoja loi minulle hyvän hammasluuston, mutta se järjestys meni hutiloiden. Sen takia olen juossut niitä sitten järjestelemässä. Minun osuuteni on toki ollut vain suun auki pitäminen ja homma on hoitunut. Pitkään meni niin, että huolimattomasta hammasrivistäni kärsivät vain kaikki muut, en suinkaan minä. Vaan kun se alkoi haitata minuakin, ei ulkonäöllisesti, sillä ihan niin turhamainen en ole, niin pääsin hoitoon. Pääsin, siis todellakin pääsin, ihanaa!

Kohdalleni on siunaantunut mitä ihanimpia hammaslääkäreitä, joiden jälleen näkeminen aina lämmittää, ihan hymyyn asti. Nyt sitten kelpaa hymyilläkin, kun on järjestys saatu. Sitä järjestystä valvotaan niin, että saan käydä aina välillä näyttämässä hampaitani. Kerrassaan loistavaa.

Reikiä ei liioin ole ollut, mutta jokunen kuitenkin ja niitten paikkaaminen on sujunut niin hyvin, että olen melkein nukahtanut operoinnin aikana. Näin lunkisti on ottanut myös herra 14v, jolle hammaslääkäri sanoi, että olitkos ollenkaan hereillä? Kun lähdimme pois, poika tuumasi minulle, että sattu niin h-tisti! No, ei ainakaan huomannut, kun ei eväkään värähtänyt.

Hammaslääkärissä voi sattua, mutta se on niin hetkellistä, että kyllä sen nyt sietää. Ei se loputtomiin kestä ja voi aina ajatella, että kohta se on ohi ja sitten en tuu ihan heti uudestaan, menen vaikka päivätansseihin. Tiedän paljon pahimipia tilanteita kuin hammaslääkäri. Vaikkapa jäätävässä tihkusateessa kulkeminen ilman hattua ja hanskoja – valitsisin ilman muuta hammaslääkärin.

Hammaslääkärin kanssa ei vaan pääse paljon läppää heittämään, kun enimmäkseen on oltava suu auki. Pahinta on se, ku hammaslääkäri murjasee vitsin, eikä oikein voi nauraa, saati vastata takaisin. Sitten kun vihdoin ja viimein suu on vapaa, tilanne on jo auttamattomasti mennyt.

Sain taas kutsun hammaslääkäriin! Ihanaa – oli ensimmäinen kommenttini heti kirjeen avattuani. Ihan päivän paras posti!

Vuosi on vaihtumassa. En tee mitään lupauksia. Ihan turhia. No, saatan mie silti yrittää olla kiltimpi, reippaampi ja jos vaikka maltillisempi, mutta en lupaa. En lupaa, sillä lupaukset on pidettävä.

Toivoa saatan, tulevalta vuodelta vaikka mitä. En suuria, mutta jos jotain sellasta, ku tänäkin vuonna.

Ruoka on riittänyt. Meillä kaikilla on ollut ruokaa. Ei olla kärsitty nälästä vaan ollaan saatu syödä vatsat täyteen. Toki olen saanut kuulla, että taaskaan ei ole mitään syömistä, mutta se kuuluu asiaan. Niin, että jos tulevanakin vuonna ruoka piisaa, niin mikäs on ollessa.

On ollut koti, missä on ollut hyvä olla. Joo, välillä on ollut vilukin, kun talossa päätettiin laskea lämmityskustannuksia, mutta loppujen lopuksi on tarettu. Ensi vuonnakin jos saadaan asua rauhassa ja oman viltin alla, niin kyllä kelpaa.

Terveyttäkin on ollut. Jos sitten aletaan ihan saivartelemaan, niin muutaman pahimman ja pisimmän migreenikohtauksen olisin mieluusti jättänyt väliin. Muut flunssat ja kolotukset kuuluvat asiaan ja ovat elämisen ryppyjä, mitä niitä oikomaan. Jos näin saatas elää ensi vuosi, niin helpolla päästäisiin.

Minulla on ollut töitä! Siis olen saanut käydä rakastamassani työssä koko vuoden! Mikäs sen hienompaa, jos näin jatkuisi. Pysyisin ruodussa ja saisin kannettua leivän kotiin.

Ah, ja mikä kulttuurivuosi. En ole mikään laskuri, en tilastotieteilijä, mutta mm. 11 kesäteatteriesitystä näin. Lähes kaikki uudet kotimaiset elokuvat, muutama musakeikka ja lukuisat muut ihanat teatterielämykset. Tulevana vuonna olisi aika kivaa nähdä myös, kulkea esityksissä ja saada ihania nautintoja.

Joten, mie olen ollut niin tyytyväinen kuluneeseen vuoteen, et jos sillai menis seuraavakin vuosi, niin voisko parempaa toivoa!

Onnellista Uutta Vuotta mie toivotan ihan kaikille!

Olavi Uusivirran sanoin: On niin helppoo olla onnellinen, kun tyytyy siihen mitä on!

Meillä se oli joulu yhtää juhlaa, sillä minulla oli silloin synttärit! Kyllä, se on ollut aina tosi kivaa ja ei, ei ole koskaan harmittanut. Niinpä ei tälläkään kertaa. Koska oli joulu, unohdimme kaikki aikataulut. Valvoimme aatonaattona pitkään. Katsoin herra 11v kanssa elokuvan ja neiti 16v ja herra 14v puuhasivat omiaan.

Keskiyön jälkeen alkoi juhlat! Jee! Lapset hippasivat ympärilleni ja lauloivat onnittelulaulun ja sitten sain lahjan! Ihanan paketin, minkä sisällöstä minulla ei ollut mitään aavistustakaan. Tiesin, että olivat yhdessä suunnitelleet jotain, mutta mitä, se oli yllätys! Todella yllätys, sillä kun avasin paketin, sieltä paljastui tossut!

Ihanat, pehmoiset ja niin lämpimät tossut! Silti, ei mitkä tahansa tossut, vaan hierovat tossut! Tossuihin viritettiin paristot, nilkkaosuudessa oli sitä varten pienet taskut. Kun varresta painaa nappia, alkavat tossut väristä. Olin ihan liekeissä. Suunnilleen pari vuotta olen vikissyt, kuinka jalkapohjiani ja varpaita koskee ja kuka tulee hieromaan. Kaikki kolme olivat siis niin lopen kyllästyneitä siihen, että aina olisi saanut äiren varpaita hieroa. Nyt ei tartte. Nauroin ja hypin riemuissani värisevistä tossuistani ja olin niin iloinen, ehkä himpun verran iloisempi kuitenkin lapsistani kuin tossuista!

Meijän joulun tuntee tosi helposti. Se vaan tulee ja hiipii puseron sisään ja alkaa tuntua niin joululle.

Meillä ei siivota, ei oteta paineita mistään, ei huolen häivääkään. Joulua voi viettää ihan sillai rennosti.

Meillä hankitaan lahjoja! Kirjoitetaan listoja, mitä toivotaan ja mitä ei missään tapauksessa haluta. Kaikki kohtuudella, sillä tiedossa on, että lahjojen hankkiminen perustuu siihen, että ei ole varaa mällätä. Lahjoja hankitaan ajoissa.

Kuusi on oltava aito! Joka loppiainen kyllä päätän, että seuraavana jouluna meille ei tule oikeaa kuusta, mutta kummasti se vuoden aikana ajatus muuttuu. Kuusi on tuotava tupaan ajoissa, että saadaan paketteja sen alle. Minun osuus kuusen hankinnassa on oikeastaan vain se maksaminen. Ei puhuta vielä mitään sen pois viennistä. Menee muuten joulufiilis.

Ruoka meillä on jouluista, mutta yksinkertaista. Koskaan en ole lapsia kiusannut rosolleilla ja laatikoilla. Perinteet kunniaan ja kunnon kinkku pöytään. Se tilataan ja sen hakemisessa jonotetaan, mutta se maistuu oikealle kinkulle. Perunoita ei haeta kaupasta, koska meillä ollaan sitä mieltä, että perunakin on oltava aitoa. Ruisleipää, kylmäsavulohta ja minulle tönkkösuolattua muikkua. Mitä muuta sitä tarvitsee? No hyvä, kyllä teen läjän lihapullia.

Herkkupuolella on lasten leipomia pipareita ja torttuja, jotka on jo moneen kertaan välillä syöty. Suklaatia on kotitarpeiksi ja äirelle pari olusta ja lapsille limunaatia. Kyllä, me pärjätään oikein hyvin!

Lasten kanssa saa viettää joulua niin rennosti. Ihan en oo ainoa aikuinen koko aikaa, sillä kyllä meillä on aina jouluaattovieraana ystävämme S-täti, ihana ja iloinen varamummu. Ilman häntä ei joulu tule, joten S-täti haetaan meille illaksi ja viedään sitten taas omaan kotiin.

Yhdessäoloa, sohvalla lojumista ja kaiken kattavaa rauhoittumista, siitä tuntee joulun!

Laineiden arkinen aallokko toivottaa kaikille Ihanaa Joulua! Rakastakaa toisianne!

Vietin eilen teatteri-iltaa. Kävin ensin Kouvolan teatterissa ja sen jälkeen menin harrastajateatterin pikkujouluihin. Sain sinne kyydin. Koska ajankohta oli jo hieman myöhäinen, oli kaikki ohjelmat ohi. Siirryin suoraan ruokapöytään, missä oli varsin kelpo kattaus. Nautin antimista ja uskalsin jopa ottaa hiukan juomistakin.

Huonona juhlijaihmisenä tuli pian koti-ikävä. Olin etukäteen salaa itsekseni suunnitellut, että kävelen kotiin. Niin tein. Vaan, mikä ilma! Siis, en halua valittaa siitä, mistä kaikki aina valittaa, säästä! Eletään joulukuuta ja vettä sataa, vettä sataa joka päivä ja lähes kaiken aikaa. Niin ja kun joulukuussa on pimeää, eikä ole lunta, on suorastaan sysipimeää. Silti, kävelin reippaasti ja huolimatta siitä, että todella pidän kävelemisestä, se ei ollut nautinnollista tällä reissulla.

Heti aluksi, ilman kosteus oli sitä luokkaa, että jouduin virittämään sateenvarjon, jonka piteleminen oli todella pitelemistä, koska tuuli! Sade ja tuuli on sellainen yhdistelmä, mikä jostain syystä minua harmittaa. Jo ennen puolta väliä matkaa, jouduin laittamaan rillit taskuun, koska ne huurtuivat siihen malliin, että en olisi nähnyt mitään. Onneksi näen ilman laseja sen verran, että osasin suunnistaa kotiin. Yritin tarpoa välillä ilman sateenvarjoa. Sade ei sinänsä haitannut, ei enää siinä vaiheessa, mutta tuuli oli niin viimainen, että oli pidettävä sateenvarjoa lähinnä  kasvojeni suojana kylmältä tuulelta. Pimeydessä yritin väistellä myös vesilätäköitä, vaikka kengät olivat jo kastuneet.

Tarvoin kotiin päin suorinta tietä eli en kaupungin läpi, vaan pimeitä ja märkiä polkuja pitkin, ettei vaan ketään tule vastaan. Näytin tarhapöllöltä, vihaiselta sellaiselta. Loppusuoralla hymy nousi kasvoilleni, koti näkyi! Ihanaa! Viikkailin sateenvarjoa kasaan, mikä oli kuin siipirikko lintu. Rikki mikä rikki. Olin märkä! Ulkoisesti sateen kastelema ja sisäisesti hikinen. Varpaat tosin olivat sateesta märät.

Avasin kodin oven ja lämpö tulvahti vastaan! Riisuin märät tamineet, vaihdoin kuivaa ylle ja olin niin iloinen. Lapsetkin olivat.

Jouduin tässä viikonloppuyönä puhaltamaan. Olin yksin liikkeellä ja menossa hakemaan poikajoukkoa. Näin jo hyvän matkan päästä, että jotain on tekeillä, kun niin paljon autoja oli risteyksessä ja poliisit! Apua, onko siellä kolari? Ehei, onneksi ei. Piti pysähtyä puhaltamaan. Jouduin odottamaan vuoroani ja sen aikana kerkesin ajatella yhtä sun toista. Miten poliisin näkeminen aiheuttaa aina syyllisyyttä? Kerkesin laskea varmaan kaikki juomiseni viimeisen kahden kuukauden ajalta. Niin, ja silti eka ajatus oli, että en kai vaan ole kännissä? Niin ja miksi sellainen hölmö olo hiipi puseroon? Onneksi testasin ajoissa ikkunan avaamista, sillä avasin takaikkunan. Heti aivan hyvä syy olla kännissä. Kun poliisi lähestyi autoani, sain kuin sainkin oikean ikkunan auki ja osasin olla hiljaa, vaikka olisi tehnyt mieli heittää jotain tosi kevyttä. Kiitin ja kättelin hiljaa mielessäni itteäni loistavasta itsehillinnästä. Se johtui suuresti siitä, että oli keskityttävä siihen, että osaan puhaltaa. Se on jotenkin vaan niin huvittavaa, että meinaa alkaa naurattaa. Nauraessa puhallus menee sillai ohi, että olen joskus joutunut puhaltamaan uudestaan, koska on nimenomaan suoritettava reipas puhallus. Puhalsin reippaasti ja se onnistui. Silti on aina yllättävää kuulla, että kiitos, hyvää matkaa!

Eräänlainen puhallus oli sekin, kun meidän imuri ei imenyt! Kuumeni vaan niin, että alkoi ihan hirvittää. Mikä neuvoksi? Olin sitä mieltä, että paha karma oli iskenyt ja siihen on tyytyminen. Kunnes herra pian 12v tajusi, että ehei, hätä ei ole niin paha, sillä putki on vain tukossa. Ihanaa, no sehän on vaan avattava ja se on siinä. Ei ihan niin helppo juttu kuin olisi äkkiä luullut. Minä pesin käteni koko hommasta, sillä ei tullut mitään mieleen, millä sen putken olisi avannut ja sitä paitsi, en ollut syyllinen sen tukkeutumiseen. Poika kokeili kaikkia mahdollisia keinoja, mm. metallimittaa ja puhaltamista, mutta putken tuke ei irronnut. Ärsytti!

Otin putken kaulaan ja lähdin harrastusteni pariin, missä kolme miestä teki töitä kaikin mahdollisin keinoin, jopa sitä puhaltamista. Putkeen tungettiin kaikkea mahdollista, mutta tuke siellä oli ja pysyi. Kunnes kolmas mies tuli, otti rukarin, avasi putken ja ou jeah, siinä se oli! Ihanaa! Siis tuntui tosi upealle. Nyt voi sitten taas imuroida tai laittaa lapset imuroimaan. Ihanaa, sillä olin jo pitkään vaan lakaissut lattioita ja miettinyt sitä, kuinka olisi pitänyt kurssittaa lapset käyttämään lattiaharjaa.