Laineiden arkinen aallokko

Meijän joulun tuntee tosi helposti. Se vaan tulee ja hiipii puseron sisään ja alkaa tuntua niin joululle.

Meillä ei siivota, ei oteta paineita mistään, ei huolen häivääkään. Joulua voi viettää ihan sillai rennosti.

Meillä hankitaan lahjoja! Kirjoitetaan listoja, mitä toivotaan ja mitä ei missään tapauksessa haluta. Kaikki kohtuudella, sillä tiedossa on, että lahjojen hankkiminen perustuu siihen, että ei ole varaa mällätä. Lahjoja hankitaan ajoissa.

Kuusi on oltava aito! Joka loppiainen kyllä päätän, että seuraavana jouluna meille ei tule oikeaa kuusta, mutta kummasti se vuoden aikana ajatus muuttuu. Kuusi on tuotava tupaan ajoissa, että saadaan paketteja sen alle. Minun osuus kuusen hankinnassa on oikeastaan vain se maksaminen. Ei puhuta vielä mitään sen pois viennistä. Menee muuten joulufiilis.

Ruoka meillä on jouluista, mutta yksinkertaista. Koskaan en ole lapsia kiusannut rosolleilla ja laatikoilla. Perinteet kunniaan ja kunnon kinkku pöytään. Se tilataan ja sen hakemisessa jonotetaan, mutta se maistuu oikealle kinkulle. Perunoita ei haeta kaupasta, koska meillä ollaan sitä mieltä, että perunakin on oltava aitoa. Ruisleipää, kylmäsavulohta ja minulle tönkkösuolattua muikkua. Mitä muuta sitä tarvitsee? No hyvä, kyllä teen läjän lihapullia.

Herkkupuolella on lasten leipomia pipareita ja torttuja, jotka on jo moneen kertaan välillä syöty. Suklaatia on kotitarpeiksi ja äirelle pari olusta ja lapsille limunaatia. Kyllä, me pärjätään oikein hyvin!

Lasten kanssa saa viettää joulua niin rennosti. Ihan en oo ainoa aikuinen koko aikaa, sillä kyllä meillä on aina jouluaattovieraana ystävämme S-täti, ihana ja iloinen varamummu. Ilman häntä ei joulu tule, joten S-täti haetaan meille illaksi ja viedään sitten taas omaan kotiin.

Yhdessäoloa, sohvalla lojumista ja kaiken kattavaa rauhoittumista, siitä tuntee joulun!

Laineiden arkinen aallokko toivottaa kaikille Ihanaa Joulua! Rakastakaa toisianne!

Vietin eilen teatteri-iltaa. Kävin ensin Kouvolan teatterissa ja sen jälkeen menin harrastajateatterin pikkujouluihin. Sain sinne kyydin. Koska ajankohta oli jo hieman myöhäinen, oli kaikki ohjelmat ohi. Siirryin suoraan ruokapöytään, missä oli varsin kelpo kattaus. Nautin antimista ja uskalsin jopa ottaa hiukan juomistakin.

Huonona juhlijaihmisenä tuli pian koti-ikävä. Olin etukäteen salaa itsekseni suunnitellut, että kävelen kotiin. Niin tein. Vaan, mikä ilma! Siis, en halua valittaa siitä, mistä kaikki aina valittaa, säästä! Eletään joulukuuta ja vettä sataa, vettä sataa joka päivä ja lähes kaiken aikaa. Niin ja kun joulukuussa on pimeää, eikä ole lunta, on suorastaan sysipimeää. Silti, kävelin reippaasti ja huolimatta siitä, että todella pidän kävelemisestä, se ei ollut nautinnollista tällä reissulla.

Heti aluksi, ilman kosteus oli sitä luokkaa, että jouduin virittämään sateenvarjon, jonka piteleminen oli todella pitelemistä, koska tuuli! Sade ja tuuli on sellainen yhdistelmä, mikä jostain syystä minua harmittaa. Jo ennen puolta väliä matkaa, jouduin laittamaan rillit taskuun, koska ne huurtuivat siihen malliin, että en olisi nähnyt mitään. Onneksi näen ilman laseja sen verran, että osasin suunnistaa kotiin. Yritin tarpoa välillä ilman sateenvarjoa. Sade ei sinänsä haitannut, ei enää siinä vaiheessa, mutta tuuli oli niin viimainen, että oli pidettävä sateenvarjoa lähinnä  kasvojeni suojana kylmältä tuulelta. Pimeydessä yritin väistellä myös vesilätäköitä, vaikka kengät olivat jo kastuneet.

Tarvoin kotiin päin suorinta tietä eli en kaupungin läpi, vaan pimeitä ja märkiä polkuja pitkin, ettei vaan ketään tule vastaan. Näytin tarhapöllöltä, vihaiselta sellaiselta. Loppusuoralla hymy nousi kasvoilleni, koti näkyi! Ihanaa! Viikkailin sateenvarjoa kasaan, mikä oli kuin siipirikko lintu. Rikki mikä rikki. Olin märkä! Ulkoisesti sateen kastelema ja sisäisesti hikinen. Varpaat tosin olivat sateesta märät.

Avasin kodin oven ja lämpö tulvahti vastaan! Riisuin märät tamineet, vaihdoin kuivaa ylle ja olin niin iloinen. Lapsetkin olivat.

Jouduin tässä viikonloppuyönä puhaltamaan. Olin yksin liikkeellä ja menossa hakemaan poikajoukkoa. Näin jo hyvän matkan päästä, että jotain on tekeillä, kun niin paljon autoja oli risteyksessä ja poliisit! Apua, onko siellä kolari? Ehei, onneksi ei. Piti pysähtyä puhaltamaan. Jouduin odottamaan vuoroani ja sen aikana kerkesin ajatella yhtä sun toista. Miten poliisin näkeminen aiheuttaa aina syyllisyyttä? Kerkesin laskea varmaan kaikki juomiseni viimeisen kahden kuukauden ajalta. Niin, ja silti eka ajatus oli, että en kai vaan ole kännissä? Niin ja miksi sellainen hölmö olo hiipi puseroon? Onneksi testasin ajoissa ikkunan avaamista, sillä avasin takaikkunan. Heti aivan hyvä syy olla kännissä. Kun poliisi lähestyi autoani, sain kuin sainkin oikean ikkunan auki ja osasin olla hiljaa, vaikka olisi tehnyt mieli heittää jotain tosi kevyttä. Kiitin ja kättelin hiljaa mielessäni itteäni loistavasta itsehillinnästä. Se johtui suuresti siitä, että oli keskityttävä siihen, että osaan puhaltaa. Se on jotenkin vaan niin huvittavaa, että meinaa alkaa naurattaa. Nauraessa puhallus menee sillai ohi, että olen joskus joutunut puhaltamaan uudestaan, koska on nimenomaan suoritettava reipas puhallus. Puhalsin reippaasti ja se onnistui. Silti on aina yllättävää kuulla, että kiitos, hyvää matkaa!

Eräänlainen puhallus oli sekin, kun meidän imuri ei imenyt! Kuumeni vaan niin, että alkoi ihan hirvittää. Mikä neuvoksi? Olin sitä mieltä, että paha karma oli iskenyt ja siihen on tyytyminen. Kunnes herra pian 12v tajusi, että ehei, hätä ei ole niin paha, sillä putki on vain tukossa. Ihanaa, no sehän on vaan avattava ja se on siinä. Ei ihan niin helppo juttu kuin olisi äkkiä luullut. Minä pesin käteni koko hommasta, sillä ei tullut mitään mieleen, millä sen putken olisi avannut ja sitä paitsi, en ollut syyllinen sen tukkeutumiseen. Poika kokeili kaikkia mahdollisia keinoja, mm. metallimittaa ja puhaltamista, mutta putken tuke ei irronnut. Ärsytti!

Otin putken kaulaan ja lähdin harrastusteni pariin, missä kolme miestä teki töitä kaikin mahdollisin keinoin, jopa sitä puhaltamista. Putkeen tungettiin kaikkea mahdollista, mutta tuke siellä oli ja pysyi. Kunnes kolmas mies tuli, otti rukarin, avasi putken ja ou jeah, siinä se oli! Ihanaa! Siis tuntui tosi upealle. Nyt voi sitten taas imuroida tai laittaa lapset imuroimaan. Ihanaa, sillä olin jo pitkään vaan lakaissut lattioita ja miettinyt sitä, kuinka olisi pitänyt kurssittaa lapset käyttämään lattiaharjaa.

Heräsin Itsenäisyyspäivän aamuun ajoissa. Kaikki muut nukkuivat. Keitin kahvit, luin lehden ja sitten jatkoin kirjan parissa. Luin kirjaa Värikkäät kenraalit ja siitä viimeisen  luvun, mikä kertoi Adolf Ehrnroothista. Oikein hyvä, virittäydyin tunnelmaan.

Kun herra 14v heräsi, hän oli lähdössä kirkkoon. Minä kans! Tosin menimme eri teitä, sillä eihän teiniherra kulje äitinsä kanssa. Hän meni pyörällä ja minä reippailin kävellen, nauttien täysin siemauksin lumisesta säästä. Kirkkoon lähtö oli loistovalinta pyhäaamulle. Ihanan herkkä ja harras tunnelma. Siellä soi viulu, mikä ei ole ihan niitä lempi-instrumenttejani, niin kauniisti, että hämmästytin itseni nauttimalla siitä todella. Kun pappi saarnasi, hän laskeutui saarnastuolista samalle tasolle seurakuntalaisten keskelle ja ikään kuin rupatteli meille. Pyysi meitä kättelemään vierustoveriamme ja toivottamaan Hyvää Itsenäisyyspäivää. Minulla ei ollut vierustoveria, mutta korjasin asian myöhemmin kättelemällä edessäni istuvaa, todennäköisesti sotaveteraania. Lisäksi pappi haastatteli seurakuntalaista, everstiä, mikä tuntui mukavalle. Tilaisuus oli leppoisa ja arvokas yhtä aikaa.

Virren veisuu oli taas sitä samaa. Minusta on ihanaa veisata, jos on tuttu virsi, mutta miksi se aina niin herkistää??? Minusta melkoisen käsittämätöntä, ei millään tavoin järjellä selitettävää. Veisaa siinä sitten, kun ääni värisee. Koitin veisata mahdollisimman hiljaa. Kaiken kaikkiaan oli kiva fiilis, oikein sellainen Itsenäisyyspäivän olotila.

Matkalla kotiin, soitin herra 14v:lle, että mahtaisko lähtee äiren kans kaakaolle. Suostu! Hörppäsimme kaakaot ja vaihdoimme ajatuksia kirkosta. Jostain kumman syystä herra 14v ei ollut ihan samoissa tunnelmissa kuin minä, mutta se nyt on ihan normaalia, asiassa kuin asiassa.

Kotiin päästessäni, herra 11v oli sillä aikaa tiskannut ja virittänyt Itsenäisyyspäivän kynttilät!

Päivä jatkuu edelleen leppoisissa merkeissä ja illalla sitten perinteisesti katson Linnan juhlat neiti 16v:n kanssa.

Ihanaa Itsenäisyyspäivää kaikille teille ja meille!

Sataa… Miksi se saa ihmiset aina niin alamaihin? Minua kun ei haittaa, ei sitten vähimmässäkään määrin. Minulla on lämmin koti, jonne ei sada. Voin olla kotona, istua sohvan nurkassa, voin lukea ihanaa kirjaa tai katsella jotain mukavaa elokuvaa. Kynttilöitä voi poltella ja höpöttää lasten kanssa ihan mitä sattuu.Voi katella ikkunasta ja odottaa, että ruoka valmistuu.

Mihinkään ei tartte lähteä tai ehdotin kyllä kävelyretkeä, mikä ei saanut kannatusta. Sateessa kävely on kuitenkin tosi virkistävää. Kun pukeutuu kunnolla, niin mikäs sen mukavempaa, ilma on happirikasta ja helppo hengittää. Litsis, lätsis ja aina on se ajatus, että jos ei hotsita, voi palata kodin lämpöön.

Kotona on sitten niin paljon kaikkea puuhasteltavaa. Jos ei olekkaan enää mikään yllätys, että kerään postikortteja, niin kerronpa mitä tein. Kävin läpi Helsinki-korttini. Mikään pöytä eikä sohva ei riittänyt siihen, kun lajittelin laatikollisen kortteja tarkastukseen. Oli pakko mennä lattialle. Viisi kansiollista kortteja kävin läpi ja herra 11v auttoi ja tuumaili, että leikkii leikkiä ”Etsi erovaisuuksia”. Muutama tunti siinä kivasti vierähti.

Jos minulla ei olisi kotia, jos minulla olisi risat kengät, ei mitään lämpöistä paikkaa, niin sitten minua saattaisi harmittaa, että sataa vettä. Kaikilla ei ole näin hyvin…

Tässä jokin aika sitten alkoi yskittää ja kurkkukin tuntui siltä kuin siellä olisi pinta korkannut. Sain äänenmurroksen ja kuullostin pahemmalta kuin oloni loppujen lopuksi olikaan. Kärsin kiltisti. Yskin reippaasti ja nielin kipeällä kurkulla kohtaloni. Selvisin hengissä. Mikä lie virus?

Vaan ei kannattanut alkaa iloita, sillä kun aloin olla kunnossa, se ”virus” alkoi ilmetä ihan muissa! Lähes tulkoon kaikki mihin koskin, alkoi oirehtia. Hyvä, tietokone sai tartunnan ensin. Ei suostunut päivittämään. Virittelin uuden virustorjunnan, mutta ei suostunut poistamaan entistä. Tein töitä ja kiroilin, ei auttanut. Oli pakko viedä järeämpiin käsiin.

Sillä aikaa yritin töissä saada kirppari-ilmoitusta kaupungin kirpputorille. Hyvää työaikaa tärvääntyi, kun se ei vaan onnistunut. Sain taustatukea, mutta sekään ei auttanut. Joku ”virus” oli hyppysissäni, sillä vaikka tein kaikki temput terävät, ilmoitus jäi laittamatta.

Juuri ennen sulkemisaikaa, koko talo pimeni! Viisi minuuttia ennen, kaikki sammui ja tuli pimeys ja hiljaisuus. Minä en tehnyt mitään, en se minä ollut, mihinkään en koskenut! No, valkeus tuli takaisin ja saimme viimeisetkin asiakkaat palveltua. Onneksi loma alkoi!

Pakkasin itteni kotimatkalle. Tietokone olkapäällä. Pakko oli silti kaupan kautta mennä. Kotiovella olin kasseineni niin uupunut, että se tietokonelaukku luiskahti kynnykselle. Itku ei ollut kaukana, että se nyt olikin se, mikä tästä vielä puuttui. Varovasti avasin laukun ja jokseenkin kireänä aloin kokeilla avaamista. Huh, onneksi ei ollut suuttunut, sillä tässä sitä nyt kirjoitellaan.

Siinä samassa sain kuulla, että neiti 16v:n puhelimessa ei toimi 3G-verkko ollenkaan. Sattuneista syistä sim-kortti oli muutaman päivän hallussani, niin oliko siihen tarttunut jokin ”viiiirus”?

Nyt pidän siis lomaa ja ihmetten, missä se ”virus” seuraavaksi nostaa päätään!

Minä en ole mikään sellainen lenkkeilijäihminen. En siis osaa vetää urheilullisia vermeitä päälleni ja lähteä päämäärättömästi kävelemään, saati juoksemaan. Millään ei onnistu. Joskus on sillai, että kun äiti-ihmiseltä palaa käämit ja alkaa vihreä savu nousta korvista, niin silloin tulee lähettyä ulos. Lähteminen tapahtuu niin nopeasti, että päälle laittaa mitä ekana sattuu käsiinsä saamaan. Ulos päästyäni, en juokse, mutta vauhti on kova. Sitä vaan painaa menemään ja rukoilee, ettei kukaan tule vastaan, sillä pahinta on sellaisessa mielentilassa tavata joku ystävällinen ihminen. Paluumatka sujuukin sitten rauhallisemmin ja silloin ei ole enää vastaantulijoistakaan haittaa.

Parasta ulkoilu on kuitenkin herra 11v kanssa. Hän, se ainut lapsistani, joka suostuu ottamaan äiren silloin tällöin mukaansa. Silloin mennään seikkailemaan. Pojalle se on ihan normiulkoilua, mutta minulle se on seikkailua, sillä voin hänen kanssaan mennä ajassa kauas taaksepäin. Aikaan, kun olin hänen ikäisensä ja veljeni kanssa rymysimme kaikki paikat, teimme löytöjä, kiipeilimme ja tutkimme kaikkea.

Junat ovat aina olleet meille radanvarsilapsille arkea. Ammoisina aikoina junat olivat suuri seikkailun kohde. Kun nyt kiipeilimme junan vaunuissa, kerroin kokemuksesta pojalleni, että vaikka olisi kuinka hylätyn näköinen vaunu, siihen ei kannata rakentaa majaa. Isot junanvaunut ovat aina vaan kiehtovia.

Hylätyt talot olivat nuoruudessani hyviä seikkailun kohteita. Niissä oli aina oma jännityksensä. Joissain asui jopa kummituksia ja jollei ihan niitä, niin ainakin laitapuolen kulkijoita. Niin, ja tietysti hiiriä tai rottia. Niihinkään ei kannattanut majaa rakentaa, sillä jonain päivänä koko talo on kadonnut.

Metsät ovat ihan parasta! Kaikki luolat ja onkalot. Luonnon tutkimisen. Metsäreissuihin voi yhdistää tulen teon ja makkaran paiston. Eli voi tehdä pidemmänkin reissun, kun pitää välillä ruokatauon.

Kaikki tälläinen seikkailu/ulkoilu on vaan niin mukavaa kun voi tehdä sitä lapsen kanssa. Yksin ei kyl ilkeis tai jos ilkeis, niin se vois herättää kummastusta. Eikä se olisi niin antoisaa. Tälläisellä ulkoilulla on sellainen seuraus, että siitä tulee huisin hyvä olo, kaikin puolin.

Keskuspuisto on tuunattu! Aivan ihana ja siisti, kaunis ja kiehtova puisto, jonka läpi on nyt kiva kulkea. Iltaisin puiston valot ovat niin täynnä tunnelmaa, että tulee oikein hyvä olla, etenkin kun muistelee, millainen se oli pitkän aikaa, kun se vaikutti suurin piirtein hylätyltä.

Lapsillekin tuli sinne leikkipaikka. Ikinä en ole ketään nähnyt siellä leikkimässä…

Jotenkin kummastuttaa se, että nykyisin kaikki lasten leikkivempeleet ovat niin tylsiä. Ovat äärimmäiseen asti turvallisia, niin ettei kukaan vaan niissä voisi millään lailla satuttaa itteään. Ei todellakaan voi, koska kukaan ei leiki niillä.

Kun minä olin lapsi, hah, ei siitä nyt niin hirveän kauan ole, niin silloin oli kyllä mukavat härvelit. Puistoissa vietettiin aikaa, koska oli niin hauskaa kiipeillä kiipeilytelineissä. Oli se sellainen harmaa kaari, mihin piti kiivetä sillai, että ei ollut mikään, jollei sieltä keskikohalta voinut pudottautua maahan.

Oli keinut, joissa keinuttiin yksin tai kaksin ja kovaa. Kerran mätkähdin alas ja sattu päähän, mutta en kertonut kenellekkään vaan kärsin nahoissani(ehkä vieläkin). Parhaita oli pitkät kiikut, mihin mahtui monta lasta. Pienimmät aina keskelle ja isommat perään. Pari vanhinta päihin seisomaan ja antamaan vauhtia. Keskuspuistoon ei pitkää kiikkua tullut koskaan. Joutu menemään Jaakonpuistoon asti, joskus jopa Sakaristontielle tai Käpylään. Niitä kiikkuja olen siis todella kaivannut.

Karusellissa saatiin pää pyörälle. Kaikki kyytiin ja vanhin juoksemaan vauhtia, niin että hyppäsi vauhdissa kyytiin. Punaiselle penkille piti päästä istumaan, sillä keltaisella penkillä tuli oksennus. Pomppulauta oli Jaakonpuistossa paras. Hitonmoinen lankku, jonka päissä oli alla autonrenkaat. Niin kovaa piti pomppia, että joka pompulla pomppasi ilmaan. Ihan kaikista paras oli se oranssi-valkoinen pyörivä pomppulauta! Se jäi mieleen, koska pääsin sen pomppulaudan ansioista kotiarestista. Serkkuni kävivät puhumassa äitini, ja niin pääsin testaamaan sitä huikeaa laitetta. Molempiin päihin yksi istumaan ja kolmas jäi keskelle pyörittämään vauhtia. Kun vauhtia oli tarpeeksi, piti juosta välistä pois. Kivaa!

Mihin ne kaikki kivat vempaimet katosivat??? Yhtään kuolintapausta en muista ja minä, joka olin huimapääkäyttäjä, olen tässä edelleen kertomassa niistä. Kuvassa tosin oli sunnuntaikävely, että piti ihan vaan rauhallisesti kiikkua, ettei vaan vaatteet likaannu.

Melko lailla hektisen viikon jälkeen iski ihan mieletön halu mettään! Pakko päästä! Kysyin huoltojoukkoa mukaan ja herra 11v jo pakkasi reppua. Oli pikkasen kunkku olo, kun ei tarvinut ite, kuin vain pakata ittensä mukaan. Herra 11v oli pakannut reppuun eväät ja kaikki tykötarpeet. Hiukan käytiin vääntöä siitä, mikä mettä olisi nyt se ihan passeli.

Vanhemman vakaalla äänellä sain puhuttua, että menemme Repovedelle, sillä minun siellä käynnistä on jo muutama vuosi vierähtänyt. Olen vierastanut paikkaa siksi, että siitä on tullut niin kovin suosittu. En tykkää mennää mettään, jos tarttee kaiken aikaa väistellä ohi- ja vastaankulkioita ja herra 11v on samaa mieltä. Otimme tietoisen riskin.

Kun saavuimme parkkipaikalle, mistä pääsee Lapinsalmelle, siellä oli ainakin tuhat autoa. Pientä manausta oli ilmassa, että miksi niin moni oli ajatellut juuri samaan aikaan ja samalla lailla kuin me. Silti me lähdimme. Alkumatkasta tuli ihmisiä vastaan, erittäin ystävällisiä, sillä kaikki tervehtivät. Herra 11v sanoi, että joka paikassa siulla on tuttuja? No, ei oo tuttuja tullut vastaan, mutta onpas kiva tervehtiä!

Riippusilta on minusta aina vaan yhtä ihana! Minusta on kiva, kun se kiikkuu, kaikki eivät sen ylityksestä pidä. Minusta se on ihan paras. Lapinsalmella oli sen verran porukkaa, että jatkoimme matkaa Kapiaveelle. Siellä ei ollut ketään, joten ei ku valmistamaan maittavaa lounasta. Ihanaa, pääsin pilkkomaan puita!

Herra 11v valmisti maittavan lounaan, johon kuului alkupalaksi kinkkuvoikkoleivät ja pääruuaksi nuotiomakkarat, sinappihunnulla. Njam! Matka jatkui siitä sitten Ketunlossille! Matkalla oli ihana puro, mikä solinallaan meitä ihastutti. Maisemat olivat niin ihania ja ilma ihan loistava, että monta kertaa kiittelin itteäni, että tulipas lähdettyä.

Ennen lossia oli metsä, joka kiinnitti ankeudellaan huomiota…

Keväinen tulipalo oli jättänyt jälkensä! Surullista! Tulen kanssa olisi aina oltava niin varovainen…

Ps.  Olin väärässä, katsokaa kommentit!

Lossi odotti meitä vastarannalla ja toisin kun herra 11v oli kuvitellut, niin me vedimme sen sieltä käyttöömme! Hah, tosi hauskaa. Poika ei edes halunut katsoa, kuinka se heilui tullessaan. Puhumattakaan siitä, että olisi auttanut minua varsinaisessa lossissa sitten siinä kuljetuksessa. Hän vaan piteli kiinni ja kertoi, kuinka kalastuskin on rannalta paljon mukavempaa.

Ihanaa oli, koko reissu! Niin, että kyllä taas kannatti lähteä. Joutuu varmaan lähtee taas joku kerta uudestaan. Tekee erittäin hyvää mielelle ja ruumiille! Kuvat eivät ole kovin kaksisia, sillä valoa oli niin niukasti.

Tässä eräänä päivänä herra 11v soitti minulle töihin. Kertoi kuinka koskee päähän ja että oli katsonut netistä, mikä voisi olla vikana. Ei kai?? Heti ajattelin, että nyt oli löytänyt diagnoosin aivokasvaimesta! Aliarvioin lapseni, sillä hän samaan hengenvetoon kertoi, että se johtuu varmasti niska-hartiaseudun jännitystilasta. Hän aikoi parantaa tilanteen lähtemällä pyöräilemään!

Pyöräili ensin Robin Hoodiin, mistä osti tarjouksessa olevia virvelin kuvia. Jatkoi siitä Lehtomäen kautta Ravikylään, missä pysähtyi hyötikselle. Oli siellä kaivannut metallinkeräysroskiksesta panttitölkkejä. Samaan aikaan siihen oli tullut auto, jonka kuljettaja oli kysäissyt herra 11v:ltä, että kerääkö hän pulloja, koska hänellä olisi tässä kassillinen Sen jälkeen sain väliaikatiedotteen tekstarina. Heti perään tuli summa, minkä poika nosti Tarmosta.

Matka jatkui Tanttarin kautta Honkkariin, mistä poika osti meille kynttiläpakkauksen. Oli siivonnut parvekkeen talvikuntoon, mikä tarkoitti kesäisten viljelmien siirtoa pois ja tilalle tuli torilta haetut talvikukkaset. Niille piti seuraksi saada kynttilöitä(lyhtyihin). On se vaan hyvä, kun joku meillä sisustuksestakin huolehtii.

Honkkarin jälkeen oli vuorossa Prisma. Prisman pullokoneen vierestä poika löysi pussillisen Lidlin pulloja. Kun sain siitä ilmoituksen, vastasin, että onhan loistokierros! Vastaus tuli pian. – Ei ole mikään loistokierros, sillä pyörän etukumi on puhki! Sillä lailla. Siitäkin huolimatta herra 11v piipahti vielä K-raudassa ja Cittarissa. Jälkimmäisestä osti uuden kumin.

Kun vielä vei pullot Lidliin, mistä osti purkillisen pähkinöitä, alkoi pitkä kotimatka, pyörää taluttaen. Vierähtihän se ilta niinkin, oikein mukavasti. Päänsärky ei liioin hellittänyt, sillä oli alkanut koskea mahaa..

Kun pääsi kotiin, siellä oli toinenkin pää-maha-kipuinen. Herra 14v oli samassa tilanteessa. Oli varmaan joku miesten tauti, koska meidän perheen naiset säästyivät siltä – toistaiseksi.