Laineiden arkinen aallokko

Reissu on heitetty ja kaikella kunnialla, vaikka oli kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ihan piristykseksi.

Sunnuntaiaamuna sullouduimme autoon ja matka alkoi. Matkalla pohjoiseen. Etappi etapilta ja ilman karttaa, vanhasta muistista, mutu-tunteella ja säkällä, eikä liikoja ajettu harhaan.

Matkamusiikki sovittiin niin, että kaikki saivat kuunnella omaa mielimusiikkiaan. Lähtiessämme valitsimme levyjä mukaan, joita sitten vuoron perään kuuntelimme, jokaisen levyltä aina 5 biisiä ja sitten vaihto. Helppoa, sikäli, että herra 10 v. on niin kaikkiruokainen, että kaikki kelpasi. Herra 12v. taas halusi kuunnella vain radiosta ne omat kappaleensa. Joten oli vain meidän naisväen levyt. Neiti 14v. oli valinnut TokioHotel- ja AlexanderRybak-cd:t. Minulla oli Yötä ja Olavi Uusivirtaa.

Aluksi Jyväskylään ja siitä Ouluun. Oulussa asetuimme aloillemme. Tarkoitus oli niin, että olimme siellä ajoissa, sillä Oulu oli meiltä vielä koluamatta. Lumisateessa kävelimme pitkin Oulun katuja ja etsimme ruokapaikkaa. Kävi mielessä, että olisi voinut vaikka etukäteen ottaa selvää, vaan silloin olisi jäänyt katselmus tekemättä.

Seuraavana aamuna matka jatkui ja suuntasimme kohti Torniota. Varovasti cruisailimme siellä, että ei oltaisi lipsahdettu Ruotsin puolelle. Silloin alkoi melkoinen lumisade, mitä jatkui lähes Pelloon asti. Kun selvisimme Pellosta, olimme Kolarissa. Seuraavana oli pääteasema Kittilä! Siellä ”Gasthaus Sirkiä” otti meidät hyvin vastaan ja viihdyimme varsin ystävällisissä tunnelmissa – lämpimät kiitokset heille!

Kittilässä huilasimme kolme yötä tai kaikki muut, paitsi Herra 12v. joka oli kunniakkaasti rinteessä koko perheen puolesta. Me muut otimme huomattavasti rennommin. Porotilalla käyntiä ja lorvimista.

Kotimatkalle lähdimme torstaiaamuna ja kohti Rovaniemeä. Lappilaista maisemaa, mutta yhtään poroa ei tullut tielle. Sen sijaan Rovaniemi-Kajaani reitillä tapahtui jotain, mistä emme selvinneet ilman apuvoimia. Hiljaiselle taipaleella oli tarkoitus pysähtyä hetkeksi, mutta vauhti oli sitä luokkaa jäisellä tiellä, että eihän se auto pysähtynyt, eikä kääntynyt tarpeeksi. Tuloksena oli se, että olimme penkassa. Auton etupää tukevasti lumen sisällä. Niin tukevasti, että ei se sieltä peruuttamalla tullut. Kaikki konstit kokeiltiin, mutta siellä oli. Pysäytimme seuraavan auton, jossa oleva pariskunta totesi heti, ettei auto lähde edes työntämällä. Oli pysäytettävä vielä yksi auto, mikä olikin kuin tilauksesta, maasturi. Siellä oli mahtava pariskunta, jotka alkoivat heti tositoimiin, jahka sain ensin kuulla äidillisen ripityksen liian kovasta vauhdista. Tunsin, miten se tuli tarpeeseen. Nykäisivät automme helposti penkasta. Matka jatkui.
Saimme ihailla Kainuun jylhiä korpimaisemia.

Kajaanin jälkeen Iisalmi, ja Kuopio. Siellä oli levähdys, vaan kun ensin ajoimme ohi. Tipahdin niin kartalta, kun tulin kaupunkiin eri suunnasta. Puhelinopastuksen jälkeen olin taas jyvällä. Kuopiosta otimme neiti 14v ystävän kyytiin ja jälleen matka jatkui. Kotona olimme ihan säälliseen aikaan ja miten Ihanaa!

Taas on lähtö edessä. Pakkaudumme autoon ja lähdemme. Olemme matkalla Pohjoiseen. Reissu on päätetty jo ajat sitten ja nyt se on käsillä. Se lähdön vaikeus on sitä, kun tarvitsee niin paljon suunnitella, mitä ottaa mukaan. Koko perheen varusteet, niin ettei vaan mitään unohdu, että kaikilla on mukana se tarvittava, mitä luulee tarvitsevansa muutamien lomapäivien aikana. Silti on taas se olo, että kun päästään 100km, niin paukahtaa mieleen nallipyssyn tavoin, mitä unohtui!
Kaiken kaikkiaan on kiva olo lähteä, sillä onhan autoilu niin mukavaa ja maisemat vaihtuu, ja arki.

Tarkoitus olisi ajaa aluksi Ouluun. Se kaupunki meillä on tutkimatta. Lähdemme ajoissa, että kerkeemme nähdä sen edes iltavalaistuksessa. Yövymme siellä, saa nähdä miten siellä uni maittaa. Syytä olisi, sillä seuraavana aamuna me siirrymme Kittilään. Menemme sinne kylään! Samalla herra 12v olisi tarkoitus saattaa Leville. Pääsee koko perheen edestä harrastamaan jännittävää talviurheilulajia. Me muut kyllä keksimme kaikkea kivaa puuhaa, kuten varmasti tulee pelattua lautapelejä…

Takaisin kotiin alamme valua jossain vaiheessa ja meinasimme yhtä kyytiä tulla, sillä onhan meillä alamäki. Vähän voisi jarrutella Kajaanin tai Kuopion kohdilla.
Tämä on siis käsikirjoitus ja jää nähtäväksi miltä osin se toteutuu!

Ihanaa, kun on talvi. Siis ihan todella, minä niin pidän talvesta, kun on lunta ja pakkasta. Niin kuuluu olla talvella. On niin puhtaan valkoista, maa ja ilma ja mieli.

Tänään tosin otti ihan rehellisesti pattiin. Lauantaina jo piipahdin Helsingin reissulla, mutta se oli kivutonta verrattuna siihen, millaista oli tänään autoilla ihan vaan kaupunkialueella.

Toimittelin asioita siellä sun täällä ja välillä oli vaihtoautokin alla. Ihan sama, ilma oli just niin kehno, että pani ratin takana kiroilemaan. Lunta oli ja tuli ihan liikaa! Autolla pääsi sentään eteenpäin, mutta nyt olikin näkyvyys sitä luokkaa, että joutui melkein muistin varassa ajelemaan. Kyydittävältä kysyin, että eikö yhtään pelota, kun kuski manaa, ettei näe mitään!?

Välillä toppasin irrottelemaan isompia lumipaakkuja tuulilasinpyyhkimistä. Kun auton jätti vaikkapa vain kymmeneksi minuutiksi, niin jo oli raappausta tiedossa. Olen tämän päivän aikana raapannut tuulilasia enemmän kuin koko talvena.

Nyt sentään pelaa lämmityslaite, niin voi lähteä taas huomenna ajelemaan Helsinkiin! Tälläisinä päivinä minä hetken aina erehdyn odottamaan kesää.

Kyllä on vaarallista! Nyt on nostettu koulukin vaaralliseksi. Saattaa olla, että olen vaan niin yksinkertainen, mutta millään muotoa en ymmärrä miten se on niin vaarallinen?

Pakokaasupäästöt! Hui kamala! Kyllä on sitten ihan hurjaa, kun lapsi joutuu niitä hengittämään. Koulu on lopetettava sen takia, mieluummin hävitettävä. Pakokaasuja on kyllä muuallakin kun koulun ympäristössä, joten jos meinaa välttyä kaikilta päästöiltä, olisi parempi muuttaa jonnee kauas vuorten taa.

Niin ja se kamala liikenne! Autot ne vasta ovatkin vaarallisia ja juuri koulun ympärillä. Neljä vuotta sitten sattunut onnettomuus ei johtunut koulusta, vaan täysin vastuuttomasta auton kuljettajasta ja vastaavia onnettomuuksia voi sattua ja sattuu muuallakin kuin juuri koulutiellä.

Hämmästyttää se aikuisten maailma, missä tehdään kaikki vaaralliseksi. Voihan se niin olla, mutta ei lapsia voi loputtomasti suojella ja pumpulissa helliä. Jos niin alkaa ajatella, voi lapset eristää kokonaan. Meillä ei tulisi elämästä mitään, jos kaiken aikaa ajattelisi, miten vaarallista kaikki on!

Neiti 14v voisi lopettaa yksin junalla matkustamisen, sillä eihän sitä tiedä mitä kamalaa matkalla voi sattua, voi vaikka junat törmätä toisiinsa. Samaten kaikilla konserttikeikoilla käyminen on niin vaarallista, koska siellähän voi jo joutua ihmismassan runnomaksi.

Herra 12v voisi lopettaa jalkapallon, koska sehän on yksi eniten tapaturmia aiheuttava laji. Lisäksi missään nimessä hän ei saisi lasketella, koska sehän se vasta vaarallista on, jo pelottaa katsellakin.

Herra 10v voisi lopettaa kauppareissut, sillä kun hän käy kaupassa, jokuhan voi ryöstää hänet. Niin, ja sitten minun on hommattava hänelle lapsenvahti, ettei olisi yksin kotona, huolimatta siitä, miten hyvin viihtyy itekseen, sillä kotihan on niin vaarallinen paikka.

Minusta aikuiset voivat opettaa lapsia elämään, ilman että siirtävät omia pelkojaan heihin. Kyllä lapset oppivat. Maailma ei ole pumpulia vaan vaaroja täynnä, mutta niitä oppii väistelemään, lapsetkin.

Napakat on se palsta, joka jakaa ihmisiä. Toiset tykkää toiset ei. He, jotka eivät tykkää, kertovat, ettei heitä kiinnosta lukea, mikä ihmisiä jurppii, toisten valitukset rasittavat. Totta.
Minä kuulun siihen joukkoon, joka tykkää. On erittäin hauskaa lukea siitä, mikä milloinkin ottaa pattiin ja onko ne kirjoitettu tosissaan, leikillään vai kiusallaan. Erityisesti haluan kuvitella millainen ihminen minkäkin napakan takana on. Joku kirjoittaa samanlaisia viestejä kaiken aikaa, että saisi asialleen jotain… mitä lie?

Viimeeksi jäi mieleen ne napakat, missä kehotettiin ottamaan kirjastomaksut käyttöön? Ups! Mietin siis todella, oliko viestien takana joku, joka haluaa vain provosoida vai olisiko sittenkin sellainen, jolle kirjasto ei ole ollenkaan tärkeä? Tai joku varakas ihminen, jolla on rahaa, jopa kirjastomaksuihin? Joku sellainen, joka unohtaa kaikki muut asiakkaat, kaikki ne kirjaston käyttäjät, joille kirjaston käyttö on arkipäivää, mutta ei varaa maksuihin.
Tämä napakan naputtaja taisi unohtaa lapsiperheet, opiskelijat, eläkeläiset, työttömät…

Niin, ja jos kirjasto tulisi maksulliseksi, niin ei siellä enää lainattaisi. Se olisi silloin vuokraamista. Korttia antaessa, pitäisi tarkastaa luottotiedot. Kirjastosta tulisi bisnestä. Oikein puistattaa.

Siinä vaiheessa olisi varmaan pakko vaihtaa alaa.

Niin, minä sekoan kirjoista, en vaan kirjasta, vaan niitä on monta ja yhtä aikaa ja mikään ei riitä.

Tässä eräänä aamuna melkein tanssin ripaskaa, kun sain tiedon, että minulle on tulossa uusi kirja. Ihanaa, olin aivan nirvanassa – uusi, ihana kirja tulossa minulle ikiomaksi. Kuinka jaksan sitä odottaa. Vaan silloin oli oven takana joku? Paketti minulle – kirja! Aivan kuin olisi jostain nähty, että nyt sen oloa tarttee helpottaa. Sain paketissa kirjan, joka ei ollut se, jota odotin, vaan toinen ihan yhtä ihana.

Avasin kuumeisesti paketin ja kun näin sen kirjan, olisi mieli tehnyt suudella sitä. Ihanaa! Jos sitten ihan pikkuisen avaan sitä, ihan vaan vilkaisen kansilehden, korkeintaan etusivun tai lukaisen muutaman sivun. Ei kyllä pitäisi, sillä olisi töihin lähdettävä. Lankesin silti ja meni 20s. Menin töihin ja odotin koko ajan kotiin pääsyä ja kirjaan tarttumista. Hörppäsin kirjan lyhyessä ajassa ja vaikka kuin joku väittää, ettei kirjoista tule kankkusta, niin mikä se orpo olo on, kun kirja loppuu ja olisi halunut sitä enemmän? Sitä istuu ihan surkeena, että mitäs nyt?

Minulla on syntynyt vakava riippuvuus kirjoihin. En kykene olemaan missään ilman kirjaa joten aina on oltava kirja mukana, joka paikassa. Kun iskee kirjan himo, niin sitä voi sitten mukavasti lievittää, kun kassista kaivaa opuksen. Onneksi töissä asia on kunnossa. Moni asia muuttuu varsin vähäpätöiseksi, kun saan lievitystä kirjasta.

Jos en saa kirjaa, niin vieroitusoireet ovat hirvittävät. Olen niin pahalla päällä, että alan olemaan ympäristöhaitta. Minusta on ihan pikku juttu, jos vaan saan lukea ja maailma pelastuu – no ei nyt ihan, mutta minä ainakin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on hyväksi käydä elokuvissa. Menen siis mieluummin leffaan kuin baariin tai shoppailemaan. Miksi?

Haluan nähdä elokuvan tuoreeltaan. On aina kiva odottaa sitä uutta elokuvaa ja etenkin jos se on kotimainen. Minusta suomalaiset elokuvat ovat erittäin hyviä ja haluan olla kantamassa korteni kekoon katsomalla niitä nimenomaan elokuvissa. Minä en siis kuulu siihen porukkaan, joka odottaa, että leffa tulee DVD:lle tai esitetään tölsästä.

Haluan mennä nimenomaan elokuviin. Enkä mihin tahansa elokuvateatteriin, vaan sinne, missä olen tottunut käymään, missä minua kohdellaan todella hyvin ja missä on hyvät penkit ja mahtavat leffat. Siellä palvelu pelaa ja sitä vaan tuntee aina olonsa niin hyväksi, tervetulleeksi.

Minusta on vaan reilua maksaa siitä, että voin olla hetken rauhassa ja uppoutua elokuvaan, ilman että tiskit odottavat, joku pyytää minua tekemään jotain, ovikello soi tms. Kun menen sinne leffaan ”omalle” paikalleni, ovi loksahtaa kiinni ja valot sammuvat, kaikki muu jää ulkopuolelle. Se vaan on niin upeeta. Kun kaikki tutut näyttelijät ovat siinä silmieni edessä, ihan kuin olisin tapaamassa vanhoja tuttuja. Leffa on melkein sylissä ja minä ihan kuin voisin halata sitä J.

On hauskaa haltioitua elokuvan näyttelijöistä, henkilöistä, kuvauspaikoista, musiikista ja koko paketista.

Voisin lämpimästi suositella kaikille!!! Leffoihin jää koukkuun, mutta kankkusta ei tule.

Heti aamusta alkoi ankara puhelimen etsintä. Huomasin sen jo illalla, että sitä ei vaan ole. En voinut laittaa herätystä vaan oli vaan luotettava siihen, että kyllä kai sitä nyt aina jotenkin herää, vanhasta muistista. Aamulla jatkoin etsintöjä, joka paikasta, jääkaapista ja hattuhyllystä, mutta puhelin pysyi piilossa. Kyllä siihen soitettiin, mutta siihen ei saatu yhteyttä. Tiesin, että siitä oli akku tyhjä.
Vapaapäivän alkajaisiksi lähdin siis käymään työmaalla eli tosi hyvin alkoi. Vaan siellä se puhelin oli, nätisti oman kaappini hyllyllä. Homma jatkukoon. Olin iloinen, koska olin kuvitellut jo kaiken mahdollisen.

Puhelinasioissa pysyäkseni, seuraavana oli vuorossa herra 10v:n luurin haku huollosta. Vietiin se sinne jo aikapäivää sitten, kun luuri vaan lakkasi toimimasta. Iloissani sinne menin, mutta mieli muuttui pian hyvin matalaksi. Jättäessäni puhelinta, varmistin ettei siitä mene maksua ja minulle luvattiin ettei mene. Takuuseen menee. Vaan toisin kävi. Puhelin oli saanut kosteutta ja sitä ei korjattu! Maksu (runsas) sen sijaan otettiin. Kirvelevin mielin maksoin tyhjästä, samalla miettien, mistä kaikesta jäädään sen takia paitsi. Olin niin surullinen, että olisi mieli tehnyt ajaa ojaan…

Ajoin kuitenkin varaosamyymälään. Oli tarkoitus hoitaa valoa autoon. Siis mitä tulee edelliseen postaukseeni, niin lamppu paloi myös autosta. Olin sellaisessa mielentilassa, että hiukan arastellen astuin sisään kauppaan. Toisaalta muistin, että olen siellä ennenkin saanut tosi hyvää palvelua ja niin kävi nytkin. Olin niin iloinen, että meinasin mennä kahville.

Seuraavaksi oli löydettävä paikka, missä joku vaihtaisi ne lamput, sillä tiesin sen olevan melko hankala toimitus. Ajoin paikkaan, missä autoani on kohdeltu aina hyvin ja siinä samalla minuakin. Kotvasen kuluttua ajoin sisään ja minua pyydettiin mukaan neuvomaan. Menin, vaikka siellä lukee, että ihan turvallisuussyistä olisi parempi jos asiakkaat pysyisivät pois huoltohallista. Vaan, minäpä olin todistamassa sitä kuinka hankala paikka se oli. Akkukin oli irrotettava, mutta kunnialla siitä selvisimme. Huoltomies teki hommia ja minä vaan pärpätin pehmosia. Kun tulin valmista, menin kassalle ja pyysin pientä laskua. Se oli niin pieni, ettei minun tarvinnut maksaa mitään. Mitä??? Luulin, että olin käsittänyt väärin ja kun pikkuhiljaa tajusin, niin olin niin ILOINEN, että olisin halannut niitä miehiä, jos he eivät olisi olleet siellä tiskin takana.
Jotenkin päivä alkoi olla taas tasapainossa.

Se on sitten kumma juttu, kun jotain alkaa tapahtua, niin heti alkaa sellainen sarja. Ihan niin kun ei olisi riittävästi yhdessäkin. Tällä kertaa kyse oli lampuista.

Ensimmäinen lamppu sammui neiti 14v huoneesta. Kamalan vaikea kattolamppu, jonka asentamiseen oli hälytettävä aikoinaan naapuritkin. Kaksi kynttilälamppua sinne kuuluu ja kun toinen niistä sykähti, oli melkein pimeetä. Lampunvaihto pitäisi olla helppo juttu, mutta silti aika tapauskohtaista. En vaan saanut vaihdettua ja oli taas turvauduttava naapuriapuun. Ei ollut meillä oikean kokoista lamppuakaan, mutta onneksi sekin löytyi sieltä naapurista! Saatiin valoa neidin kammariin.

Meillä ei kattovaloja juuri ole, koska minä en niistä tykkää. On suorastaan legenda se, että kattovalot tekevät minut pahantuuliseksi(lisätään listaan).
Eteisessä on, yleisön pyynnöstä, kun kaikki muutaman vuoden napsuttelivat sitä katkaisijaa turhaan. Kattolamput ovat niin typerän näköisiä, etenkin eteisen lamput, vaan kun vihdoinkin osui kohdalle sopiva, niin kelpuutin. Hintakin oli kohillaan, sillä se ei maksanut mitään.
Eräänä päivänä se poksahti! Oli kuitenkin helppo nakki vaihtaa uusi, koska varjostinosaa ei ole. Hyvä minä, en tarvinnut apuvälineeksi kun tuolin.

Sohvan kupeessa on seinälamppu. Sen kytkin alkoi jo aikaa sitten nikotella. Lamppu syttyi ja sammui itekseen. Eräänä päivänä lamppu sammui, sökähti! Herra 10v toimesta hankittiin energiansäästölamppu. Ei muuten säästö tuntunut kukkarossa. Oli vielä pakko ostaa se, koska normaaleja hehkulamppuja ei ollut tarjolla? Vaikka, kutsuisin sitä energiansäästölamppua mieluummin hehkulampuksi, sillä kun sen sytyttää, niin on odotettava, että se alkaa palaa, kun se vaan hehkuu. Lampun vaihdon jälkeen valokytkin otti lopullisesti nokkiinsa. Ei suostunut sammumaan siitä ja toisena päivänä ei syttymään. Oli pakko vaan alkaa nykiä töpseliä. Aamun alkajaisiksi on siis kontattava sohvan alle sytyttämään valot. Sillä aikaa kun keitän kahvia, valo hehkuu ja kun kahvi on valmista, niin on tarpeeksi valoa.

Onneksi vielä taipuu.

…lyhyt! Etenkin hamstereilla. Jälleen eräs meidän hamsterin elämä tuli tiensä päähän.

Olihan se ennakoitavissa. Kaksi hamsteria on jo haudattu ja me kaikki tiedämme, että hamsterin elinkaari on lyhyt. Ystävämme Pilkku alkoi olla jo parivuotias ja kaikki merkit lopun lähestymisestä olivat havaittavissa. Vaikka kuin sitä valmistuisi tulevaan, se kirpaisee silti.

Eilen illalla, oli niin vaisua Pilkun häkissä, suorastaan epätavallisen hiljaista, sillä ei mitään liikettä. Sanoin lapsille, että kurkistakaapa mikä on tilanne. Neiti 14v alkoi katsoa, mutta tarvitsi herra 10v:n taustatukea. Yhdessä he avasivat häkin ja nostivat pesää…

”Jonakin päivänä löydät sen kokoon käpertyneenä ja elottomana mökistään. Se on kuollut”. Näin sanotaan eläinkirjassa ja näin kävi. Pilkku kuoli juuri kirjan ”ohjeiden” mukaan. Se oli niin soman näköinen, mutta kyllä meillä oli surku.

Silmät sumeina teimme pieneen laatikkoon pehmeän pesän ja sinne nostimme elottoman pikku-ystävämme. Paljon purua mukaan ja kansi kiinni. Sen jälkeen muovipussiin ja pakastimeen. Siellä Pilkku odottaa, että pääsee hautaan, sinne, minne kaikki muutkin meidän lemmikit ovat haudattu.

Hautakynttilä odottaa pakastimen päällä.