Laineiden arkinen aallokko

Ku mie olin pieni, ei ollukkaa muita hanskoja ku lapaset. Tai siis minulla ainakaan ei ollut kuin lapaset, äitin tekemät ja yleensä tosi lyhkäsillä varsilla… Varmaan oli vähän lankaa tai piti saaha äkkiä valmiiksi. No, niitä sitten talvella pidettiin. Mäenlaskussa ja kaikissa talvisissa leikeissä. Lapasiin tarttui lumi. Ne kastui, aina ne kastuivat ja jäätyivät.  Jos oikein kovasti leikki, ne kastuivat sisältä päinkin. Siihen aikaan minä olin kova leikkimään ja kädet pysyivät jotakuinkin lämpiminä. Veljeni sen sijaan oli se, jolla alkoi aina ensiksi palella sormia. Jotta ei olisi sen takia tarvinut kotiin lähteä, me vaihdoimme lapasia. Otin ne pienet ja kylmät lapaset ja annoin omat veljelleni. Näin saatiin jatkoaikaa. Välillä aina kuului: Taas palelee… Minulla oli siis lähes kaiken aikaa kylmät lapaset. Kotimatkalla sitten naposteltiin lapasista pieniä lumipalloja ja syljeskeltiin karvoja.

Edelleen lapaset ovat lapsilla ihan kelpo käsineet. Mikä ihaninta, nii lapasissa on vartta, ettei tartte ranteet auki, paljaana olla. Miekin välillä pidän lapasia, vaikka autoa ajaessa ne eivät ole suositeltavat. Vähän liikaa luistoa.

Minä se olen sellainen äiti, etten tee lapasia. Tuli kouluaikana niin kamala trauma, että jäi siihen mokoma touhu. Tehtiin lapasia ja saatiin oikein kotitehtävä. Piti kutoa se peukalosta kärkeen- osuus. Ajattelin oikein skarpata ja tein sen heti niin hyvin kun taisin. Joka ikisen puikon jälkeen tiukkasin joka ikisen silmukan. Tuli kerta kaikkiaan tosi siistiä. Olin pakahtua itteeni, kun kerrankin tein jotain oikein kunnolla ja oottelin tietenkin, miten tyytyväinen opettaja on. Ei olisi kannattanut. Opettaja huusi naama punaisena, että kuinka olinkin saattanut antaa äitini tehdä minun käsityöni ja tekeekö äitini laskennon tehtävätkin ja plaa-plaa… Yritin kovasti kertoa, että olen ihan itse tehnyt. Sekään ei kannattanut, sillä rapsahti kaksi tuntia jälki-istuntoa siitä, että olin muka vielä valehdellut. Siihen jäi lapaset. Ajattelin, että tehkööt muut. Niin ovat tehneetkin. Ystävät ja tuttavat ovat meidät lapasissa pitäneet.

Tässä eräänä aamuna herra 14v oli lähdössä kouluun ja kappas, kun oli lapaset kateissa. Pyysi sitten herra 12v:n lapasia lainaksi. – Älä sitten kastele niitä, ku ne vanuttuu. Älä tee lumipalloja, jooko? Siinä olivat lainausehdot.

Taas oli kaikkien aikojen jättipotti jaossa. Koko kansa sekosi ihan täysin, kaikki tuntuivat täyttävän ja jättävän lottokuponkeja. Facebookis oli lottokuponkii sivun täydeltä, niin että oli painettava rastia, etten haluu ko. ilmoituksia. Kaikki halusivat rahaa. Minä en. No, kyllä minulla oli lottonumerot, sillä minulla on ollut noin 15 vuotta samat numerot ja kestona. Niin huonot numerot, ettei ole pelkoa voitosta. Silti, otin kimppaloton, ihan vaan siksi, että numeroitten tarkistaminen on mukavaa ja kun ottaa kimppaloton, niin ei tarvii yksin kaikkea saada.

En siis todellakaan haluaisi mitään jättipottia! Minun elämä on ihan tarpeeksi rikasta nyt, en haluaisi sellaista mieletöntä rahamäärää, sillä se sekoittaisi elämäni kertaheitolla(sorry vaan, lapset). Jos on tottunut siihen, että miettii kaiken aikaa, miten saa rahat riitämään, niin kyllä se tässä iässä olisi kamalaa, kun ei tarttis enää sitä miettiä. Kun kaupassa laskee joka kerta, mitä voi ostaa, mihin on varaa ja mitä jättää ostamatta, niin kyllä se on ihan elintapa. Olisi järkyttävää mennä kauppaan, mättää kärry täyteen kaikkea, hintaa katsomatta. Ei kykenisi, tuntuisi ihan kamalalle.

Meillä oli monotilanne! Koska meillä ei liioin harrasteta hiihtoa, vain se pakollinen kouluhiihto, niin pojilla on yhteiset monot. Nyt ne monot olivat käyneet pieniksi. Herra 12v myi ne netin kautta. Samalla löysimme netin kautta isommat monot. Sillä aikaa kun olin töissä, poika oli tehnyt kaupat. Kun pääsin töistä, ajoimme hakemaan uudet monot. Näimme vaivaa, roikuimme netissä, laitoimme sähköposteja, soitimme puheluja, mutta se oli sen arvoista. Olimme jo kaupasta katsoneet uusia ja aijai, miten tyyriitä. Vähän vaivaa ja saimme paljon halvemmalla ja miten tuli hyvä mieli. Monella ihmisellä oli hyvä mieli!

Kun lottoarvonta lähestyi, ripustelin tyynen rauhallisena pyykkejä kuivumaan. Herra 12v järkytti minua kysymällä, että mitä jos sittenkin tulisi se jättipotti??? Ajatuskin kuristi kurkkua, mutta yhdessä tuumin päätimme jo kohteet, mihin jakaisimme rahat. Hän oli jo paria päivää aiemmin varovasti kysellyt, että olisiko mahdollista jakaa hyväntekeväisyyteen? Koska olin ilahtuneena vastannut myöntävästi, hän alkoi kertoa kohteita. Sieltä tuli heti ekana WWF ja sitten kehitysmaat. Kyllä ja ei mitenkään helposti, sillä hän oli sitä mieltä, että meidän olisi itse pitänyt lähteä valvomaan, että raha ei menisi välikäsien kautta ja katoaisi ties minne.

Huh, kyllä helpotti, kun oli vain 1 oikein! Elämä jatkuu, ihanasti ennallaan!

Pidän liikkumisesta, mutta en ole millään lailla urheilullinen. En osaa liikkua, jollei siihen samalla liity jotain muutakin. Kannatan siis hyötyliikuntaa. Parasta on portaat! Koska ihmisen olisi hyvä hengästyä aina välillä, niin minä ainakin hengästyn portaissa. Silti, aina ei viitti niitäkään nousta. Jos hissi ei ole paikalla, nousen. Jos hissi on täynnä, käytän portaita.

Kun olin pieni, ei saanut käyttää hissiä ilman aikuista. Oli pakko käyttää portaita. Ylös päin meno ei ole kivaa, mutta alas päin meno oli sentään ihan mukavaa. Muistan kun eräässä korkeassa kerrostalossa on kierreportaat. Niitä tultiin alas sillai, että puolesta välistä aina hypättiin. Kaiteesta kiinni pitäen, ikään kuin olisi hypännyt korkeutta, mutta alas päin. Ei kestänyt kauaa tulla alas ylimmäisestä kerroksesta.

Kivat portaat on Eiffeltornissakin. Koska hissit olivat niin täynnä ihmisiä, tulimme alas päin portaita. Hyvin meni ja tuntui etteivät ne lopu ikinä. Rappu rapun perään, niin että se alkoi tuntua ihan siltä kuin ei olisi ikinä muutakaan tehnyt. Kunnes tuli pysähdys, seinä vastaan, ei päässyt enää eteenpäin. Olimme vasta puolessa välissä ja siitä matkaa oli jatkettava hissillä. Kyllä harmitti.

Maitohapoille meni reidet, kun kipusimme Kerimäen puukirkon kellotapuliin. Olin juuri saanut lapset jäätelöpalkalla sinne ”näkötorniin”. Siellä portaat ovat melkein tikapuut, niin jyrkät, että tiesi sen jälkeen nousseensa. Kun pääsimme takaisin pihalle, niin luulin etten enää ikinä kykene edes kävelemään.

Viime aikoina olen vain kävellyt kotiportaita. Olen luvannut itselleni, että kuljen aina portaita, jos hissi ei ole paikalla. Olen tästä sitten lörpötellyt myös lapsilleni, sillä seurauksella, etten voi lintsata. Tässä eräänä iltana tulin ulkoa herra 14v:n kanssa. Olin juuri tilaamassa hissiä(kaiken unohtaneena), kun herra 14v tokaisi: Äiti! Portaita… Olihan se kiivettävä, vaikka olin ihan ryytynyt. No, ainakin hengästyin. Toisin kun herra 14v takanani piti vauhtia yllä, eikä ollut moksiskaan. Minä puhallan kuin keuhkotautinen. Olisipa joku kerta kiva nousta raput niin, ettei kukaan huomaisi mitään. Nyt sen huomaa kaikki, ku hyvä kun pystyy sen jälkeen tervehtimään.

Joskus törmää tapauksiin, että ilkeillään toisille. Huomautellaan typeriä, naljaillaan, käyttäydytään huonosti. Toisinaan se kohdistuu jopa minuun, välillä sitä saa olla vieressä todistamassa. Aina sitä vaan ihmettelee, että miksi? Eikö kuulu hyviin tapoihin, että käyttäydytään nätisti? Jos jo lapsille opetetaan, että tervehditään, sanotaan kiitos, ei tuijoteta, ollaan ystävällisiä, niin miksi aikuiset eivät tee niin?

Vaan eilenpä sattui niin, että koin ihan käsittämätöntä ystävällisyyttä! Ihan tuntemattomalta taholta, mikä tuntui vielä paremmalta. Olin herra 12v kanssa lenkillä, mikä siis tarkoittaa sitä, että kävelemme siellä sun täällä ja jossain vaiheessa kun tulee kylmä, menemme juomaan kuumat kaakaot. Oli kuitenkin jo niin myöhäinen(20:30), ettei kaakaon saaminen ollutkaan mikään helppo juttu. Lapsen kanssa ei viitsi mennä ravintolaan ja kaikki kahvilat olivat jo kiinni. Kaksi oli auki… Vaan koska ne olivat myös anniskelupaikkoja, niin valomerkki oli jo tullut. Ensimmäisessä paikassa erittäin ystävällinen nuori tarjoilija todella pahoitellen totesi sen meille. Ei se mitään. Menimme pihalle. Kävelimme seuraavaan paikkaan, missä myös erittäin ystävällinen mieshenkilö totesi sen meille, valomerkki. Punaposkisina me sitten vaan totesimme, että voi pahkura, ku nii ois kaakao maistunut. Mitä teki hän? Otti mukit, avasi kaakaokoneen ja myi meille kaakaon ja no, herra 12v halusikin vaan mehun. Hymyili aivan upeasti ja sanoi meille vielä, että ihan rauhassa saatte juoda. Kyllä muuten maistui hyvälle!

Kun lähdimme kotiin päin, niin linja-auto tuli ja pysähtyi antamaan tietä! Ei ole totta! Sekin on niin harvinaista, että tekisi mieli kukkia antaa. Yleensä on aina niin, että jalankulkija antaa tietä autoilijalle.

Kiitos teille kaikille, teille, jotka ette tunne meitä, mutta voitte silti olla ystävällisiä! Sellainen lämmittää pakkaspäivää ja sydäntä!

Miten se onkin niin, ihan joka vuosi, vai oliko aikoinaan vai enkö vaan pannut sitä merkille, että kaikki valittaa kun on kylmä! Talvi kuitenkin tulee, ihan väistämättä, joka ikinen vuosi, syksyn jälkeen. Tulee lunta ja pakkasta, on kylmä! Näinhän on aina ollut. Talvella pukeudutaan lämpimämmin, olettaisin niin. Ei ole tarkoituskaan kulkea lyhythihasissa ja muuten ohuissa vaatteissa. Meillä on mitä komiampia talvivermeitä, on goreteksia ja untuvaa ja silti vaan valitetaan. Minä valitan lähinnä siitä, jos sisällä on kylmä, kun ei tarkene vaikka olisi jatkuvassa liikkeessä(töissä).

Väkisinkin miettii, miten ne ennen vanhaan pärjäsi? Kun ei ollut sellaisia varusteita kun meillä nykyajan kansalaisilla. Luulenpa hyvinkin, että ollaan niin pilalle hemmoteltuja kaiken karvaisilla mukavuuksilla että aina pitäisi olla niin mukavaa. Pitäisi olla jatkuva kesä, ei kuitenkaan mikään himohelle. Ei saisi sataa mitään, ei tarttis tehdä mitään, ei kertakaikkiaan mitään ikävää voisi olla. Sitten sitä muka oltaisiin tyytyväisiä? Enpä usko! Kukaan ei edes osaisi arvostaa sitä, että miten lokoisaa olisi.

Niinpä, ihanaa kun on pakkanen ja lunta! Raikasta ja niin kaunista. Vaattetta päälle ja ulos. Onneksi on paksu takki, villasukat, kaulahuivi… Huonomminkin voisi olla. Tai aina jollain on. Jollain ei ole niitä lämpimiä vaatteita tai niitä ei ole tarpeeksi.

Taas mie jauhan tästä aiheesta, mutta saahan sitä talvesta nauttia. Hehkutan nyt, sillä pian on kevät ja sitten en hehkuta mistään. Kun kaikki normaalit ihmiset puhkeavat kukkaan, mie nuupahdan. Kiire nauttia ja olla niin innoissaan!