Aina sitä jaksaa mäkättää, jäkättää ja marista jostain. Kasvatuksen ja elämän eväiden vuoksi sitä vaan on pakko tai miten sen nyt ottaa…
Ruokapöydässä ei tarvii enää huomauttaa mässyttämisestä tai ruoka suussa puhumisesta, sillä ryhmäkuri toimii siltä osin ihan kiitettävästi. Ruokailuun liittyvissä jäkätyksissä nousee framille lusikalla syöminen ja se kuinka istutaan. Makaronilaatikkoa ei syödä lusikalla, (paitsi heti kun valvova silmä välttää). Ruokapöydässä istutaan, ei olla polvillaan tai maata pöydällä. Ruokapuheetkin ovat toisinaan sitä sorttia, mihin joutuu puuttumaan, on parempi, että avataan suu vain kun sinne laitetaan ruokaa.
Eniten jäkätyksiä saa aikaan tavaroiden sijainti tai niiden unohtaminen. Reppu keskellä lattiaa! Maitopurkki pöydällä, kun ketään ei ole kotona! Vaatteita siel sun tääl, paikoissa, jonne ne eivät kuulu! Koulukirja lattialla, silloin kun koulu on jo alkanut!
Vaatteet on miun aatteet. Pesupuuhissa saan jäkätyskohtauksen, kun vaatteet ovat nurinpäin tai mikä kaikkein pahinta, pitkät ja lyhyet kalsarit ja sukat, kaikki yhtaikaa riisuttu ja nurinpäin mytyssä, argh! Vaikka puhuisin asiasta kultaisilla kirjaimilla, tilanne vaan toistuu.
Huoneiden siivous! Joka päivä sanon, erilaisilla variaatioilla, että haluaisin nähdä eritoten poikain huoneen kuosissa. Aina se vaan on yhtä kaoottisessa tilassa. Siivoisin sen itse ja tulisi todella siistiä, mutta se ei vaan käy. Niinpä, minun on vain suljettava ovi. Kyllä sitä siivotaan, välillä, mutta se on nopeammin kamalassa kunnossa uudestaan, kuin mitä se siivous kestää. Siivoamiseen kun voi mennä hyvinkin pari viikkoa, mutta sotkemiseen viitisen minuuttia!Helpommalla voisi selvitä, kun olisi hiljaa ja tekisi itse tai olisi tekemättä ja välittämättä. Siihen tarvittaisiin kyllä lobotomia!
