Laineiden arkinen aallokko

Heti aamusta alkoi ankara puhelimen etsintä. Huomasin sen jo illalla, että sitä ei vaan ole. En voinut laittaa herätystä vaan oli vaan luotettava siihen, että kyllä kai sitä nyt aina jotenkin herää, vanhasta muistista. Aamulla jatkoin etsintöjä, joka paikasta, jääkaapista ja hattuhyllystä, mutta puhelin pysyi piilossa. Kyllä siihen soitettiin, mutta siihen ei saatu yhteyttä. Tiesin, että siitä oli akku tyhjä.
Vapaapäivän alkajaisiksi lähdin siis käymään työmaalla eli tosi hyvin alkoi. Vaan siellä se puhelin oli, nätisti oman kaappini hyllyllä. Homma jatkukoon. Olin iloinen, koska olin kuvitellut jo kaiken mahdollisen.

Puhelinasioissa pysyäkseni, seuraavana oli vuorossa herra 10v:n luurin haku huollosta. Vietiin se sinne jo aikapäivää sitten, kun luuri vaan lakkasi toimimasta. Iloissani sinne menin, mutta mieli muuttui pian hyvin matalaksi. Jättäessäni puhelinta, varmistin ettei siitä mene maksua ja minulle luvattiin ettei mene. Takuuseen menee. Vaan toisin kävi. Puhelin oli saanut kosteutta ja sitä ei korjattu! Maksu (runsas) sen sijaan otettiin. Kirvelevin mielin maksoin tyhjästä, samalla miettien, mistä kaikesta jäädään sen takia paitsi. Olin niin surullinen, että olisi mieli tehnyt ajaa ojaan…

Ajoin kuitenkin varaosamyymälään. Oli tarkoitus hoitaa valoa autoon. Siis mitä tulee edelliseen postaukseeni, niin lamppu paloi myös autosta. Olin sellaisessa mielentilassa, että hiukan arastellen astuin sisään kauppaan. Toisaalta muistin, että olen siellä ennenkin saanut tosi hyvää palvelua ja niin kävi nytkin. Olin niin iloinen, että meinasin mennä kahville.

Seuraavaksi oli löydettävä paikka, missä joku vaihtaisi ne lamput, sillä tiesin sen olevan melko hankala toimitus. Ajoin paikkaan, missä autoani on kohdeltu aina hyvin ja siinä samalla minuakin. Kotvasen kuluttua ajoin sisään ja minua pyydettiin mukaan neuvomaan. Menin, vaikka siellä lukee, että ihan turvallisuussyistä olisi parempi jos asiakkaat pysyisivät pois huoltohallista. Vaan, minäpä olin todistamassa sitä kuinka hankala paikka se oli. Akkukin oli irrotettava, mutta kunnialla siitä selvisimme. Huoltomies teki hommia ja minä vaan pärpätin pehmosia. Kun tulin valmista, menin kassalle ja pyysin pientä laskua. Se oli niin pieni, ettei minun tarvinnut maksaa mitään. Mitä??? Luulin, että olin käsittänyt väärin ja kun pikkuhiljaa tajusin, niin olin niin ILOINEN, että olisin halannut niitä miehiä, jos he eivät olisi olleet siellä tiskin takana.
Jotenkin päivä alkoi olla taas tasapainossa.

Se on sitten kumma juttu, kun jotain alkaa tapahtua, niin heti alkaa sellainen sarja. Ihan niin kun ei olisi riittävästi yhdessäkin. Tällä kertaa kyse oli lampuista.

Ensimmäinen lamppu sammui neiti 14v huoneesta. Kamalan vaikea kattolamppu, jonka asentamiseen oli hälytettävä aikoinaan naapuritkin. Kaksi kynttilälamppua sinne kuuluu ja kun toinen niistä sykähti, oli melkein pimeetä. Lampunvaihto pitäisi olla helppo juttu, mutta silti aika tapauskohtaista. En vaan saanut vaihdettua ja oli taas turvauduttava naapuriapuun. Ei ollut meillä oikean kokoista lamppuakaan, mutta onneksi sekin löytyi sieltä naapurista! Saatiin valoa neidin kammariin.

Meillä ei kattovaloja juuri ole, koska minä en niistä tykkää. On suorastaan legenda se, että kattovalot tekevät minut pahantuuliseksi(lisätään listaan).
Eteisessä on, yleisön pyynnöstä, kun kaikki muutaman vuoden napsuttelivat sitä katkaisijaa turhaan. Kattolamput ovat niin typerän näköisiä, etenkin eteisen lamput, vaan kun vihdoinkin osui kohdalle sopiva, niin kelpuutin. Hintakin oli kohillaan, sillä se ei maksanut mitään.
Eräänä päivänä se poksahti! Oli kuitenkin helppo nakki vaihtaa uusi, koska varjostinosaa ei ole. Hyvä minä, en tarvinnut apuvälineeksi kun tuolin.

Sohvan kupeessa on seinälamppu. Sen kytkin alkoi jo aikaa sitten nikotella. Lamppu syttyi ja sammui itekseen. Eräänä päivänä lamppu sammui, sökähti! Herra 10v toimesta hankittiin energiansäästölamppu. Ei muuten säästö tuntunut kukkarossa. Oli vielä pakko ostaa se, koska normaaleja hehkulamppuja ei ollut tarjolla? Vaikka, kutsuisin sitä energiansäästölamppua mieluummin hehkulampuksi, sillä kun sen sytyttää, niin on odotettava, että se alkaa palaa, kun se vaan hehkuu. Lampun vaihdon jälkeen valokytkin otti lopullisesti nokkiinsa. Ei suostunut sammumaan siitä ja toisena päivänä ei syttymään. Oli pakko vaan alkaa nykiä töpseliä. Aamun alkajaisiksi on siis kontattava sohvan alle sytyttämään valot. Sillä aikaa kun keitän kahvia, valo hehkuu ja kun kahvi on valmista, niin on tarpeeksi valoa.

Onneksi vielä taipuu.

…lyhyt! Etenkin hamstereilla. Jälleen eräs meidän hamsterin elämä tuli tiensä päähän.

Olihan se ennakoitavissa. Kaksi hamsteria on jo haudattu ja me kaikki tiedämme, että hamsterin elinkaari on lyhyt. Ystävämme Pilkku alkoi olla jo parivuotias ja kaikki merkit lopun lähestymisestä olivat havaittavissa. Vaikka kuin sitä valmistuisi tulevaan, se kirpaisee silti.

Eilen illalla, oli niin vaisua Pilkun häkissä, suorastaan epätavallisen hiljaista, sillä ei mitään liikettä. Sanoin lapsille, että kurkistakaapa mikä on tilanne. Neiti 14v alkoi katsoa, mutta tarvitsi herra 10v:n taustatukea. Yhdessä he avasivat häkin ja nostivat pesää…

”Jonakin päivänä löydät sen kokoon käpertyneenä ja elottomana mökistään. Se on kuollut”. Näin sanotaan eläinkirjassa ja näin kävi. Pilkku kuoli juuri kirjan ”ohjeiden” mukaan. Se oli niin soman näköinen, mutta kyllä meillä oli surku.

Silmät sumeina teimme pieneen laatikkoon pehmeän pesän ja sinne nostimme elottoman pikku-ystävämme. Paljon purua mukaan ja kansi kiinni. Sen jälkeen muovipussiin ja pakastimeen. Siellä Pilkku odottaa, että pääsee hautaan, sinne, minne kaikki muutkin meidän lemmikit ovat haudattu.

Hautakynttilä odottaa pakastimen päällä.

Aina sitä jaksaa mäkättää, jäkättää ja marista jostain. Kasvatuksen ja elämän eväiden vuoksi sitä vaan on pakko tai miten sen nyt ottaa…

Ruokapöydässä ei tarvii enää huomauttaa mässyttämisestä tai ruoka suussa puhumisesta, sillä ryhmäkuri toimii siltä osin ihan kiitettävästi. Ruokailuun liittyvissä jäkätyksissä nousee framille lusikalla syöminen ja se kuinka istutaan. Makaronilaatikkoa ei syödä lusikalla, (paitsi heti kun valvova silmä välttää). Ruokapöydässä istutaan, ei olla polvillaan tai maata pöydällä. Ruokapuheetkin ovat toisinaan sitä sorttia, mihin joutuu puuttumaan, on parempi, että avataan suu vain kun sinne laitetaan ruokaa.

Eniten jäkätyksiä saa aikaan tavaroiden sijainti tai niiden unohtaminen. Reppu keskellä lattiaa! Maitopurkki pöydällä, kun ketään ei ole kotona! Vaatteita siel sun tääl, paikoissa, jonne ne eivät kuulu! Koulukirja lattialla, silloin kun koulu on jo alkanut!

Vaatteet on miun aatteet. Pesupuuhissa saan jäkätyskohtauksen, kun vaatteet ovat nurinpäin tai mikä kaikkein pahinta, pitkät ja lyhyet kalsarit ja sukat, kaikki yhtaikaa riisuttu ja nurinpäin mytyssä, argh! Vaikka puhuisin asiasta kultaisilla kirjaimilla, tilanne vaan toistuu.

Huoneiden siivous! Joka päivä sanon, erilaisilla variaatioilla, että haluaisin nähdä eritoten poikain huoneen kuosissa. Aina se vaan on yhtä kaoottisessa tilassa. Siivoisin sen itse ja tulisi todella siistiä, mutta se ei vaan käy. Niinpä, minun on vain suljettava ovi. Kyllä sitä siivotaan, välillä, mutta se on nopeammin kamalassa kunnossa uudestaan, kuin mitä se siivous kestää. Siivoamiseen kun voi mennä hyvinkin pari viikkoa, mutta sotkemiseen viitisen minuuttia!Helpommalla voisi selvitä, kun olisi hiljaa ja tekisi itse tai olisi tekemättä ja välittämättä. Siihen tarvittaisiin kyllä lobotomia!

Pakkasherra nurkissa jo paukuttaa… Hei, ihan niin kuin ennen vanhaan, on oikea talvi. Ah, niin kaunista. Valkoista lunta koko kaupunki täynnä ja maisema on kuin jostain 1940-luvun postikortista! Kerrassaan upeeta ja kaikki jossain muualla, missä ei juuri ole lunta, ovat meille ihan kateellisia.
Ei ole pelkoa ilmaston lämpenemisestä, hurraa, tai siis minä en ainakaan pelkää.

Haaveilen… villapohjallisista! Kun menen kevyttä ravia töihin ja varpaita palelee, mietin, mistä saisi villapohjalliset, paljonko ne maksaa ja mahtuisiko ne minun kenkiini. Varpaat meinaan voisi tykätä. Silti kivasti narskuu.
Kun työmatkalla hyytävä viima ja pakkanen puri naamaani, haaveilin pääsystä työpaikan lämpimään, siis jos ylipäätään selviän sinne asti jäätymättä. Oli huikea tunne, kun pääsi sisälle lämpimään ja huomasi edelleen olevansa elossa.

Haaveilen siitä, miten olisi kivaa olla vielä se pieni lapsi, jota ei pakkanen haitannut. Voisi nauttia lumesta, laskea mäkeä. Nyt jos laskisi mäkeä, loukkaantumisprosentti olisi aika korkea.

Olen onnellinen siitä, että voin tulla omaan kotiin, lämpimään, lämmittää saunan ja nauttia siitä, kun ulkona on kylmä ja minulla niin lämmin!

Kyllä sitä voikin odottaa jo arkea! Niin, että kun aamulla herää, on edes aavistus siitä mikä päivä on. Nyt on niin päivät hakusessa, että ei tiedä, onko arki vai pyhä, aattopäivä vai arkipyhä?
Onneksi sentään koulut alkoivat. Helpotti kummasti, ainakin äitiä. Ei tosin paljoa, sillä loman aikana lapsilla repsahti ajankäyttö ihan retuperälle. Miten saada lapset ajoissa nukkumaan ja miten saada ne ajoissa aamulla ylös? En aio valaista yksityiskohtia, mutta melkoista mekkalaa se aiheuttaa.

Kuusonen vietiin ulos tai heitettiin, sanan varsinaisessa merkityksessä. Miten onkin ihanaa kun on aito kuusi, sen tuoksu ja sen koristelu ja onhan se niin kaunis, mutta sen poistaminen. Aina sama juttu. Tänä vuonna sattui taas erityisen kariseva yksilö. Näppärästi sivuleikkurilla napsin oksia pois, että mahtuisi paremmin parvekkeelle. Sitten hengittämättä hiljaa ja olin kuin Seppo Räty. Tosin ei lentänyt pitkälle. Juuri ja juuri sen viivan yli, ettei jäänyt alakerran pensasaitaan. Ne neulasethan olivat jääneet tuvan lattialle tai matolle. Matolta ne on nypittävä yksitellen, koska mikä lie sivuliike ujutti ne neulaset mattoon kiinni, kuin nuppineulat. Riittää puhdetta juhannukseen saakka.

Kinkku ei maita. On se kumma kuinka sitä koko syksy ootetaan vesi kielellä kiehuen ja nyt ei kelpaa kellee? Metukkaa kuulemma tekisi mieli… En osta ennen kun kinkku on syöty. Onneksi ei oo paljoa, tänään loppuu.
Arki on muuten parasta juhlaa!