Tapanina on käytävä ajelulla. Niinpä mekin lähdimme. Olikin varsin mukava talvinen sää ajeluun.
Autohallille meno oli jo eräänlainen suoritus, kun kahlasimme polvia myöten hangessa. Neiti 14v tuumasikin, että mitä jos joku olisi menossa töihin, jakkupuku päällä…
Autoa ei tarvinnut onneksi putsata, mutta sekin oli suoritus, että sen sai hallista. Oli otettava vauhtia, että pääsi luiskaa ylös ja sen lumivallin läpi. Tumps! Maan päällä. Seuraavaksi piti päästä tielle. Ei helppo juttu, sillä niin iso valli lunta oli tien reunassa, ettei siitä olisi päässyt läpi vaikka olisi ollut millanen vauhti alla. Oli käännettävä auto ja kierrettävä toisen pihan kautta.
Tielle päästyämme, olikin helppoa, vaikka lumi pöllysi, mutta aioin nauttia siitä, kun se liikkuminen oli sentään ihan jouhevaa. Tiedossa koko porukalla oli, mitä on edessä. Kaupungin läpi ajo oli kuin leikin tekoa, verrattuna siihen, kun meitä odotti viimeinen, auraamaton metsätaival.
Otin ratista lujan otteen, asettelin kielen keskelle suuta ja sitten mentiin. Kukaan ei viisastellut takapenkiltä, vaan autossa vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Keskityin pitämään vauhdin niin reippaana, että auto pysyi keskellä tietä. Tie piti arvailla aurauskeppien mukaan. Oli se kyntämistä, mutta perille päästiin. Välillä kyllä kerkesin kuvitella, kuinka löydämme itsemme pellolta ja kävelemme loppumatkan tuulessa ja tuiskussa.
Paluumatkan tein sitten yksin ja se olikin sitten jo hankirallia, kun sitä sai pannan lumen kunnolla pöllyämään.
