Tänään se alkoi päivä sillai, ettei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Oli hammaslääkäriin meno. Tarkkaan suunnittelin ja harkitsin, punniten kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, kuinka matkan suoritan.
Kävely olisi paras, koska matka olisi aivan liian lyhyt autolla menoon. Lisäksi se parkkipaikan etsiminen on aina niin työlästä. Vaan kävely on nyt liian rasittavaa, jos on saanut sen takia jo lonkan ylirasitettua, niin olisi syytä välttää lisärasitetta. Pyörä! Onhan minulla pyörä.
Vanha pyöräni varastettiin ja pahoinpideltiin pari vuotta sitten ja se otti niin koville, että kun sain sen kuntoon, laitoin seisontaan. Siellä se on saanut nököttää pyörävajan nurkassa kaikessa rauhassa, varkailta ja ajamiselta. Vaan nyt, voisin kokeilla, millasta on ajaa pyörällä. Oikein jännittävää. Passitin Herra 9v tarkistamaan, että menopeli on ajokunnossa. Siitä alkoikin rumba, sillä avain – se tärkeä avain, oli jossain. Avaimia on nurkat turvoksissa ja muutaman kerran poika juoksi turhaan, aina väärän mustan avaimen kanssa. Kunnes vihdoin ja viimein se avain, mikä oli siellä posliinikupissa, oli oikea.
Menin sitten toivorikkaana hakemaan pyörää. Sitä ennen olin huomannut, että se kypärä, mikä oli minua varten, oli aivan liian pieni ja kaiken lisäksi risa. Ei minun pää ollut kasvanut, vaan se ei alun perin ollutkaan minua varten – rekvisiittaa varmaan, että äitilläkin on kypärä. 
Pyörä ei lähtenyt käyntiin! Etukumi oli tyhjä ja vaikka kui pumpattiin, ilmaa sinne ei saatu. Kello oli jo sitä vaille, että alko olla kiire. Pyörällä ei päässyt. Auton haku tallista, sillä ajo ja parkkipaikan etsiminen olisi kestänyt liian kauan. Oli pakko mennä kävellen. Viritin rasittuneen lonkkani ja sitten menoksi. Onneksi oli aamulla otettu doping-nappi, niin jalat toimi ja kerkesin.
Pyörä taitaa jäädä seisontaan ellei uuden venttiilin vaihtaminen saa sitä käynnistymään.
