Laineiden arkinen aallokko

Olimme tänään jouluostoksilla. Ens alkuun kävimme Hyypiällä joulumarkkinoilla ja sen jälkeen museokorttelissa. Arpajaisia oli jälleen paljon ja sekös oli oikein hyvä asia. Kiersimme kaikki arpojenmyyjät ja ostimme arpoja. Mitä voittaa, niin se on jännittävää. Jos taas ei voita, niin raha ei mene hukkaan, koska se menee aina jonkun yhdistyksen hyväksi.

Sitten kotiin ja voitot pöydälle ja jakoon, mikä kellekin lahjaksi. Siinä oli tyynyliinaa, servettitelinettä, meikkipussia, kyniä… Ihan kiva. Onneksi ei tullut yhtään matkalahjakorttia, koska niitä on jo ennestään kaksi. Kun tulee aika paketoida, voi ottaa ne kaikki edelliset arpajaisvoitot kaapista ja ei kun kiertoon.

Kierros oli varsin mukava, mutta näin joulun alla olisi voinut olla hiukan talvisempaa. Vettä tuli, ja jotenkin sitä olisi vaan toivonut sen olevan lunta. Sää ei tosin vaikuttanut millään lailla siihen, ettei ois ollut ihmisiä, sillä todella paljon oli porukkaa liikekannalla.

Varmaan meni kaikki arvat kaupaksi.

Aamuyöstä heräsin, vain toteamaan, että aivan huikeaa, kun ei koske päätä, vaikka on vapaapäivä!!! Siitä innoissani nukahdin hetkeksi ja heräsin mieli intoa ja riemua täynnä.

Hitaan kahvin ja lehdenlukuhetken jälkeen, kun lapset olivat lähteneet kouluun, alkoi täysi tohina. Pesukone päälle, mankeli rullamaan, tiskit likoamaan ja kappas, silitysrauta olikin jo neiti 14v:n jäljiltä valmiina kuumana. Radiosta popit paukkumaan ja hommat rullaamaan. Kuljin ympyrää tehden kaikkea vuorotellen ja yhtä aikaa. Sitä on päässyt kuvittelemaan niin, että jos tekee kaikki yhtä aikaa, niin tulee nopeammin valmista. Mikä kiire? Olenko superäiti, ahkera-liisa? No en, vaan kun reippaasti tekee kaikkia kotihommia, jää enemmän aikaa lorvimiselle.

Tiskaaminen oli tällä kertaa erityisen mukavaa, sillä meillä oli uusi tulppa! Juu, entiset olivat hajonneet. Tuumasin sitten herra 9v:lle näin:
- Et millää viittis hakee K-raudasta uutta?
- Miksi K-raudasta? Enkö voisi hakea Anttilasta?
- Onko siellä?
- On. Maksaa 4€.
-  ??? Et oo tosissasi? Mistä voit tietää?
-  Olen kierrellyt katselemassa.

Haki sitten tulpan ja kummasti se vaan helpotti tiskaamista, kun vesi pysyi altaassa ja tulppa kiinni!

Kun olin oikein työn touhussa, pelmahti herra 12v kotiin. Kuka sitä nyt rokotuksen jälkeisenä päivänä kykenee koulussa olemaan. Yritystä kuitenkin oli. Passitin pojan sänkyyn ja jatkoin hommiani.

Imurin kanssa vetelin kevyttä foxia pitkin torppaa. Välillä ripustin pyykit kuivumaan ja tietysti vaihdoin mankeliin uutta. Ohi mennen silitin.
Kyllä – mihinkään hommaan ei pääse kyllästymään, kun tekee vaiheittain.

Nyt voi sitten hetken aikaa lorvia, että jaksaa mennä iltapäiväksi Prismaan paketoimaan joulupaketteja ja sitten sieltä illaksi teatteriin!

On se mukavaa viettää vapaapäivää!

Kyse on musikaalista, nimeltä MINNA, jota Kouvolan teatteri ansiokkaasti esittää. Minna Canth on ollut minulle niin tuttu, sillä jotenkin sitä vain on sellainen tunne, että tietää, miltä se on elämä on tuntunut. Ei nyt kaikin puolin, mutta monessakin asiassa.
Yksinhuoltajana joutuu usein olemaan vahva ja reipas. Periksi ei voi antaa. ”Taistella, tahtoa ja voittaa. Ei koskaan luovuttaa saisi parhaastaan. Vastusta vastaasi saat ja se voi joskus katkeroittaa…”
Minna ei antanut periksi eikä pelännyt kuolemaa. Taistelu oli ihanaa!

Kouvolan teatterin Minna on loistava esitys ja Elina Ylisuvanto on kuin luotu Minnan osaan. Kun hän alkoi laulaa ensimmäistä laulua, nousi pala kurkkuun. Koko esityksen ajan minulla oli se pala kurkussa ja vedet silmissä. Oli keskityttävä hillitsemään itsensä. Kohtaus kohtauksen jälkeen ja minä olin haltioissani. Miten kaikki, koko porukka toimi niin yhteen hiileen puhaltaen, että se tuli sinne katsomoon asti, lämmitti ja tuntui hyvältä.

Musikaalina Minna on mahtavan reipas ja sävellykset niin kauniita, että tekisi heti mieli revanssia. Puvut olivat niin kauniita ja lavastus toimiva. Toivoisin vain, että mahdollisimman moni löytäisi tiensä Minnaa katsomaan, nauttimaan ja voi olla, että liikuttumaan.
Kotimatkalla en voinut kunnolla puhua. Sain sanottua, miten hyvä esitys oli, mutta en keskustelemaan, koska niin koskettava se oli, että minun oli vielä koottava itseni.

Voi olla, että minun on vielä nähtävä Minna – uudestaan!

Me olemme lähdössä risteilylle. Nyt on sellainen uskomaton mäsis ollut, että meidän perheet pojat ovat voittaneet risteilyjä. Niitä on nyt yhteensä kolme ja yhden me voimme käyttää itse. Kaksi olisi tarjolla??? Kuka tarvis?

Me olemme jo lähdössä. Sain järkättyä matkan niin, että laiva lähtee tänään ja palaamme maanantaina. Lähtökuumetta on ollut ilmassa jo jonkin aikaa. Lapset ovat tehneet kaikkensa saadakseen vähän matkakassojaan kartutettua. Viikkorahat ovat olleet maksussa vasta tänään. Kaikista kotitöistä kertyneet kulut erääntyivät tänään ja tili meni aika sileeksi.

Sitten – aivan kamala taistelu on jatkunut jo päiväkausia, että kuka nukkuu alasängyssä!? Siis ketkä saavat nukkua alasängyissä ja ketkä joutuvat nukkumaan yläsängyissä. Se taistelu jatkuu edelleen…
Lisäksi, on koko ajan muistutettava siitä, että olemme poissa vain kaksi yötä. Ei tarvitse pakata koko omaisuutta mukaan. Kuka haluaa oman tyynyn, kuka edes oman tyynyliinan.

Sääntöjä ja ohjeita on käyty loputtomiin läpi. Yksin ei mennä mihinkään, vaan aina porukalla, vähintään kaksin. Tuli kaikkien katottua ne ”kauhudokumentit” kuinka Ruotsin laivoilta katoaa ihmisiä, iik!

Nyt sitten toivotaan, ettei laiva vaan keinuisi, koska kukaan ei halua pahaa oloa, mikä napsahtaa herkästi, heti kun horisontti heilahtaa. Sitten vielä sekin, ettei vaan Tukholman päässä sataisi kaatamalla. Ihan vaan pieniä toiveita, mutta suuria meille.

Ihan oikeesti, mie toivon jo että olisi maanantai!

Eilen, ihan kesken rauhallista koti-iltaa, tuli mieleen, että nyt elokuviin! Sanoin neiti 14v:lle, että miten ois, lähetkö mukaan. Siinä samassa kumpikin soittamaan kavereilleen, että kuka muu haluaa mukaan? Vartin päästä laiha tulos, neiti 14v ei saanut ketään, minä yhden. Kyse ei nyt ollut siitä, että elokuvissa tarttis olla seuraa, vaan siitä, että kyyti oli tarjolla.

Meitä oli kolme, kun menimme Kuusaalle katsomaan Michaelia. Niin, Michael Jacksonin elokuvaa, This is it. Vähän namia ja sitten paikoilleen.
Elokuva ylitti odotukset, sillä se oli todella hyvä. Se kertoi siitä, kuinka mahtavaa MJ:n kiertuetta valmisteltiin, harjoiteltiin ja viilattiin yksityiskohtia myöten. Uskomatonta se, kuinka kaikki siihen paneutuivat. Se mikä myös kiinnitti huomiotani, oli se, kuinka kaikki olivat niin ystävällisiä ja kunnioittivat toisiaan. ”I love you” ja ”God bless you” kuulosti niin mukavalta.
Tiesin, että MJ oli erittäin lahjakas, mutta en osannut kuvitellakaan, miten lahjakas! Hän tuntui hallitsevan kaiken.

Minulle MJ tuli tutuksi 80-luvulla. Sitä soitettiin radiossa, ostin levyjä ja nauhoitin kaiken ja vein Bulgariaan, kun silloin siellä niin usein kävin. Thriller-videota katsottiin joka paikassa, mihin menimme ja nauhoittamiani MJ-kasetteja kuunneltiin monessa baarissa ja ravintolassa. Sen musiikin tahdissa tanssittiin itsemme uuvuksiin.

Elokuvissa meinasin vähän väliä olla taputtamassa käsiä, niin olisi mieli tehnyt antaa aplodeja! Enkä yhtään ihmettele, että joku oli kaivannut ja ehdottanut sellaista elokuvailtaa, missä saisi tanssia. Kun oli ihan vaikeuksia pysytellä aloillaan, kun valkokankaalla kaikki muut tanssivat!

Onneksi elokuvassa ei ollut mitään dramaattista loppukohtausta. En olisi kestänyt sitä. Silti, olisi hän voinut elää…

Tänään se alkoi päivä sillai, ettei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Oli hammaslääkäriin meno. Tarkkaan suunnittelin ja harkitsin, punniten kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, kuinka matkan suoritan.

Kävely olisi paras, koska matka olisi aivan liian lyhyt autolla menoon. Lisäksi se parkkipaikan etsiminen on aina niin työlästä. Vaan kävely on nyt liian rasittavaa, jos on saanut sen takia jo lonkan ylirasitettua, niin olisi syytä välttää lisärasitetta. Pyörä! Onhan minulla pyörä.

Vanha pyöräni varastettiin ja pahoinpideltiin pari vuotta sitten ja se otti niin koville, että kun sain sen kuntoon, laitoin seisontaan. Siellä se on saanut nököttää pyörävajan nurkassa kaikessa rauhassa, varkailta ja ajamiselta. Vaan nyt, voisin kokeilla, millasta on ajaa pyörällä. Oikein jännittävää. Passitin Herra 9v tarkistamaan, että menopeli on ajokunnossa. Siitä alkoikin rumba, sillä avain – se tärkeä avain, oli jossain. Avaimia on nurkat turvoksissa ja muutaman kerran poika juoksi turhaan, aina väärän mustan avaimen kanssa. Kunnes vihdoin ja viimein se avain, mikä oli siellä posliinikupissa, oli oikea.
Menin sitten toivorikkaana hakemaan pyörää. Sitä ennen olin huomannut, että se kypärä, mikä oli minua varten, oli aivan liian pieni ja kaiken lisäksi risa. Ei minun pää ollut kasvanut, vaan se ei alun perin ollutkaan minua varten – rekvisiittaa varmaan, että äitilläkin on kypärä.

Pyörä ei lähtenyt käyntiin! Etukumi oli tyhjä ja vaikka kui pumpattiin, ilmaa sinne ei saatu. Kello oli jo sitä vaille, että alko olla kiire. Pyörällä ei päässyt. Auton haku tallista, sillä ajo ja parkkipaikan etsiminen olisi kestänyt liian kauan. Oli pakko mennä kävellen. Viritin rasittuneen lonkkani ja sitten menoksi. Onneksi oli aamulla otettu doping-nappi, niin jalat toimi ja kerkesin.
Pyörä taitaa jäädä seisontaan ellei uuden venttiilin vaihtaminen saa sitä käynnistymään.