Olin viime keskiviikkona koko päivän Helsingissä, neiti 14v:n ja hänen ystävänsä kanssa. Kun iltamyöhillä palailimme kotiin, toppasimme ”puolimatkankrouviin” kahville. Siellä sitten pirautin kotiin, kysyäkseni, onko torppa vielä pystyssä. Sitten taas matkaan.
Kotiinpaluu sujui hyvin ja oli niin mukavaa olla taas oman kodin lämmössä. Vaihdoimme vaatteet ja otimme iltapalaa. Neiti 14v:n puhelin soi. Hän katsoi minua ja sanoi: – Sie soitat! Katsoin tyttöä hölmönä, että miten se on mahdollista? Epäilin poikiani. Herra 12v seisoi vieressä ja ei ollut syyllinen herra 9v:kaan? Hiukan varovasti neiti 14v vastasi puhelimeen. Keskusteli aikansa jonkun kanssa ja puhelun päätyttyä ilmoitti, että äidin puhelin on nyt sitten siellä, missä kävimme kahvilla. Ounou! Miten palikka olen, miten se nyt sinne jäi? Minua olisi kyllä koko ajan pidettävä silmällä, etten unohtelisi.
Ilmoittivat, että puhelimen voi hakea milloin tahansa. Siis, milloin tahansa…
Lähdimme heti. Oli olevinaan aika jännää, ainakin lasten mielestä. Tosin herra 9v jäi suosiolla kotiin ja viisaana kävi nukkumaan, kun me muut vetelimme yöpukujen päälle vähän takkia ja housua ja sitten menoksi. Oli niin mukavaa ajella, muu liikenne oli todella vähäistä ja tie oli vapaa. Loma!
”Puolimatkankrouvissa” alkoi suorastaan nolottaa, että miten sitä ilkee, mennä sitä puhelinta pyytämään, kun on niin hölmö, että unohtelee. Onneksi siellä on niin mukava ja rento henkilökunta, ettei sitten niin nolottanutkaan, enemmin nauratti.
Olisiko minun laitettava puhelin kaulaan? Tai – vaadittava itselleni holhousta?
