Laineiden arkinen aallokko

Hankittiin Kissa. Peltinen malli, koska karvainen malli aiheuttaa allergiaa. Karvaista mallia voi pahimpaan hätään lainata kuitenkin naapurista.

Peltinen malli tuli meille, koska tuli sen laatuinen kuume päälle, ettei mikään muu auttanut. Katselimme muunkinlaisia autoja, mutta Kissaan päädyimme. Kuumeen sain tartutettua ensin isääni, joka kävi suorittamassa esikatselmuksen. Sen jälkeen kolmen sukupolven voimin kiersimme potkimassa renkaita ja etsimässä suht myötämielistä autokauppiasta.

Kissa vei voiton ja se on ihana. Vanha limusiini jäi sinne pihalle… En voinut enää taakseni katsoa, sillä haikea oli ero. Suorastaan syyllinen olo, sillä niinkö palkitsin sen hyvät palvelusvuodet. Vaihtamalla uudempaan. Pyysin kyllä autokauppiasta, että jos millään vähän katsoisi sen perään ja koittaisi löytää sille hyvän kodin.

Nyt sitten ajellaan Kissalla, joka kehrää ja kun se kehrää, niin kehrää ajajakin. Siis jos ajellaan. Kun ei nyt millään raaskisi. Eikä oikein ilkee kertoa kellee, mitä on mennyt tekemään. Minä, pienipalkkainen yksinhuoltaja, olen vaihtanut autoa, niin kuin ei rahalle olisi ollut parempaakin käyttöä. No, niin se on. Kiristetään vyötä. Saatiin se edellinenkin auto aikoinaan maksettua. Vaan on se auto aika kiva olla. Lapsetkin tykkää ja vähän väliä joku haluaisi autoajelulle.

Opetella täytyy. Joka kerran kun vaihtaa autoa, on tekniikka kerennyt niin paljon eteenpäin, että ihan hirvittää. Keskuslukitus on jo ihan uutta ja ihmeellistä. Auton mittasuhteet ovat erilaiset ja saa opetella uudestaan taskuperuutuksen yms. Auton käyttöohjeopas olisi luettava kannesta kanteen.

Tekisi mieli kyllä toitottaa koko kylälle, että meil o uus auto. Vaan ei uskalla, koska joku voisi luulla, että sitä herkistyy kehumaan. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, vaan siitä, että ylipäätään auto on vaan niin ihana. Jotkut naiset saavat kiksejä uusista vaatekaupoista, minä autosta. Kierrän vaatekaupat kaukaa ja sen kyllä huomaa.

Olin viime keskiviikkona koko päivän Helsingissä, neiti 14v:n ja hänen ystävänsä kanssa. Kun iltamyöhillä palailimme kotiin, toppasimme ”puolimatkankrouviin” kahville. Siellä sitten pirautin kotiin, kysyäkseni, onko torppa vielä pystyssä. Sitten taas matkaan.

Kotiinpaluu sujui hyvin ja oli niin mukavaa olla taas oman kodin lämmössä. Vaihdoimme vaatteet ja otimme iltapalaa. Neiti 14v:n puhelin soi. Hän katsoi minua ja sanoi: – Sie soitat! Katsoin tyttöä hölmönä, että miten se on mahdollista? Epäilin poikiani. Herra 12v seisoi vieressä ja ei ollut syyllinen herra 9v:kaan? Hiukan varovasti neiti 14v vastasi puhelimeen. Keskusteli aikansa jonkun kanssa ja puhelun päätyttyä ilmoitti, että äidin puhelin on nyt sitten siellä, missä kävimme kahvilla. Ounou! Miten palikka olen, miten se nyt sinne jäi? Minua olisi kyllä koko ajan pidettävä silmällä, etten unohtelisi.
Ilmoittivat, että puhelimen voi hakea milloin tahansa. Siis, milloin tahansa…

Lähdimme heti. Oli olevinaan aika jännää, ainakin lasten mielestä. Tosin herra 9v jäi suosiolla kotiin ja viisaana kävi nukkumaan, kun me muut vetelimme yöpukujen päälle vähän takkia ja housua ja sitten menoksi. Oli niin mukavaa ajella, muu liikenne oli todella vähäistä ja tie oli vapaa. Loma!

”Puolimatkankrouvissa” alkoi suorastaan nolottaa, että miten sitä ilkee, mennä sitä puhelinta pyytämään, kun on niin hölmö, että unohtelee. Onneksi siellä on niin mukava ja rento henkilökunta, ettei sitten niin nolottanutkaan, enemmin nauratti.

Olisiko minun laitettava puhelin kaulaan? Tai – vaadittava itselleni holhousta?

Loman kunniaksi kävin katsomassa Kuusankosken teatterissa Piilomaan Pikku Aasin. En kuulunut ihan kohderyhmään, mutta otin herra 9v:n mukaan lieventääkseni tilannetta, piiloutuakseni hänen varjoonsa. Ohjelmassa kyllä luki, että sopii kaiken ikäisille.

Minä en ole nyt saanut olla Piilomaassa. Aasi toki olen, mutta en kovinkaan pieni. Kun olin aasiakkaana, niin kappas kun jouduin aasiakaspalvelijaksi.
Eilen näin kävi kirjakaupassa. Olin niin aasiakas kun suinkin, mutta ei auttanut. Tuli miesaasiakas, joka tiedusteli minulta kohteliaasti:
- Olisiko teillä Laila Hirvisaaren uusinta kirjaa Pihkovan kellot…
Olin ensin, että näytänkö minä ulkovaatteissani kirjakaupan henkilökunnalta?
– Ai jaa, en kyllä ole henkilökuntaa, mutta pikku hetki, näin sen juuri äsken. Tässä se on, oikein hyvä kirja, olkaa hyvä.
Kun sitten muutaman sanan vaihdoimme, mies muisti minun oikean ammattini ja siitä johtuen automaattisesti tuli kysymään minulta kirjaa. Sillä ei ollut merkitystä, että minulla oli takki päällä. Minua tilanne lähinnä huvitti.

Tänään olin ruokakaupassa. Kaikessa rauhassa olin miettimässä, mitä aasit käyttävät leivän päällä. Tuli rouva minun luokse hyvin hätäisenä:
- Voisitteko kertoa minulle, missä täällä on hiiva?
- Juu, toki. Se tosin on niin pieni paketti, että voi olla missä tahansa, mutta katsotaan… täällä, olkaa hyvä.

Kun juttelin asiasta herra 9v:n kanssa, hän sanoi, ettei minusta kyllä päällepäin näy, että olen lomalla. Pitäisikö minun loman aikana ruveta kiertäväksi Aasiakaspalvelijaksi? Uskaltaisikohan mennä autoja kattelee…

Minua lähestyttiin kesällä nauramisen takia. Toimittaja Radio Suomesta soitti ja kyseli, saisiko tulla haastattelemaan, aiheesta nauraminen. Kun ihmettelin, että miksi juuri minä, niin sain kuulla, että hän oli lukenut minun blogitekstini Kouvolan Sanomien nettisivuilta. Suostuin tietenkin.

Haastattelun ajankohta oli syyskuun alussa ja sujui naurettavan hyvin. Itse asiassa se meni niin, että toimittaja tuli meille kylään. Juotiin kahvia ja rupateltiin vailla mitään joutavia jäykkyyksiä. Herra 12v sattui myös olemaan kotona, koska oli kipeänä. Hänen takiaan olin aikoinaan kirjoittanut nauramisesta, koska poika oli saanut sen takia jälkkäriä. Niinpä hänkin sitten muutaman sanan sanoi, todellakin vain muutaman.

Tämä ohjelma kuuluu Radio Suomen ohjelmasarjaan Okaruusunkuja, joka tulee lauantaisin 12.15 kestäen puoli tuntia. Niin piti käydä myös viime lauantaina. Olin työvuorossa. Järjestin niin, että olin oman pöytäni ääressä sen ajan, en suinkaan vaan radiota kuuntelemassa vaan samalla töitä tehden. Viritin Radio Suomen taajuuden, mutta ei sieltä mitään Okaruusunkujaa tullut. Ylimääräinen uutislähetys, Naantalissa sattuneen palon vuoksi. Ei muuten naurattanut. Järkytys hiipi kuvioon, kun sai kuulla, että nuoria oli kuollut karmivassa palossa. Sitten vielä sekin, että juuri kun olin hehkuttanut kaikille, että meikä on ratiossa, niin…

Okaruusunkujalle pääsee kuitenkin ensi lauantaina, jolloin se lähetys tulee oikeasti ja suorana. Innokkaammat (minä) ovat sen ohjelman kuunnelleet jo Ylen Areenalta.
Kannattaa lukea Kouvolan Sanomien nettisivuja ja kuunnella ratioo!

Niin, nyt on se aika vuodesta, jolloin on aika pestä ikkunat, ennen kun pakkaset tulee. On sitten mukava katella puhtaista ikkunoista illan hämyyn. Lähes kaikki marisevat siitä, miten kamalaa se touhu on, minäkin, paitsi en enää. Nyt kun tiedän, millaista on puhdistaa ikkunaa, mistä lika ei irtoa pyyhkäisemällä. Puhun auton ikkunasta.

Kävin Helsingissä ja matkalla sinne, jostain autosta roiskahti tuulilasiin jotain, niin että lasi meni kauttaaltaan likaiseksi. Normaalia, ainahan liikenteessä roiskuu, vaan nyt kävi niin, ettei lika irronnutkaan, vaikka laittoi pyyhkimet päälle ja pissapojan lirkkimään. Tuulilasi oli täynnä pientä harmaata pilkkua ja pistettä.

Helsingissä kokeilin ikkunanpesuaineella hinkata, ei mitään tulosta. Kun oli aika lähteä kotimatkalle, niin oli keksittävä jotain, sillä näkyvyys oli erittäin heikko. Ajoin Sörnäisten rantatien huoltamolle. Siellä reipas nuori mies hääräsi essu edessä hampurilaisten parissa. Siis niitä kuuluisia huoltamoja, joissa ei autoista tiedetä yhtään mitään. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja kerroin hänelle, mikä minulla oli ongelmana. Hän yllätti minut täysin sanomalla, että jos voisin ajaa auton siihen ikkunan eteen, niin katsotaan mitä voidaan tehdä. Kun hain auton, hän tuli takki päällä, Sinol-pullo ja pesuvaahtopurkki mukana ja tarttui toimeen. Mutta – ei vaikutusta. Lasi ei puhdistunut. Sitten yhdessä tuumin keksimme, että pesuvaahtoa lasiin ja kotvasen kuluttua raapan metalliterällä raavittiin sen verran näkyvyyttä, että näin ajaa kotiin.
Sörnäisten huoltamomies oli kyllä enkeli!

Seuraavana päivänä ajattelin, että se oli vain pahaa unta. Ei lasi voi sillä lailla likaantua. Soitin isälleni, joka kävi katsastamassa lasin ja kokeili siihen kaikki omat konstit aina uuninpesuaineesta alkaen. Ei vaikutusta. Pisteet ja pilkut pitivät paikkansa. Otin tuumaustauon.
Jälleen oli yksi päivä kulunut ja satoi vettä. Hurraa, vesisateessa näkyvyys oli parempi eli vain kun ikkuna on kuiva, se harmaantuu. Mitä jos alan ajamaan vain sateella? Käväsin autolasiliikkeessä, jossa diagnoosi oli se, että lasi on kuin hiekkapuhallettu, pinta pilalla. Hoitona uusi lasi. Onneksi ei ole rahaa, niin oli otettava uusi tuumaustauko.
Käväsin muuten siinä sitten vakuutusyhtiössä, ihan vaan uteliaisuudesta. Kaikki vakuutukset ovat toki kunnossa, mutta ei puhettakaan mistään korvauksista, sillä minulla ei ole erillistä tuulilasivakuutusta! Se ei ollut vitsi, vaikka naurattikin.

Kului taas päivä ja sitten oli yöllä sen verran pakkasta, että lasi oli kuurassa. Ikinä en ole niin paljon ollut innoissani siitä, että pääsen raappaamaan lasia. Raappasin nimittäin sillä terällä. Kun pakkanen oli kostuttanut(liottanut) ikkunan ja raavin sitä kuuraa pois, niin lasi kirkastui! Ihme oli tapahtunut. Ei tietenkään ihan alkuperäiseen kirkkauteen, mutta niin, että näkee läpi ja sehän se pääasia on.

Kuka sitä nyt ihan uutta lasia vanhaan autoon…

Onkohan ketään, joka ei olisi joskus haaveillut unelmakämpästä… Minulle se on halpaa huvia. Aina silloin tällöin yllätän itseni tutkailemasta asuntoilmoituksia. Joko lehdestä tai sitten kävelylenkillä huomaan, että nökötän näyteikkunan edessä katselemassa kivoja asuntoja.

Kolmea lasta ajatellen, meille ei sovi pieni asunto. Neliöitä täytyy siis olla riittävästi, jokaiselle oma huone. Lisäksi sauna olisi kiva, pari vessaa, lasitettu parveke ja mieluusti ylimmäisestä kerroksesta. Paljoa ei jää jäljelle. Niin ja se sijainti, keskustasta. Jäljelle jää yksi tai parhaassa tapauksessa kaksi. Syy, miksi niistä ei käy kumpikaan, on se, että ne ovat myytäviä ja meillä ei ole rahaa. Vuokrattavana ei isoja asuntoja ole, ei meidän kriteereillä.

Omakotitalot ovat myös oikein kivoja. Katselen tietysti isoa ja vanhaa taloa. Lähellä keskustaa. Isoa nurtsia ei tarttis olla, eikä missään tapauksessa öljylämmitystä. Lämmitys on aina se iso ongelma, mikä ei kaikilta naisilta onnistu. Puulämmitys taitaa olla minulle se ”helpoin” , niistä vaikeista. Sähkölämmitys taitaa olla niin kallista ja kuivaa…
No, talojen katselu on kivaa, mutta tuskin meillä koskaan on omaa. Onneksi, sillä sitten alkaisi ikuinen kiista ruohon leikkuusta ja lumitöistä. Vannon, ettei vapaaehtoisia olisi.

Välillä menen hiukan tulevaisuuteen ja mietin aikaa, jolloin olen yksin. Katselen kivoja pikkuasuntoja. Yksiöön en taida enää sopia, joten kyllä se kaksio olisi kiva tai ehkä kolmio, jonne sitten lapset ja lapsenlapset mahtuisivat vierailemaan. Eikä minun kirjatkaan mahtuisi ihan pieneen kämppään.
Jopa se punainen torppa olisi kiva, olettaen että kuntoa piisais. Voisin kantaa puita ja vesiä ja elää ainakin, aika vanhaksi.

Tämän hetkinen tilanne on kuitenkin se, että meillä on koti. Lämpöä piisaa, vedet tulee ja menee. Mitään ei juuri tarvitse tehdä, kuin elää ja olla. Neliöt melkein piisaa ja sijainti on loistava. Meillä on unelmakämppä.