Mikä joillekin on helppoa, on toisille vaikeaa ja päinvastoin.
Meidän perheessä ei sairastaminen meinaa luonnistua millään. Kukaan ei suostu olemaan kipeä ja kun sellainen nakki napsahtaa kohdalle, tarvitaan melkein lepositeitä.
Olen ajatellut niin, että jos sillai niin ku normaalisti(?) ihminen sairastuu, niin kone hyytyy ja se on siinä, virtakatkasijasta naps. Sit levätään, kunnes saadaan virtaa lisää.
Meillä se on niin, että kone laukee, mutta joku ratas jää silti raplattamaan. Pyörii siihen malliin, ettei asetu millään. Aiheuttaa sitten sitä, että sitä vaan reippaasti menisi töihin, kouluun, pelikentälle…
Näin kävi minun kohdalla ja menin töihin, kun ei sitten ollenkaan tuntunut olo sairaalta. Kuulostin kyllä siltä ja bumerangina takas kotiin. Siinä sitten omatunto mustana lorvin ja olo oli, niin kuin olisin lintsannut.
Herra 11v hyytyi seuraavana ja huomasin sen ennen kuin hän itse. Kuumetta oikein lykkäsi. Kun jouduin kieltämään kouluun menon, meinasi siitä oikein sota syttyä. Sanallinen harkka oli sitä luokkaa, että meinasin pyytää kirjallisena. Seuraavana oli vuorossa se koitos, miten saada herra 11v pysymään aloillaan, kun olisi ollut peli? Oli oikein tiukka saarna pidettävä ja laitettava se pallo jalkaan!
Kun lähdin töihin, sain soiton häneltä – pyörryttää ja kun päätä heilauttaa, tuntuu kuin aivot ei olisi ollenkaan paikalla 
.
Tarttis vaan jotenkin opetella se sairastamisen jalo taito. Mitä tulee siihen, että ollaan vaan päästy niin helpolla, niin on sitä joskus oltu ihan kunnollakin kipeenä. Niin, että on se viimeinenkin ratas hiljentynyt.
