Tunsimme toisemme toistakymmentä vuotta, ihania vuosia. Tapasimme harvoin, mutta sitäkin hersyvämpää se oli. Viihdyimme yhdessä, nauroimme ja paransimme maailmaa.
Kuinka monta kertaa hain sinut kotoa, istutin autooni, jossa oli vakiovarusteena sinua varten istuinkoroke, ja sitten menimme. Usein lempipaikkaamme syömään ja siinä sitten kevyesti hurahti useampi tunti, kun kerroimme toisillemme kaiken. Minä ymmärsin sinua ja sinä ymmärsit minua.
Kun viimeksi teimme sellaisen reissun oli kevät ja huomasin sinulla yskää. Sinun kohdallasi se oli aina huono asia. Olit kuitenkin iloinen oma itsesi ja se jotenkin peitti sen sitkeän yskän, jota en kai halunut huomata. Kesällä sain sinulta viestin, että olet joutunut sairaalaan. Onneksi minulla oli loma ja niin tulin luoksesi monena päivänä sairaalaan. Hain kaupungilta leivoksia ja sitten me herkuteltiin. Mitään et koskaan pyytänyt, paitsi kerran punaista kynsilakkaa, että saa mansikoita varpaisiin.
Lääkäreitä tuli ja meni ja sinulle yritettiin tehdä kokeita. Kysyit kerran:
- selviänhän minä? Minä vakuutin sinulle, että totta kai sinä selviät! Niin tietysti, koska halusin kovasti uskoa niin. Suunnittelimme jopa, mitä kaikkea teemme sitten kun toivut ja saat uuden pyörätuolin.
Meillä oli monia lämpimiä hetkiä ja sinä sanoit minulle niin kauniita asioita, että hiukan ihmetellen kätkin ne kaikki sisimpääni.
Pääsit välillä kotiin, mutta sitten laitoit minulle lyhyen viestin, jossa kerroit ambulanssin vieneen sinut jälleen sairaalaan. Vastasin sinulle, mutta et vastannut enää…
Viime tiistaina olin sinusta niin huolissani, että purin sitä lapsilleni. Illan suussa herra 11v sanoi, että – Pitäisiköhän sinun soittaa ystävällesi…
En soittanut sinulle, koska ajattelin, että et jaksa vastata puhelimeen. Olin oikeassa, sillä silloin sinä nukuit pois.
Nyt minä ikävöin sinua, suunnattomasti. Olen ollut niin onnekas, kun minulla oli sinunlaisesi ystävä. Tiedän, että nyt sinun on hyvä olla.
