Laineiden arkinen aallokko

Millä penkillä on paras olla, istua? Siinä onkin ikuinen kiistakapula.

Kuka haluaa auton takapenkillä keskipenkille? Ei kukaan! Miksi, niin se ei ole minulle vielä ihan selvinnyt, mutta jatkan tutkimuksia. Itse en kyllä tykkää olla siinä välissä ja sitä paitsi jos autossa on matkustettava, niin mieluummin olen etupenkillä ja jos siellä pääsee valitsemaan, niin kuskin penkillä.

Veneessä keskipenkki on ihan sukasta, kun ei pääse nojaamaan mihinkään. On ihan ilman selustaa. Joissain veneissä keskipenkkiläiselle napsahtaa soutuhomma. Jos siis puhutaan vaan soutuveneestä, niin siellä kokka on paras penkki, minun mielestä.

Kun ollaan tapahtumissa, niin etupenkki on aina tyhjä? Miksi? Minusta se taas on se paras penkki. Näkee ja kuulee hyvin. Lisäksi ei tartte katella kenenkään niskaa tai niskojen välistä. Voi vaikka kuvitella niin, että on ainoa katsoja .
Elokuvissa en kyllä mene etupenkkiin, joskaan en takapenkkiinkään. Etupenkin ja keskipenkin välissä on hyvä penkki.

Baarin penkillä voi satunnaisesti piipahtaa, jos se ei ole keinonahkaa, kun se tuppaa ikävästi hiostamaan. Hiostuminen tosin alkaa jos viipyy kauemmin.
Koulun penkkiä en enää kuluta, mutta olen käsittänyt, ettei sillä penkillä tunnu kukaan olostaan nauttivan.
Puiston penkillä ei ole mukavuuksia, mutta kyllä siellä joskus voi jalkojaan lepuuttaa, etenkin jos on vieraassa kaupungissa. Tosin on ihmisiä, jotka tuntuvat sillä penkillä viihtyvän jopa niin hyvin, että nokoset maittaa.
Pesuhuoneen penkillä istutaan ilman vaatteita. Pitempiaikainen istuminen tuo vilun. Kerran olen mokomalta penkiltä pyörtynyt.

Penkiltä en punnerra enkä harrasta penkkiurheilua. Ne ovat minulle piinapenkkejä!

Voi kun sais aikansa jotenkin kulumaan…
Sellaisia mietteitä, joita tuskin kuulee minun suusta.

Koskaan ei ole ollut tilannetta, että joutuisin miettimään ja pähkäilemään, miten saisi aikansa kulumaan. Päinvastoin, se aika kuluu niin nopeasti, ettei uskalla kelloa katsella, kun se on aina liikaa. Tekemistä piisaa niin, että on välillä oikein karsittava, sillä kaikkea kivaa ei ehdi tehdä millään. Tosin olen yrittänyt organisoida niin, että kerkeen mahdollisimman paljon ja vaikka sitten yhtä aikaa.

Lukemisen voi yhdistää niin, että voi jonkun toisen homman lomassa lukea. Ruuan laitto on sellasta pakkopullaa, että sen saa mielekkäämmäksi kun toisessa kädessä on vaikkapa runokirja. Aikoinaan kun lapset olivat imetysiässä, niin imetyksen yhteydessä luin – vauvan takana oli kirja. Kirjaa voi lisäksi kuljettaa mukana missä vaan, sillä koskaan ei tiedä milloin on hyvä rako lukea.

Korttikeräilyni vie aikaa. Kun laittaa kortteja kansioihin, niin usein asetun sohvalle ja samalla voin kätevästi katsella jotain elokuvaa tai tv-sarjaa tai kuunnella musiikkia.
Tv:n katselun voi yhdistää kotitöihinkin, kun silloin on erittäin hyvä hoitaa silitykset – kyllä, minä silitän edelleen, vaikka olenkin yrittänyt jotain karsia.

Pyhäpäivän yritän pyhittää levolle. Silloin on sopiva aika lukea. Hyvällä omalla tunnolla voi ottaa kirjan ja asettaa itsensä sohvalle. Siinä sivussa voi laittaa ystäville tekstiviestit. Paras keino levätä on juuri kirjan kanssa.

Kaiken muun ohella ja välissä on hoidettava postit. Kirjeitä, pitkiä ja lyhkäsiä on pakko saada laitella ja niihin uppoaa niin paljon ja nopeasti aikaa, ettei ihan heti uskoisi. Muutaman blogin vielä päivittää ja päivä on pulkassa ennen kuin huomaakaan ja aina tuntuu siltä, ettei mitään kerennyt tehdä.

Silti, joskus haaveilen, että olisi edes kerran sellanen hetki, ettei olisi mitään tekemistä – onko se tylsää? Olisipa joskus tylsää, edes vähän aikaa!

Lauantaina oli jännät paikat, sillä alkoi tipahdella lottonumeroita… Monessa kodissa jännätään aina silloin, ainakin niissä missä sellainen perinteinen, yksinkertainen jännitys on vielä paikallaan. Lotossa parasta onkin juuri se numeroiden kyttääminen, etenkin jos sen muistaa. Joskus se unohtuu. Viime lauantaina olin yksin kotona ja päätin tarkistaa numerot ihan livenä.
Eka numero tipahti – osui! Toinen numero tipahti – mitä? Osui! Kolmas numero tipahti – Ei, taas osui…
Tässä vaiheessa alkoi sydän hakata ja päässä kerkesi ennen neljättä numeroa vilistä aivan mieletön määrä asioita. Mitä jos voitan? Mitä teen kaikilla rahoilla? Ei, en halua voittaa niin paljoa. Mutta entäs jos sittenkin? Kenelle annan? Muutettaisko? Mitä kaikkea pitäisi hankkia…
Neljäs numero tipahti – ohi? Ja viides, kuudes, seitsemäs – kaikki ohi!
Miten helpottavaa. Kyllä huokaisin syvään. Ei sittenkään mitään mullistavaa. Saadaan jatkaa elämää ihan tavalliseen ja normaaliin tyyliin. Ei tarvitse muuttaa, ei mihinkään eikä mitään. Voidaan nauttia jokapäiväisestä leivästä niin ettei se maistu itsestään selvyydelle, vaan todella makealle, ansaitulle. Edelleenkään ei voida hankkia mitään helposti, vaan kitkuttamalla, tarkoin harkitsemalla ja pitkään säästämällä. Sitäkin arvokkaampaa on se, mitä saadaan.

Koen itseni kyllä usein voittajaksi. Erittäin rikkaaksi ja onnellisten tähtien alla syntyneeksi. Minulla on roppakaupalla kaikkea, mikä tekee minusta rikkaan! Kun minulla on koti, missä saan olla, möllöttää, levätä ja maksaa siitä ihan ilolla vuokraa. Olen terve, sillä sekään ei ole ihan itsestään selvyys. Minulla on kolme tervettä mukavaa mukulaa. On työpaikka, mistä maksetaan, ei paljoa, mutta sillai, että nippanappa tulee toimeen.
Sitten minulla on pyykinpesukone, millä saa pyykit pestyä! Ei tartte nyrkkipyykissä sitäkään hoitaa. Olen lukutaitoinen ja saan lukea kirjoja. Osaan kirjoittaa ja voin kirjoittaa ystävilleni kirjeitä.
Minulla on niin tavattoman yksinkertainen mieli, ettei se suuria tarvitse ollakseen isosti iloinen. Rikkautta on se, kun välillä itkettää ja vastaavasti sitten tulee toiseen vaakakuppiin naurua.
Taidan sittenkin olla melkein lottovoittaja .

Mikä joillekin on helppoa, on toisille vaikeaa ja päinvastoin.
Meidän perheessä ei sairastaminen meinaa luonnistua millään. Kukaan ei suostu olemaan kipeä ja kun sellainen nakki napsahtaa kohdalle, tarvitaan melkein lepositeitä.

Olen ajatellut niin, että jos sillai niin ku normaalisti(?) ihminen sairastuu, niin kone hyytyy ja se on siinä, virtakatkasijasta naps. Sit levätään, kunnes saadaan virtaa lisää.
Meillä se on niin, että kone laukee, mutta joku ratas jää silti raplattamaan. Pyörii siihen malliin, ettei asetu millään. Aiheuttaa sitten sitä, että sitä vaan reippaasti menisi töihin, kouluun, pelikentälle…

Näin kävi minun kohdalla ja menin töihin, kun ei sitten ollenkaan tuntunut olo sairaalta. Kuulostin kyllä siltä ja bumerangina takas kotiin. Siinä sitten omatunto mustana lorvin ja olo oli, niin kuin olisin lintsannut.

Herra 11v hyytyi seuraavana ja huomasin sen ennen kuin hän itse. Kuumetta oikein lykkäsi. Kun jouduin kieltämään kouluun menon, meinasi siitä oikein sota syttyä. Sanallinen harkka oli sitä luokkaa, että meinasin pyytää kirjallisena. Seuraavana oli vuorossa se koitos, miten saada herra 11v pysymään aloillaan, kun olisi ollut peli? Oli oikein tiukka saarna pidettävä ja laitettava se pallo jalkaan!
Kun lähdin töihin, sain soiton häneltä – pyörryttää ja kun päätä heilauttaa, tuntuu kuin aivot ei olisi ollenkaan paikalla .

Tarttis vaan jotenkin opetella se sairastamisen jalo taito. Mitä tulee siihen, että ollaan vaan päästy niin helpolla, niin on sitä joskus oltu ihan kunnollakin kipeenä. Niin, että on se viimeinenkin ratas hiljentynyt.

Tunsimme toisemme toistakymmentä vuotta, ihania vuosia. Tapasimme harvoin, mutta sitäkin hersyvämpää se oli. Viihdyimme yhdessä, nauroimme ja paransimme maailmaa.
Kuinka monta kertaa hain sinut kotoa, istutin autooni, jossa oli vakiovarusteena sinua varten istuinkoroke, ja sitten menimme. Usein lempipaikkaamme syömään ja siinä sitten kevyesti hurahti useampi tunti, kun kerroimme toisillemme kaiken. Minä ymmärsin sinua ja sinä ymmärsit minua.

Kun viimeksi teimme sellaisen reissun oli kevät ja huomasin sinulla yskää. Sinun kohdallasi se oli aina huono asia. Olit kuitenkin iloinen oma itsesi ja se jotenkin peitti sen sitkeän yskän, jota en kai halunut huomata. Kesällä sain sinulta viestin, että olet joutunut sairaalaan. Onneksi minulla oli loma ja niin tulin luoksesi monena päivänä sairaalaan. Hain kaupungilta leivoksia ja sitten me herkuteltiin. Mitään et koskaan pyytänyt, paitsi kerran punaista kynsilakkaa, että saa mansikoita varpaisiin.

Lääkäreitä tuli ja meni ja sinulle yritettiin tehdä kokeita. Kysyit kerran:
- selviänhän minä? Minä vakuutin sinulle, että totta kai sinä selviät! Niin tietysti, koska halusin kovasti uskoa niin. Suunnittelimme jopa, mitä kaikkea teemme sitten kun toivut ja saat uuden pyörätuolin.
Meillä oli monia lämpimiä hetkiä ja sinä sanoit minulle niin kauniita asioita, että hiukan ihmetellen kätkin ne kaikki sisimpääni.

Pääsit välillä kotiin, mutta sitten laitoit minulle lyhyen viestin, jossa kerroit ambulanssin vieneen sinut jälleen sairaalaan. Vastasin sinulle, mutta et vastannut enää…
Viime tiistaina olin sinusta niin huolissani, että purin sitä lapsilleni. Illan suussa herra 11v sanoi, että – Pitäisiköhän sinun soittaa ystävällesi…
En soittanut sinulle, koska ajattelin, että et jaksa vastata puhelimeen. Olin oikeassa, sillä silloin sinä nukuit pois.

Nyt minä ikävöin sinua, suunnattomasti. Olen ollut niin onnekas, kun minulla oli sinunlaisesi ystävä. Tiedän, että nyt sinun on hyvä olla.