Niin, miten idyllistä, lähdimme koko perhe Tykkimäen huvipuiston päättäjäisiin. Onhan kyseessä koko perheen huvittelupaikka. Kuinkas sitten kävikään? Olimme siellä koko perhe, mutta ei suinkaan yhdessä. Edes lapset eivät olleet keskenään.
Kun olin lähdössä, kaksi lapsista oli mennyt sinne jo omilla kyydeillään. Nuorimmainen sentään lähti äidin kyytiin. Niinpä sitten olimme huvipuistossa. Onneksi olin sopinut itselleni seuraa, sillä lapsista ei ollut seuralaisiksi. En edes nähnyt heitä. Oli pakko soittaa ja varmistaa, että minulla ylipäätään oli vielä lapsia.
Neiti 13v oli kaverijoukkonsa kanssa, jossa ei äitiä kaivattu. Sain melkein lähestymiskiellon 
. Rahaa oli annettu, niin sillä pärjäsi.
Herra 11v oli kavereidensa kanssa ja sentään kävi moikkaamassa!
Herra 9v pysytteli kintereillä, mutta loppuillasta hävisi myös omille teilleen.
Minulla oli ystäväni ja mikä parasta, meillä oli Sami Saari! Saimme ihan kaikessa rauhassa kuunnella musaa ja svengailla mieli ja sydän intoa täynnä. Lapset eivät jostain syystä tulleet lähimaillekaan.
Kun ilta pimeni ja alkoi olla ilotulitusta vaille lopussa, heräsi taas äiti minussa! Missä lapset? Turhaan, kukin ilmoitteli olevansa edelleen paikalla.
Neiti 13v ilmoitti, että voidaan tavata juhlan jälkeen pääportilla. Herra 11v sanoi menevänsä suoraan kotiin ja herra 9v tupsahti viereeni, kun oli pois lähdön aika.
Aika on tehnyt tehtävänsä. Taakse on jääneet ne ajat, kun piti olla koko ajan hollilla, että joukkue pysyy kasassa, ketä piti viedä vessaan ja ketä syöttää, kenen nenää niistää ja kenen polvea puhaltaa.
Melkosen mukavaa olla äiti. Ainahan se sitä kyllä on ollut!
