Laineiden arkinen aallokko

Niin, miten idyllistä, lähdimme koko perhe Tykkimäen huvipuiston päättäjäisiin. Onhan kyseessä koko perheen huvittelupaikka. Kuinkas sitten kävikään? Olimme siellä koko perhe, mutta ei suinkaan yhdessä. Edes lapset eivät olleet keskenään.

Kun olin lähdössä, kaksi lapsista oli mennyt sinne jo omilla kyydeillään. Nuorimmainen sentään lähti äidin kyytiin. Niinpä sitten olimme huvipuistossa. Onneksi olin sopinut itselleni seuraa, sillä lapsista ei ollut seuralaisiksi. En edes nähnyt heitä. Oli pakko soittaa ja varmistaa, että minulla ylipäätään oli vielä lapsia.

Neiti 13v oli kaverijoukkonsa kanssa, jossa ei äitiä kaivattu. Sain melkein lähestymiskiellon . Rahaa oli annettu, niin sillä pärjäsi.
Herra 11v oli kavereidensa kanssa ja sentään kävi moikkaamassa!
Herra 9v pysytteli kintereillä, mutta loppuillasta hävisi myös omille teilleen.

Minulla oli ystäväni ja mikä parasta, meillä oli Sami Saari! Saimme ihan kaikessa rauhassa kuunnella musaa ja svengailla mieli ja sydän intoa täynnä. Lapset eivät jostain syystä tulleet lähimaillekaan.

Kun ilta pimeni ja alkoi olla ilotulitusta vaille lopussa, heräsi taas äiti minussa! Missä lapset? Turhaan, kukin ilmoitteli olevansa edelleen paikalla.
Neiti 13v ilmoitti, että voidaan tavata juhlan jälkeen pääportilla. Herra 11v sanoi menevänsä suoraan kotiin ja herra 9v tupsahti viereeni, kun oli pois lähdön aika.

Aika on tehnyt tehtävänsä. Taakse on jääneet ne ajat, kun piti olla koko ajan hollilla, että joukkue pysyy kasassa, ketä piti viedä vessaan ja ketä syöttää, kenen nenää niistää ja kenen polvea puhaltaa.
Melkosen mukavaa olla äiti. Ainahan se sitä kyllä on ollut!

Joskus tulee sellaisia päiviä, että mikään ei mene niin kuin pitäisi ja lopputulos on se, että maltti menee. Näin kävi meillä ties kuinka monennen kerran.
Meillä oli torppa sekaisin kun naisen käsilaukku ja kukaan ei tehnyt mitään. Kukaan ei halunut tehdä mitään. Vaikka yritin rauhallisesti ja vähemmän rauhallisesti, kehoittaa ja käskeä, pyytää ja uhkailla.
Ei auttanut kuin takki päälle ja ulos. Se on hyvä konsti päästää pahimpia ja tummimpia savuja pois. Kävelin rivakasti pitkin ratojen reunoja. Kun sitten olin sivuraiteella ja yritin saada astelua sopimaan ratapölkkyjen mukaan, alkoi helpottaa.

Kun tulin takaisin kotiin, homma oli edelleen retuperällä. Joku yritti niin draamallisesti alkaa tiskata, ettei sitä kestänyt katella. Kello oli sitä vailla, että keräsin itteni kasaan ja liioitellun tyynesti ilmoitin, että minä teen. Sanoin paljon muutakin… Joka tapauksessa torppa hiljeni ja kaikki menivät nukkumaan. Siis ilman erillistä patistelua. Loistavaa. Edes joku homma toimi.

Tiskasin ison tiskin hienoisen raivon vallitessa. Eniten otti pattiin se, että otti pattiin. Kun tiskipöytä kiilti, oli sen verran sitä raivokasta puhtia jäljellä, että pesin vessan samoilla panoksilla. Kello oli 22 kun sain kaiken valmiiksi. Loppujen lopuksi olin varsin tyytyväinen tulokseen. Mietin kuitenkin, siinä samalla kun etsin kaikessa hässäkässä kadonneita silmälasejani, että miksi sitä ei saa siivotuksi yhtä hyvin silloin, kun on ihan ”cool”.

Olen huomannut sellaisen positiivisen seikan, että kun vanhenee niin herääminen helpottuu. Lieneekö vain minun kohdalla vai kuuluukohan se tyypillisiin ikäoireisiin…

Nuorempana herääminen tuotti niin suuria vaikeuksia, että oli siinä oleminen, ennen kun sai itsensä pystyasentoon. Sekään ei ollut tae siitä, että olisi herännyt. Aikaiset aamut olivat sellaista piinaa, että oli kaikki konstit otettava käyttöön saadakseen itsensä ylös.
Isäni kertoi, kuinka hyvä herätyskello toimii seuraavalla tavalla. Otetaan metallinen pesuvati(emalinen), viedään se tiskipöydälle, kolikon päälle ja laitetaan se vekkari sinne. Aamulla on kaamea herätys!
Ei minulla ollut sitä pesuvatia, eikä aina kolikkoakaan, mutta minulla oli kaksi herätyskelloa. Ensimmäinen soitti esiherätyksen tavoin 15min. ennen varsinaista herätystä, siellä tiskipöydällä. Oli pakko nousta ylös sammuttamaan se ja samalla laittaa illalla viritetty kahvinkeitin päälle. Takas sänkyyn ja umpiuneen, kunnes varsinainen herätys alkoi soida, kirjahyllyssä. Kahvin tuoksu hiukan avitti heräämistä.
Lisäksi oli niitä tilattavia puhelinherätyksiä ja niitä, kun soitetaan töistä, kamalia kylmäkäynnistyksiä.
Vaan, nykyään herääminen on sitä, että nousee vain ylös, helposti.

Tänä aamuna, jolloin olisi saanut nukkua pidempään, heräsin, kun kuulin:
- Herää Kxxxxx! Herää Kxxxxx! Sun tarttee lähtee kerää pulloja….
Tämän kuulin useampaan kertaan. Herra 11v oli viritellyt ihan oman herätyksen, nykytekniikalla ja tuntu toimivan. Poika heräsi reippaana, kello KUUSI! Heräisipä kouluunkin yhtä lailla.

Koulujen alettua ne aikaiset herätykset ovat nyt niin tapetilla. Jokaisen olisi herättävä eri aikaan ja olen yrittänyt opettaa kaikkia siihen, että itse vastaa omasta heräämisestään. Niin teki herra 9v. Oli ensimmäinen kouluaamu ja minä olin jo noussut, join aamukahvia lehden luvun lomassa, kun kuulin:
- Taivas lyö tulta yläpuolellamme, kaikuu kallioilla ääni totuuden…Niin kovaa, että olisi luullut kuolleitten hevostenkin heräävän, vaan ei, ei herännyt poikakaan. Oli pakko mennä katsomaan, oliko se edes paikalla. Juu, nukkui autuaana kuin murmeli, vaikka Teräsbetoni pauhasi korvan juuressa. Ravistettava! Niin, sellainen herätysvekkari viel puuttuu, missä olisi ravistustoiminto.

Kyllä se siitä aikaa myöten rutinoituu, heräämisetkin.

Se oli joskus 60-luvun lopulla, kun minut passitettiin apteekkiasialle. Ripeästi kipaisin apteekkiin, missä se ripeys päättyi siihen, kun seisoin siellä suunnilleen tunnin ja odotin vuoroani, jota ei tullut. Aluksi kyllä ymmärsin, että aikuiset menevät lapsen edelle, mutta kun se vaan jatkui…
Tuntui pahalta, kun minua ei huomioitu ollenkaan! Oliko asia todella niin, ettei minua huomattu vai kuvitteliko apteekin henkilökunta, että minä olin silkasta huvista tullut sinne seisomaan. Palasin kotiin tyhjin käsin ja itku kurkussa.

Herra 9v on jo tottunut asioiden toimittaja. Perheen allergialääkkeet olivat loppu ja niinpä hän lähti apteekkiin. Hänen palattuaan kyselin, kuinka homma hoitui, löysikö tabletit heti, joutuiko kysymään vai tultiinko auttamaan??? Poika kertoi, että tottahan hän ite, vaikka ei ollutkaan heti oikealle hyllylle löytänyt. Sitkeästi oli kuitenkin etsinyt. Tuliko häneltä kukaan kysymään: – Voinko auttaa? Ei tullut! Olin hämmästynyt. Kysytäänkö niin vain aikuisilta?
Tuumailimme tätä saunan lauteilla ja Herra 9v. mietti sitä ensin niin, että jos lapsia vaan pidetään tyhminä, ettei heitä tarvitse millään lailla huomioida. Minulle tuli heti mieleen oma lapsuuden kokemukseni ja siitä sitten, että luuliko apteekin henkilökunta, että Herra 9v. oli vain tullut katselemaan? Lopuksi Herra 9v oli sitä mieltä, että aikuiset ovatkin niitä tyhmiä, joita tarvitsee olla neuvomassa, lapset pärjäävät itsekin. Hmmm, taidan olla samaa mieltä.

Suivaannun aina, kun lapsia aliarvioidaan! On totta, että lapset ovat riiviöitä ja mukuloita, jatkuvasti kepposia keksimässä, mutta myös erittäin nokkelia. Jokaisen aikuisen olisi palautettava mieleensä, että on itsekin ollut lapsi.
Olen usein saanut kuulla, kuinka Neiti 13v menee ystäviensä kanssa kauppaan, niin vartija lähtee perään! Tai jollei vartija, niin henkilökunta vahtii varsin näkyvästi näitä nuoria. Siinä on sitten todella vaikea tehdä ostoksia. Kyllä, he ovat asiakkaita! Jollei juuri sillä hetkellä, niin jonkin ajan kuluttua. Nuoret käyvät katselemassa kaupoissa kaikkea, mitä tarvitsevat ja tulevat sitten uudestaan, kun ovat saaneet rahaa. Ei kaikki nuoret kulje vanhempiensa kanssa ostoksilla.

Olivatko minun lapseni ja hänen ystävänsä niin rikollisen oloisia, että tarvitsivat heti näkyvää valvontaa? Minusta se on törkeää. Uskoisin, että voi pitää silmällä sillai huomaamattomastikin ja eikö sellaiseen jopa kouluteta? Vai kuvitellaanko, etteivät nuoret/lapset huomaa, kun niitä kytätään. Miten näistä nuorista saadaan tulevaisuuden asiakkaita, kun annetaan ymmärtää, etteivät he ole toivottuja?

Nyt on se aika käsillä, kun koululaukku on kova juttu. Tartteeko kaikkien saada uusi? Koulunsa aloittavien pikku pilttien tietysti täytyy, sillä kuka se nyt tarharepulla tai vanhemman sisaruksen entisellä.
Meillä ei ole uusia ostettu, paitsi Herra 9v sai uuden, mutta jo alkukesästä jostain alennusmyynnistä ihan puolvahingossa. Ei se enää ole uusi, ku on pari kuukautta ootellu käyttöön ottoa. Se oli hankittava, koska edellinen oli jo palveluksensa tehnyt ja jouti roskiin. Kaikille ei voi koskaan, yhtä aikaa ostaa mitään uutta, sillä se nyt vaan ei onnistu. Onneksi ovat siihen sopeutuneet, että vuorotellen saavat jotain.
Katostaan kenen reppu seuraavaksi repsahtaa…

Minulla oli se eka koululaukku(vuonna -68) musta ja olalle vie -tyylinen. Olin siitä hyvin ylpeä, kun sen kanssa kävelin Hissipojasta Kankaan kouluun ja tavasin jo kahta sanaa, nuk-ke ja pal-lo.
Sen jälkeen sitten oli jos minkälaista laukkua. Muovipussikausi oli joskus myös, eikä se kovin kauaa kestänyt, koska muovikassi ei kestänyt. Varsin kätevää oli se, että sai usein vaihdettua ja entisen sai laittaa hyvillä mielin roskiin.
Jossain vaiheessa tuli muotiin ne omatekoiset. Minä, joka en ole mikään käsityöihme, värkkäsin sen vanhasta vahakankaisesta pöytäliinasta niittikoneen avulla. Kestävyys oli sitä luokkaa, että oli sitten kuljetettava siellä laukussa aina mukana se nitoja.
Yhteiskouluaikana usein koulumatka taittui silloisen Sokoksen läpi. Siellä osui silmiini salkku! Sininen salkku, jota en saanut mielestäni millään. Kävin sitä lähes päivittäin ihailemassa ja mite mie sitä vonkasin! Pitkään ja hartaasti, kunnes sain sen. Olihan se hiukan epäkäytännöllinen, mutta kirjat pysyivät hienosti järjestyksessä. Se laukku sitten vuosien saatossa jonnekin hävisi ja sitä olen joskus kaivannut.

Mitä tulee noihin laukkujen tyyleihin, niin Hangossa näin sellaisen laukun, mikä oli ”minäteenainahetiläksynikoulunjälkeen-laukku”. Ihan nätti, mutta ei kelvannut neiti pian 14v:lle.

Niinpä, en tarkoita tällä nyt MacAnkkojen sukulinnaa vaan ihan toista ”linnaa”. Voin vakuuttaa, että jos ei ole siellä vielä käynyt, niin jo olisi korkea aika. Kyseinen paikka sijaitsee Kouvolan Anjalassa. Linnaa siellä ei ole, mutta kartano löytyy ja kartanon kummitus. Muistan sen paikan jo ammoisista ajoista, kun tehtiin sinne varmaan se ihan eka luokkaretki. Kummitusta ei silloinkaan nähty, mutta silti se, poissaolevanakin, jäi mieleen.

Ankkapurha on Kymijoen kuuluisin koski. Sen rannalla on usein tullut istuttua kalassa. Vaikka, kaikki tietää, ettei heti koskialueella saa kalastaa, mutta vähän matkan päässä saa, siis mato-ongella, ilman lupaa. Ei sitä kyllä ihan niinkään voi sanoa, mutta niin, ettei mato-ongella tartte lupaa, ei edes keltään kysyä. Näin otaksun, kun ei ole ollut lupaa enkä oo sitä keltään kysynyt eikä kukaan kysynyt minulta…että sillee.

Kun minulla oli lapsiluku täys, kävimme usein retkellä Ankkapurhassa. Sinne vaan ja lapset irti, sillä isolla varoituksen sanalla, ettei yksin saa rantaan mennä. Yhdessä sen sijaan oltiin siellä monesti. Katseltiin kosken kuohuja ja syötiin jopa eväitä. Ympäröivä luonto oli seuranamme.

Edelleen yllytän kaikkia tutustumaan Ankkapurhan maisemiin. Siellä saa ajan niin leppoisasti kulumaan monella taholla.
Regina-koulukin siirrettiin sinne ja entisöitiin heti niin, ettei tuntea meinannut. Vanha viljamakasiini toimii nyt Makasiinikahvilana, jonka antimia voi nauttia ulkona, isolla terassilla.

Vinkkaisin seuraamaan ilmoituksia, sillä Ankkapurhassa tapahtuu…

Viikonloppu Hangossa, Itämeri-cupissa sujui hienosti. Kouvolaa edusti Sudet -97 ja voisin sanoa, että varsin mallikkaasti. Tällä kertaa tuli seurattua pelejä enemmän kuin viime vuonna. Tilanteen mahdollisti ehkä se, että Laineet majoittautuivat lähes kentän reunalle. Majoituspaikasta oli 200m kentälle.

Ilma oli vaihteleva. Aurinko paistoi välillä suoraan paahtavasti, mutta sitten tuli virvoittava kesäsade, joka mukavasti virkisti ilmaa. Siitä huolimatta pojat eivät tainneet pelata yhtään peliä suoranaisessa sateessa. Vaan hyvin pelasivat, koska voitettuja pelejä taisi olla enemmän.

Kohokohta oli kuitenkin lauantai-illan kulkue. Kulkueen seuraaminen oli, äiti-ihmisistä ainakin, niin upeeta. Siinä ne marssivat, kaikki reippaat pelimiehet. Kaikki joukkueet marssivat läpi Hangon satamaan asti, missä tilanne huipentui palkintojen jakoon. Jokaisella joukkueella oli oma huutonsa, jonka he tomerasti esittivät. En kyllä tainnut kuulla kuin yhden…”Keitä me ollaan…Me ollaan kovia…Me ollaan Kouvolan Susia…uuuuu-uuuuu!!!

Kun kaikki joukkueet ja yleisö ahtautuivat satamaan, oli aika tiivis tunnelma. Palkintojen jako alkoi. Palkittiin siis kolme parasta joukkuetta huutojen mukaan. Kolmanneksi tuli Halikko…tap-tap-tap… Toiseksi tuli Kotkan joukkue…ei taasko, kun se taisi olla viime vuonnakin. Ensimmäiseksi…SUDET -97, Kouvolasta!!! Ei ole totta, siis Meidän Joukkue voitti! Luulin halkeavani! Siis kerta kaikkiaan, vaikka en ole mitenkään ylpeä ihminen, niin nyt oli sellainen olo, että pakahdun. Olisi tehnyt mieli hihkua, että ne on meijän poikia, me ollaan Kouvolasta. No, pojat esittivät sen huudon uudestaan, joten ei minun tarvinnut.

Mitenkä Kouvolan Sudet -97 sitten pärjäsivät pelien suhteen. Sijoitusta en nyt muista, mutta minun mielestä he pelasivat niin hyvin, sitkeästi ja hyvällä pelihengellä ja se onkin se pääasia!

Loman kunniaksi ja ehkä juuri sen takia, ajattelin valittaa lääkärille selkääni, joka on oikutellut jo aika lailla kauan. Yritin soittaa…väärä numero? Siis, olenko minä niin terve, että kun viimeksi olin kippee, niin sen jälkeen on numerot vaihtuneet? Ilmeisesti. Otin puhelinluettelon, mikä oli aivan turha homma. Siis, en käsitä mitä ja ketä varten ovat keksineet mokoman luettelon, joita monen kappaleena luukusta survotaan. Kun ei sieltä mitään löydä! Vikaa on toki etsijässäkin, mutta…

Lähdin reippaasti aamukävelylle ja askeleeni päätyivät lääkärin pakeille, jonne pääsin heti, tai no melkein, sillä varttitunnin oottelin! Uskomatonta. Sain passituksen röntgeniin. Kun menin sinne, pääsin heti, odottamatta hetkeäkään, pikemminkin tuli sellainen olo, että he olivat odottaneet minua 
Samalla reissulla ajattelin varata ajan herra 11v:lle. Ajanvaraus oli mennyt jo kiinni, koska elettiin jo iltapäivää, mutta kun nätisti tiedustelin asiaa, niin kuinkas kävi? Sain herra 11v:lle ajan samalle illalle. Olin ihan varma, että nyt olen unessa. Olin kuvitellut, että jos ylipäätään saan ajan, niin onnea on matkassa, jos ennen koulujen alkua…
Joten, ennen kuin aurinko laski, meillä oli terveysasiat jotakuinkin kunnossa.

Nyt voidaan jatkaa loman viettoa ja se jatkuu Hangossa. Siellä se aurinko paistaa, olen kuullut. Tämä perhe aamun koitteessa siis vaihtaa kaupunkia ja siirtyy herra 11v:n huoltojoukkoihin. Toimenkuvaan kuuluu myös kannustus. Herra 11v keskittyy vain potkimaan palloa lukuisten muiden samanlaisten kanssa.