Laineiden arkinen aallokko

Lauantai-ilta oli mitä ihanin, yksin kotona ihan kaikessa rauhassa. Olin varannut itselleni pienen herkkuhetken, mikä koostui kahdesta oluesta ja pussillisesta Polly-nameja. Siis, kerrankin saan syödä namipussin ihan kokonaan yksin.

Mainittavaa on se, että minulla oli ihan pieni pussi Pollyja ja ihan pienet oluet. Silti, en päässyt kuin puoleen väliin pussia, kun tunsin suussani jotain terävää. Kielenkärkeni osui johonkin outoon ja sitten havahduin. Takahampaastani puuttui jotakin? Ei siis mistään viisurista, jotka on nyvitty minulta jo aika päiviä sitten ja se on kyllä ollut selkeästi huomattavissa.
Takahammasta on erityisen vaikea peilata, en siis saanut mahtumaan peiliä suuhun. No, tunsin kuitenkin, että vahinko oli käynyt ja mitä sieltä lienee irronnut, niin olin sen Pollyjen mukana nielaissut. Matkustaako elimistössäni nyt pala hammasta vai paikka. Toivottavasti tulee pois. En kuitenkaan ala tarkkailla tilannetta.

Koin olevani akuutin avun tarpeessa ja niin heti aamun valjettua, lähdin päivystävälle hammaslääkärille. Otin selvää, että jopa sunnuntaisin voi päästä hammaslääkäriin. Se tuntui uskomattomalle, mutta kun nykäisin terkkulan oven auki, tunne muuttui uskottavalle.
Olin pakannut mukaan kirjan ja MP3-soittimen. En kuitenkaan joutunut odottamaan kuin tunnin, joten selvisin kirjalla, joka oli Reijo Mäen Vaeltavaa viisautta. Sopi erittäin hyvin paikkaan, jossa oli sekä TV että radio auki. MP3 oli melko turha, koska olisi ollut vaara, ettei olisi kuullut, kun kutsu käy.

Lavitsalle päästyäni sain pitkäaikaisen väliaikaisen paikan! Apu siis tuli.
Jotenkin minusta nyt tuntuu siltä, että jätän loput Pollyt lapsille. Oluet sain kyllä juotua ihan kivutta ja sen suuremmitta vahingoitta. Itse asiassa ne olivat hieman lohtuna.

No niin, nyt se on sitten tehty. Eka kerta! En nyt ihan eläkeiässä vielä ole, mutta silti on paljon asioita, mitä en ole vielä tehnyt. Eka kerta asiassa ku asiassa on kuitenkin ainutlaatuinen.
Niinpä tänään tapahtui jotain ainutlaatuista.

Vihdoinkin muistin mennä kaupungintalolle hakemaan alennuslippua kesäteatteriin. Olin siellä toki käynyt, mutta aina se lippu oli unohtunut. Nyt oli sitten mentävä juuri sen takia. Astuin reippaasti sisään ja kappas, juuri lounasaikaan. No, onneksi se oli lopuillaan ja sain istua kaikessa rauhassa odottamaan vain kotvaseksi aikaa.

Sitten sain varaamani lipun, mutta minulla ei ollut rahaa. Siis, olin jotenkin kuvitellut vain hakevani jonkin kupongin, jolla saa alennusta sitten sieltä kesäteatterista. Lippu oli maksettava, mutta millä? Ystävällinen virkailija ehdotti pankkikorttia…
- Pankkikorttia???
- Ei minulla ole kuin se sellainen, millä nostan seinästä.
- No, eikö se juuri ole pankkikortti?
- Joo, mutta, kun en oo koskaan tehnyt sillä muuta kuin nostanut rahaa.
- Kokeillaan nyt kuitenkin.
- Iik, joo! (samalla mietin, riittääkö kate)
Survasin kortin koneeseen ja sit se tunnusluku. Apuva! Tosi paha! Numerot eri järjestyksessä, joten tipahdin heti kartalta.
- Anteeksi, mutta taitaa mennä uusiksi…
- Ei se mitään.
Katoin varmasta tallesta tunnarin ja aloitettiin alusta.
Onnistui! Ei oo totta. Käytin eka kerran OMAA pankkikorttia!!!!
Olenhan siis jo aikojen alusta höyläillyt asiakkaiden kortteja, mutta että ihan omaa, niin en koskaan. Nyt se on sitten tehty!

Kyllä mie leijuin! On se vaan eka kerran jälkeen hieno olo. Ihan kuin olisi tehnyt jotain todella ihmeellistä.

Kiitos sinne kaupungintalon palvelupisteelle!

Lomasta yksi pätkä saatu kunnialla päätökseen ja paluu arkeen on alkanut. Kaksi viikkoa lomaa sujui sillä, että ensimmäinen viikko huilattiin toisen viikon reissuja varten.

Reissut kohdistuivat Turkuun ja Viitasaarelle. Jos Turussa paloi rahaa, niin Viitasaarella ei, johtuen siitä, ettei jälkimmäisessä ollut kauppoja! Keskellä kauneinta maalaismaisemaa tällaiset kaupunki-ihmiset olivat muutenkin ihmeissään. Vietimme juhannusta paikassa, minne oli ”isolta” tieltä matkattava hiekkatietä. Sitä oli oikein sorateiden virtuoosi, kun pudotteli menemään. Nuoruuteni hulluina vuosina oli ihan perinteiden vuoksi ajettava niin, että mäen nyppylöillä auto oli ilmassa. Nyt ei enää uskaltanut, eikä autokaan olisi kestänyt.

Juhannuspäivänä oli lähdettävä terveyskeskukseen. Jos täällä meillä ei ole sinne pitkä matka, niin Viitasaarella me taas matkasimme sinne reilut 20 kilometriä ja puolet siitä sitä hiekkatietä. Jatkamme vertailua. Jos täällä, terveyskeskukseen sisälle päästyä, alkaa ankea odottaminen, niin Viitasaarella ei sellaista tapahtunut. Potilaana oli 11-vuotias herra, jonka hengittäminen hiukan takkuili.
Olimme lähteneet kiireessä, sillä oli pakko keretä hoitamaan kaikki, ennen kuin apteekki oli menossa kiinni. Kiire loppui siihen, kun astuimme terveyskeskuksen ovesta sisään. Siellä meidät vastaanotti sellainen ”herran enkeli”, ettei paremmasta väliä. Välittömästi hän otti pojan ja laittoi hengittämään lääkettä. Kaikki tapahtui silti niin rauhallisesti ja tuli heti sellainen olo, että olemme hyvissä käsissä. Sillä aikaa kun poika hengitteli lääkettä, tämä ”herran enkeli” kävi lääkäriltä hakemassa meille reseptin.
Olimme apteekissa puoli tuntia ennen sen sulkemista.

Onneksi meillä oli se lääke, sillä kun yöllä alkoi olla hengittäminen vaikeeta, niin lähimpään päivystykseen olisi ollut matkaa reilut 100 kilometriä!

Olemme lähdössä reissuun. Se on jo aistittavissa, sillä kaikennäköisiä pieniä juttuja on vireillä. Ihan aluksi on mainittava, että pysymme kotimaassa eli ei mitään isompaa seikkailua.

Lomarahat on asia, mikä lilluu päällimmäisenä kaikilla. Mistä rahaa reissuun??? Minun kohdalla työnantaja hoitaa sen eli sillai ei sen suhteen muuta huolta, kuin että millä lailla sen saa riittämään. Lapsilla, herra 9v, lukuun ottamatta, on niitä rahahuolia. Miten saada rahaa, edes vähän?
Kekseliäisyys kehiin. Olen työllistänyt lapsia ja jos vaikka miten. Meillä on nyt sitten maksua vastaan siivottu kaappeja, pesty kylpyhuoneen seiniä, putsattu pesukoneen pesuainelokeroa, omia huoneita on siivottu jne.

Kaikesta tästä olen hyvilläni, vaikka joudunkin olemaan maksumiehenä. Parasta on kuitenkin se, että kun pyydän hieromaan jalkojani, niin vuorot menevät kuin kuumille kiville. 10min/1€ ja miten onkin mukavaa, ihanaa ja voin vieläpä katsella samalla telkkaria ja hierominen tuntuu taivaalliselle. Tunti maksaa minulle vain 6€. Molemminpuolinen hyöty on 100%.

Sitten on yritetty valmistautua kaikin tavoin muutenkin. Autoa on huollettu, vaikka se huoltaminen jatkuu vielä, kun palaamme…
Apteekissa on käyty ja haettu pillereitä niin särkyyn kuin pahoinvointiinkin.
Neiti 13v on ladannut MP3:n täyteen musaa, ettei tartte kuunnella autossa radiota, missä on aina väärä kanava.

Lähtökuopissa siis ollaan tukevasti. Edessä on vielä vain se lähtö, mikä on aina ihan kamalaa. Jostain kumman syystä tulee aina ristiin rastiin sanomista ja sit kukaan ei muista, mitä pitää ottaa mukaan. Koko ajan on sellainen tunne, että jotain jää… Hyvässä tapauksessa se tulee mieleen ekoissa liikennevaloissa, huonossa vasta viimeisissä.
Aina ollaan kuitenkin selvitty ja matkat ovat olleet niin kivoja!

Suomen Turku – täältä tullaan!

Meillä juodaan mehua. Sen kyllä huomaa, ja tuntee.
Jostain syystä mehulla on taipumus roiskiintua sinne tänne? Lisäksi mehun juojia yhdistää kykenemättömyys siivota jälkiänsä. Niin, ja heitä ei tunnu millään lailla haittaavan ne ikävät tahrat.

Perheen ainoa, joka ei juo mehua. Sen osa on sitten vetää herneitä nenään, kun on tahroja lattialla. Aluksi niitä ei huomaa. Vasta kun sukka tarttuu kiinni, niin silloin sen tuntee ja tahra on paikallistettu. Muutaman kerran jälkeen ei enää tartu kiinni ja silloin tahra on jo selkeästi huomattavissa. Erottuu lattiasta selvästi tummempana kohtana.

Tahroja syntyy kuin sieniä sateella, joten ei vaan jaksais kaiken aikaa kontata rätti kourassa. Mehun litkijät eivät niitä siis huomaa, ihmeellistä. Sitten kun tämä mehua juomaton saa tarpeekseen eli tahroja on liikaa, on aika siivota. Ja lapset laulaa: ”Vain tahroja lattialla älä siis suutu, ei niistä asiat miksikään muutu..”

Huvitan itseäni halvalla. Luen ja katselen myynti-ilmoituksia. Myytäviä olevia autoja on kiva katsastaa. Siis niitä ilmoituksia lehdestä. Aluksi karsin sillai, että katson vain alle tuhannen euron autot. Ihan vaan sen takia, että on uskottavampaa haaveilla vähän halvemmasta autosta. Sitten suoritan karsintaa värin ja merkin takia(miehet eivät kai tee näin?). Sen jälkeen alan syynätä niitä kuvan alla olevia pieniä tekstejä. Karsinta jatkuu ajetuilla kilometreillä. Turha siis haaveilla autosta, jolla on ajettu yli 100 tuhatta. Lopputulos on yleensä se, että jäljelle ei jää mitään, koska erittäin harvoin on halpaa autoa, jolla on vähän ajettu. Tai jos on, niin joku vika siinä täytyy olla.

Eritoten jäi mietityttämään auto, jossa mainittiin ”ehjä tuulil.” Tarkoittanee ehjää tuulilasia? Ei oo totta! Ehjä tuulilasi, wau! Onkohan sitten niin, että kaikissa muissa kohteissa on viallinen tuulilasi? Entäs sitten ”vara-av.” Käsitin sen niin, että auton mukana tulee myös vara-avain? Mielenkiintoista on, kuinka on niiden autojen kohdalla, joissa sitä ei tule. Onko se vara-avain jäänyt edelliselle omistajalle, joka katumapäälle tullessaan voisi sitten tulla hakemaan autoansa?
Mites ”Suomi-auto”? Mikä tekee Toyotasta tai Peugeotista Suomi-auton? Alkaako siellä heti käynnistämisen jälkeen soida Matti ja Teppo? Vai ilmastoinnin puutteessa auton sisätila tuntuu enemmän saunalta?

Hämmästyttäviä myynti-ilmoituksia. Luokittelisin samaan sarjaan, kuin ne eräät huonekaluista kertovat ilmoitukset. Niissä myydään Sänky, ilman pohjaa, ilman jalkoja. Mikä se sellainen sänky on? Jää mietityttämään, mahtaako sellaisessa kokoonpanossa olla laitaa… Ettei nyt vaan ihan mentäisi höynäytettäväksi.

Onneksi ei nyt tarvitse juuri hankkia autoa, eikä sänkyä. Autoa voisi yrittää viedä katsastettavaksi ja sänky… No, löytyy pohja ja jalat, vaan ei laitaa.

Sen huomaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Niin, ja siitä kun katsoo ulos ikkunasta… Ilma on sopivasti kostea.

Neiti 13v meni leirille. Ei ihan leirisää, mutta ymmärtää paremmin, miksi varustelistassa luki sadevaatteet. Ei tarvitse hikipäässä lentää, kun on sopivasti viileää. Pääsee oikeaan leirifiilikseen. Ehkä seuraavalla leirillä on sitten poutaisempi sää.

Herra 11v oli eilen pelaamassa. Kyllä sitä vähän tunsi myötätuntoa, kun ajatteli poikaa pallon perässä juoksemassa ja vettä satoi. Viesti tulikin sitten illan suussa: – Laittakaa sauna päälle! Kotiin saapui märkä ja viluinen pelimies. Seuraavassa pelissä se märkyys voikin sitten olla hikeä.

Herra 9v katseli apeana ikkunasta ja kertoi, että kyllä on ikävä aurinkoa. Valitti, ettei voi mennä ulos, kun siellä on kylmä? Lähti sitten pihalle, kun kaveri tuli hakemaan ja joka kertoi laittaneensa viisi puseroa päälle. Miten sitä mahtoi talvella tareta?

Kesä ja se loma on vasta alussa ja uskoisin, että aurinkoakin vielä saadaan, ihan riittävästi. Minua ei kyllä auringon poissa olo juuri häiritse. Onpahan hyvä syy pysyä sisällä, lukea kirjaa sohvan nurkassa, kirjoittaa kirjeitä ja vaikka mitä mukavia sisähommia. Onneksi minulla ei ole tarvetta ottaa aurinkoa tai hoitaa puutarhaa. Vallan oivallisesti voin olla sisällä ja puuhaa ja puhdetta piisaa. Sitä paitsi, ei minua sade estä uloskaan menemästä. Päinvastoin, ilma on niin happirikasta ulkoiluun ja ei tuu hiki, eikä häikäse.

Loma on loma, eikä sitä ilmat säätele. Loma on loma, kun voi vaan olla eikä tartte kellon perässä juosta. Aivan ihanaa lorvintaa kellon ympäri!