Tänä aamuna heräsin, hiljaisuuteen! En kyllä kuvitellutkaan, että olisi laulettu ja kannettu brekua sänkyyn, mutta kun oli niin hiljaista. Vaikka kuinka kuuntelin, ei korviini kantautunut kahvinkeittimen porinaa.
Nousin ylös ja hiippailin keittiöön. Matkalla totesin, että meillä nukutaan. Hissukseen keittelin kahvit ja kun sitten asetuin sohvalle, lehden kanssa, alkoi tapahtua heräämisiä. Häntä koipien välissä jälkikasvuni valui paikalle. Neiti 13v ilmoitti, että olisivat voineet kyllä kahvit keittää. Kerroin, että tottahan uskoin sen, kun sitä tapahtuu usein ihan tavallisena arkipäivänäkin. ”Keitätte sit jonain sellaisena aamuna, kun ei millään muuten jaksaisi herätä”.
Sain sitten kortteja ja lahjoja ja olin erittäin otettu. Jostain syystä en koskaan odottele mitään, en ainakaan mitään kummoisempia. Niinpä sitten tuntuu melkoisen mukavalta, kun jotenkin muistetaan. Jokainen antoi jotain niin omanlaista.
Siinä se sitten. Laitoin ruokaa niin kuin muinakin päivinä ja syötyämme lähdimme jälkiruualle ulos. Autolla jonnekin taas jäätelöä nuoleskelemaan.
Sellainen rajoite oli matkassa, että autossa on irti joku osa. Muoviosa, etumaskin alla, ja kun se sieltä roikkuu, niin kuuluu ikävä ääni. Sen saa laitettua sinne sillai, että pysyy, jonkin aikaa eli ei pitkiä matkoja. Kävimme Korialla ja kolme kertaa laitoin sen takaisin.
Jäätelö maistui taas oikein kesältä ja sen jälkeen jatkui normaali elo. Kinattiin ja kiukuteltiin niin kuin kuuluukin.
Vaan on se äitinä oleminen jo lahja. Jos en muusta osaa aina kiittää, niin lapsistani!
