Autokuume iskee minuun, on muuttunut ihan krooniseksi. Ikävä tauti, sillä ei aina tiedä, mikä keino tepsii. Paras ja vanhin lääke on se, kun laittaa sen tyhjän kukkaron tyynyn alle ja käy nukkumaan.
Silti – pian huomaan kattelevani autojen periä. Siis jos miehet katselevat keväisin naisten periä… öh, lyhyitä hamosia, niin minä sitten niitä autoja ja joskus jopa miehiäkin. Jos on kaunis auto, hyvän värinen ja muutenkin sellainen ajettavan näköinen, niin kyllä sitä väkisinkin jää tuijottamaan. Automyyntimainokset ovat sitten ihan eri asia. Kun niitä jää tutkailemaan, niin jo kuvittelee itsellään heti jonkun uudemman, vähemmän ajetun, reilun ja muutenkin vaan paremman auton.
Tosiasia on kuitenkin se, että ei ole varaa. Haaveiluun toki, mutta ei siihen autoon. Vanha saa kelvata. Pienillä konsteilla se vanhakin tuntuu paljon uudemmalta. Mitä tein?
- Kävin laitatuttamassa kesärenkaat. Ajoin auton jonoon ja menin sillä aikaa itse kahville, kirjan kanssa. Kun reilun tunnin päästä hain autoni, oli ilo kuulla, että kesärenkaissa siis oli vielä pintaa ja talvirenkaissakin jouluun asti.
- Seuraava tuunaus oli pesu. Herra 9v mukaan ja suihkuun. Sillä aikaa kun sitä ollaan siellä pesuhallissa, saa hinkattua autoa sisältä. Poika takapenkillä ja minä etupenkillä. Suihkun jälkeen vielä kaikki raot kuiviksi ja voilá!
- Ihan viimeisenä, joskaan ei halvimpana konstina, aika korjaamolle.
Pitkään jatkunut ravistus oli saatava aisoihin. Se tiesi uutta vetoakselia. Se kirpaisi taloutta, mutta teki mielelle ja tietysti autolle hyvää.
Vappuna vein sitten lapset jäätelölle. Kotkaan. Kerrankos sitä jäätelöä syödään ja kesän ekat oikeat jäätelöt oli nautittava hartaana. Kotkaan ajo oli nautinnollista, koska auto kulki kuin unelma. Tärinään ja ravistamiseen melkein jo tottuneena auto tuntui melkein uudelta.
