Laineiden arkinen aallokko

Kerta vielä ja sitten lupaan olla kertomatta mitään meidän lemmikkieläimistä. Tää on kuitenkin ihan pakko, että pääsen tästä yli. Nämä meidän talvikko-sisarukset elävät nyt teini-ikää ja sitä ei voi olla huomaamatta. Pientä nahistelua on koko ajan ilmassa eli kiusaavat toinen toistaan ja sitten ollaan taas niin kaveria, niin kaveria…

Eilen aamulla, herättyämme tai ei vielä heti silloin, vaan kun herra 9v oli pesemässä hampaita, huomasimme, että taas on karattu! Yksi hamsterisiskoista tuli herra 9v varpaille. Iik! Saimme sen vaivatta kiinni ja veimme häkkiin. Samalla laskimme siskokset ja totesimme vielä yhden puuttuvan.
Se taas, joka oli kiltisti siellä häkissä yönsä viettänyt, oli erittäin riemuissaan sisarensa paluusta. Kun sisko nälissään meni suoraan ruokakupille, niin tämä toinen meni mielissään rupsuttamaan sen korvaa. Pahus, kun sisko ei ollut huomaavinaankaan, niin oli otettava paremmat keinot käyttöön. Heittäytyi selälleen ruokakuppiin, että tokkopa nyt huomaat. Tappeluhan siitä syntyi.

Yksi oli kuitenkin joukosta pois. Illan suussa kerkesimme jo epäillä pahinta. Viritettiin silti ruokakuppi keskelle tupaa. Oli turha leiriytyä sitä kyttäämään, joten luotin siihen, että minä, keski-ikäisen naisen tapaan, herään joka tapauksessa johonkin aikaan yöstä. Niin kävi. Kävelin ympäriinsä, mutta en löytänyt kadonnutta lemmikkiä. Menin takaisin sänkyyn ja juuri kun olin uneen vaipumassa, kuulin rapinaa… Tikkana ylös ja kappas vaan, karkulainen oli tullut huoneeseeni. Herätin neiti 13v ja saimme palleron kiinni.
Veimme sen häkkiin ja heti alkoi kolmikon hillitön reiän nakerrus, että pääsisivät uudelle karkumatkalle.
Aamuyöstä en ole parhaimmillani keksimään, miten saisi sen samperin häkin nakerretun reiän umpeen. Kolme villiä, pientä hamsteria oli koko ajan kimpussa, keksin siihen mitä tahansa. Lopuksi hain kaapista puisen hamsterimajan ja sain sen tungettua sinne häkkiin sen reiän kohdalle ja kun se toimi, niin pääsin nukkumaan. *huoh*

Niin kun minä olen monesti sanonut, ettei meidän perhe enää lisäänny, niin… vai oliko se sittenkään minä? Se voi olla, se olikin joku toinen, vaikkapa joku lapsista.
Joka tapauksessa tässä eräänä päivänä sain kuulla, että oli jälleen tarjolla hamsterin poikasia. Menin kotiin ja koska olin jotakuinkin varma, ettei meidän perhe lisäänny, niin heitinpä jutun kehiin. Vaikutukset olivatkin ihan kaikkea muuta kuin huolimattomia olankohautuksia, sillä mitä tapahtui?
Haettiin häkki parvekkeelta, sisustettiin se uutta tulokasta varten. Jopa ruokakupit laitettiin valmiiksi. Sitten otettiin kuljetuskoppa ja menoksi. Siis, minun osani oli seurata vain sivusta sitä kuumeista valmistelua, niin ja lasten kuljettaminen sinne, missä se uusi tulokas vielä silloin oli.
Siellä, missä hamsterin poikaset olivat, oli lähes kaikkia mahdollisia jyrsijöitä, niin että niiden seuraamiseen olisi mennyt ties kuinka kauan (ei muuten oltu eläinkaupassa). Poikasia oli neljä. Alun perin lupasin yhden, sitten kaksi. Olisivat halunneet kaikki neljä, mutta kolme saivat. Siksi, että jos se neljäskin olisi otettu, niin pian meillä olisi ollut ainakin 400 hamsteria.
Kiireesti kotiin, esittelemään uusille tulokkaille tv-sarjaa Salatut Elämät…*huokaus*.
Yöllä se sitten älämölä alkoi, kun kaikki kolme vikisivät kilpaa. Neiti 13v valvoi ja aina kun katsoi vikisijöitä, niin kaikki tapittivat takaisin, kuin pikku enkelit, että mekö oltaisiin ääntä pidetty? Kävi sitten niin, että yksi karkasi. Aamulla ei häkissä ollut kuin kaksi… Semmoinen käänne heti alkuun. Ei sinänsä iso yllätys, sillä kaikki hamsterit, jotka ovat meillä olleet, ovat tehneet saman tempun, huolimatta kaikista turvatoimista.
Etsimme karkulaista, turhaan. Vaan sitten seuraavana päivänä hän ilmoittautui. Näyttäytyi sen verran, että oli valinnut uuden paikan itselleen. Hellan pölyinen alunen tuntui viehättävän niin paljon, ettei tullut sieltä pois.
Neiti 13v ja herra 9v leiriytyivät sitten yöksi olkkarin lattialle, vahtimaan karkulaista.
Kun yöllä menin juomaan, huomasin leiriläisten olevan sikeässä unessa ja itse karkulainen nökötti keskellä lattiaa. Napitimme toisiamme suoraan silmiin pitkän aikaa ja juuri kun olin ottamassa häntä kiinni, hän päätti jatkaa matkaa. Kipitti hyllyn alle. Herätin neiti 13v, ja yhdessä me saimme sen palleron kiinni.
Nyt jatkuu elämämme neljän hamsterin kanssa. Se yksi vanhus-hamsteri on ollut melko lailla möksällään. Koko eka päivän oli häkissään selin meihin. On luonnetta!
Luulen, että tästä ei perheemme lukumäärä enää kasva.

Koulusta tulee aina välillä lappuja koteihin, sellaisia eräänlaisia tiedotteita.
Eilen herra 11v oli tuonut sellaisen minun pöydälleni. Huomasin sen, kun tulin töistä ja eniten kiinnitti huomiotani lapun ulkoasu. A4 kokoinen, mutta sen tuhannella mutkalla, niin että oli pakko kysyä, oliko kuljetus tapahtunut kenties taskussa…
Luin sen kertaalleen enkä kovinkaan syventävästi, niin ku nyt työpäivän jälkeen mikään kovin syventävästi tapahtuisi.
Tänä aamuna, hyvin nukutun yön jälkeen havahduin tutkimaan sitä niin, että ymmärsin mitä siinä luki. Se alkoi näin:
”Huomenna menemme siis Kouvolan teatteriin…”
Kääk, siis tänään ja klo 10 ja poika oli menossa lukujärjestyksen mukaankin klo 10 kouluun. Heti aloin suunnitella, voisiko poika mennä suoraan teatterille ja voisikohan sieltä lähteä suoraan peliin ja milloin kerkee syödä yms. Olin jo laittaa opelle sähköpostia, kun ei oo kännykkänumeroa, tekstarin olisin jo laittanut. Onneksi en tehnyt mitään, sillä menin herättämään herra 12v:tä.

- Hei, meet sie suoraan sinne teatterille? Tarttet sie rahaa?
- Mie olin teatterissa jo viime viikolla…
- TÄH? Siin lapus luki, et tänää?
- Mie unohin tuua sen lapun viime viikolla…

Oli laskettava sataan. Hupsis-mieheltä onnistuu kaikenlaiset unohdukset! Erheellisesti kuvittelin, että se olisi vain sitä, kun mm. vaatteet ja koulukirjat tuppaavat unohtumaan ihan minne sattuu.

Kiltit opettajat: Laittakaa päivämääriä niihin tiedotuksiin, niin monelta turhalta huseeraamiselta vältyttäisiin. Sillä – luulen, että näitä Hupsis-miehiä on muissakin perheissä.

Mitä se tarkoittaa? No, kerronpa ensin, mitä se ei tarkoita.
Se ei tarkoita äitiä, joka olisi jotenkin tekemisissä K-kaupan kanssa, vaikka siltä voikin saada toisinaan plussaa.
Se ei ole erityisen kiltti äiti, vaan ihan suht normaali, joka pärähtää ainakin kerran päivässä.
Se ei ole KaunisÄiti, vrt. SuperMan.
Se ei myöskään tarkoita etunimeä eikä ole lisäke mistään adjektiivista.

Vaan se tarkoitta KIELLETTYÄ. Siis siihen tyylin, kuin elokuvat ovat sensuroitu, K-18, K-13 jne. Meillä lapset ovat asettaneet tietyille tv-ohjelmille K-äiti. Syystä että…

Tälläisiä ohjelmia ovat mm. Salkkarit ja kaikki amerikkalaiset hömppäsarjat, raflaavat dokumentit ja tosi-tv-sarjat. Jos minä katselen, edes puolihuolimattomasti jotain edellä mainituista, pääsee suustani kitkerä ajatus pihalle ja niin ollen kukaan ei saa rauhassa katsoa ohjelmaa.
Salkkareita on pakko kommentoida, kun siinä nyt vaan on niin kertakaikkisen ”loistava” kässäri ja miten osaakin olla niin todentuntuinen…
Amerikkalaiset hömppäsarjat saavat verenpaineen nousemaan, vaikka ei katsoisikaan. Pelkkä kuuleminen tuottaa tuskia.
Sitten ne kamalat dokumentit, kuten viimeeksi se, kun mies oli raskaana. Saadaan ruudun ääreen kaikki tirkistelijät. Siinä sitten tuskailtiin paparazzeja, mutta itse kutsuttiin kokonainen tv-ryhmä kotiin dokumentin tekoon.
Tosi-tv-sarjat saavat minut voihkimaan kaikkien niiden Liisukoiden ja Matti-Pekkojen puolesta, joiden vaan on päästävä ruutuun kaiken kansan mollattavaksi. Auts!
Ihan nii ku pakko sit aina kommentoida. Siis, jos ei tarttis kattoo eikä kuunnella, ei olisi edes tietoinen mokoman taiteen olemassa olosta, niin ah, miten olisikin helppoa.
Vaan kun ei, kolme yhtä vastaan on huono peli. Joten K-äiti.

Tänä aamuna heräsin, hiljaisuuteen! En kyllä kuvitellutkaan, että olisi laulettu ja kannettu brekua sänkyyn, mutta kun oli niin hiljaista. Vaikka kuinka kuuntelin, ei korviini kantautunut kahvinkeittimen porinaa.
Nousin ylös ja hiippailin keittiöön. Matkalla totesin, että meillä nukutaan. Hissukseen keittelin kahvit ja kun sitten asetuin sohvalle, lehden kanssa, alkoi tapahtua heräämisiä. Häntä koipien välissä jälkikasvuni valui paikalle. Neiti 13v ilmoitti, että olisivat voineet kyllä kahvit keittää. Kerroin, että tottahan uskoin sen, kun sitä tapahtuu usein ihan tavallisena arkipäivänäkin. ”Keitätte sit jonain sellaisena aamuna, kun ei millään muuten jaksaisi herätä”.
Sain sitten kortteja ja lahjoja ja olin erittäin otettu. Jostain syystä en koskaan odottele mitään, en ainakaan mitään kummoisempia. Niinpä sitten tuntuu melkoisen mukavalta, kun jotenkin muistetaan. Jokainen antoi jotain niin omanlaista.
Siinä se sitten. Laitoin ruokaa niin kuin muinakin päivinä ja syötyämme lähdimme jälkiruualle ulos. Autolla jonnekin taas jäätelöä nuoleskelemaan.
Sellainen rajoite oli matkassa, että autossa on irti joku osa. Muoviosa, etumaskin alla, ja kun se sieltä roikkuu, niin kuuluu ikävä ääni. Sen saa laitettua sinne sillai, että pysyy, jonkin aikaa eli ei pitkiä matkoja. Kävimme Korialla ja kolme kertaa laitoin sen takaisin.
Jäätelö maistui taas oikein kesältä ja sen jälkeen jatkui normaali elo. Kinattiin ja kiukuteltiin niin kuin kuuluukin.
Vaan on se äitinä oleminen jo lahja. Jos en muusta osaa aina kiittää, niin lapsistani!

Hannele Niemi niin hyvin taas osui asian ytimeen kolumnissaan Kokonaisena kesään(KS 5.5.2009). Tunnistin heti itseni, kun olen niitä naisia, jotka tykkäävät meikata ja pukeutua muuhunkin, kuin tuulipukuun.

Olen hepsankeikka ja se on varsin mukavaa, helppoa ja vaivatonta. Olen laittanut itseäni, maalannut naamaani, kuten jotkut leikkisästi haluavat sen ilmaista, jo teinistä asti. Aluksi salaa ja sitten iän lisääntyessä vähemmän salaa.

Nuorena se laittautuminen oli huomattavasti hankalampaa kuin nykyään. Hiuksiakin kikarrettiin kivikovilla paplareilla. Nukuttiin ne rullat päässä ja piikit pisti joka käänteessä. Siitäkin huolimatta, oli pakko saada tukka kikkaralle. Meikkaaminen ja pukeutuminen oli sitten asia erikseen, kun ei juurikaan ollut varoja sen vaalimiseen, tarvittavien tarpeiden hankkimiseen. Taskurahoja oli säästettävä, että sai sen Filmstarin mascaran, mikä oli siihen aikaan markkinoiden halvin. Siitä se sitten vaan alkoi.

Olen meikannut aina! Arkena ja sunnuntaina. Myös silloin kun lapset olivat ihan pieniä. Mikäs sen piristävämpää, kun väsynyt äiti retuseeraa ittensä pirteäksi. Siis, joka aamu, heti hampaiden pesun jälkeen levitetään aluksi meikkivoide ja siitä sitten kaikki loput. Ei muuten mene aikaa. Välillä voi juosta puuroa hämmentämään ja jatkaa sitten. Ikinä en ole istunut meikkaamaan, vaan se sujuu varsin hyvin sillai ohi mennen seisaaltaan. Valmista tulee nopeasti vuosien kokemuksella.

- Oletko juhliin menossa? Kylläpäs sitä ollaan hienona…
- Minulle joka päivä on juhlaa ja minusta on kivaa olla hienona
Se pitää mielen virkeänä. On se Liisa Jaakonsaarikin on joskus sanonut, että kun laittaa ripsiväriä, niin näkeekin paremmin. Minä olen taas sanonut, että jos minä liikun laittamattomana, olen sairas. Sellaisina päivinä pysyn kotona.

Pakko kertoa sekin, että se sonnustautuminen tapahtuu kohdallani vain itseni takia. Sitä on sitten vaan niin mukava olla, kun on naama tällingissä, hiukset ainakin yritetty kammata ja ne vaatteet – puhtaat, oikean väriset ja muutenkin oman tyylin oloiset.
Koittakaa kestää, sillä…
Joka lyylin oma tyyli!

Autokuume iskee minuun, on muuttunut ihan krooniseksi. Ikävä tauti, sillä ei aina tiedä, mikä keino tepsii. Paras ja vanhin lääke on se, kun laittaa sen tyhjän kukkaron tyynyn alle ja käy nukkumaan.

Silti – pian huomaan kattelevani autojen periä. Siis jos miehet katselevat keväisin naisten periä… öh, lyhyitä hamosia, niin minä sitten niitä autoja ja joskus jopa miehiäkin. Jos on kaunis auto, hyvän värinen ja muutenkin sellainen ajettavan näköinen, niin kyllä sitä väkisinkin jää tuijottamaan. Automyyntimainokset ovat sitten ihan eri asia. Kun niitä jää tutkailemaan, niin jo kuvittelee itsellään heti jonkun uudemman, vähemmän ajetun, reilun ja muutenkin vaan paremman auton.

Tosiasia on kuitenkin se, että ei ole varaa. Haaveiluun toki, mutta ei siihen autoon. Vanha saa kelvata. Pienillä konsteilla se vanhakin tuntuu paljon uudemmalta. Mitä tein?

- Kävin laitatuttamassa kesärenkaat. Ajoin auton jonoon ja menin sillä aikaa itse kahville, kirjan kanssa. Kun reilun tunnin päästä hain autoni, oli ilo kuulla, että kesärenkaissa siis oli vielä pintaa ja talvirenkaissakin jouluun asti.

- Seuraava tuunaus oli pesu. Herra 9v mukaan ja suihkuun. Sillä aikaa kun sitä ollaan siellä pesuhallissa, saa hinkattua autoa sisältä. Poika takapenkillä ja minä etupenkillä. Suihkun jälkeen vielä kaikki raot kuiviksi ja voilá!

- Ihan viimeisenä, joskaan ei halvimpana konstina, aika korjaamolle.

Pitkään jatkunut ravistus oli saatava aisoihin. Se tiesi uutta vetoakselia. Se kirpaisi taloutta, mutta teki mielelle ja tietysti autolle hyvää.

Vappuna vein sitten lapset jäätelölle. Kotkaan. Kerrankos sitä jäätelöä syödään ja kesän ekat oikeat jäätelöt oli nautittava hartaana. Kotkaan ajo oli nautinnollista, koska auto kulki kuin unelma. Tärinään ja ravistamiseen melkein jo tottuneena auto tuntui melkein uudelta.