Laineiden arkinen aallokko

Pölypallero katseli TV:n takaa. Ei ole totta, pölypallero todellakin katselee. Sillä on kaksi nättiä nappisilmää. Elävä pölypallero?
Herrat 9v ja 11v katselivat siis tölsää, kun heidän huomionsa kiinnittyi siihen, että tölsän takana oli jotain liikettä.
- Äiti, Pilkku on karannut!
- Ei voi olla, miten se olisi mahdollista?
Juoksimme katsomaan häkkiä, jossa oli juoksuputki pettänyt sauman kohdalta. Kyllähän minä kuulin jonkun oudon rämähdyksen aiemmin päivällä ja jopa etsin sille syytä. En löytänyt sitä ja kuvittelin vain kuulleeni sen, mutta nyt löytyi se syy.

Pallero oli saatava takaisin häkkiin. Se ei ollut niinkään helppo homma, sillä tämä jo järjestyksessä kolmas hamsteri ei anna ottaa syliin. Muuten on kesy ja kiltti, mutta ei halua syliin tai siis käteen. Oli siis hyvät neuvot kalliit. Pilkun omistaja neiti 13v ei ollut edes kotona, jonka avulla homma olisi ollut paljon helpompi.
Hain rievun, levitin sen lattialle, TV:n ääreen ja sillä aikaa kun herra 9v korjasi häkkiä, herra 11v houkutteli hamsteria herkkupaloilla rievun päälle. Kun vihdoinkin pallero saatiin rievun päälle, niin salamana riepu kiinni ja hamsu oli saatu kiinni. Sitten vietiin se takaisin omaan kotiin.

Sen jälkeen herra 11v soitti neiti 13v:lle ja vain hiukan liioitellen kertoi mitä oli juuri käynyt. Jokainen hamsteri on siis tehnyt saman tempun, vaikka luulimme, ettei tämä viimeinen sitä kykenisi tekemään.
Hamtarojen mukaan he eivät karkaa vaan käyvät vain kerhohuoneella…

Minulla on ollut sellainen melko neutraali suhtautuminen puhelinmyyntiin. Olen yrittänyt ajatella, että he vaan tekevät työtään ja olenpa joskus jopa tilannut. Nyt en vaan jaksa enää, liekö se olisi kevätväsymyksen sivuoire, kyllästyminen puhelinmyyntiin ja –mainontaan.
Muutama tapaus kyllä tässä sattui, ennen lopullista suivaantumista.

Jokunen aika sitten, kun olin töissä, puhelimeni soi. Odotin puhelua vieraasta numerosta, joten tottahan toivorikkaana vastasin, vain kuullakseni ripeäsanaisen puhelinmyyjän äänen, joka herkeämättä selitti jotain ja sitten kysyi:
- Soitanko muuten pahaan aikaan? mairealla äänellä.
- Juuh, olen nyt kyllä töissä…
- No, en minäkään mikään selvännäkijä ole! tiuskaisi hän erittäin ärtyneenä.
- ???
Sen puhelun jälkeen minä oli erittäin ärtynyt.

Eilen sain tekstarin; ”Olen Maria. Katso kuvani…… Odotan soittoasi xxxxxx(1,95€/min). Onko tylsää, voisimmeko chattailla. Vastaa minulle jotain. Pusi(2€)…”

Siis, miten minulle voi tulla tuollainen viesti? Olisi ees ollu joku Seppo? Maksaako joku pusi-puseista? Oli siinä lopussa sitten maininta, että voin asettaa kiellon. Mutta – minua otti pannuun se, että ylipäätään minulle tuli moinen viesti ja nyt minun on laitettava viesti, ettei Maria kiinnosta?

Ihan vaan sitten kaiken päälle sain tänään taas puhelun, puhelinmyyjältä. Olin kotona, saikkua potemassa ja vastasin hieman voipuneena. Miesääni soitti, tosi vauhdilla aloitti puhelun, niin ettei siis mitään selkoa siitä, kuka soittaa, mistä soittaa ja miksi? Kävi se siinä sitten selväksi ja hän ilmoitti tietävänsä, kuinka meille tulee Xxxxx-lehti. Nyt olisi mahdollisuus saada joku lisälehti…plaa-plaa-plaa…
Yritin sanoa, että olen kirjastossa töissä, ja meille tulee paljon lehtiä sinne…
- Niin, mutta ei sinne juuri tätä lehteä tule!
- Ei niin, mutta tarkoitin, että kun sinne tulee niitä lehtiä, niin valikoima riittää meille…
- Ei tartte huutaa!
- Anteeksi, huusinko minä…
- Kyllä, ja minkähänlainen asiakaspalvelija te oikein olette???

Suljin puhelimen. Siis enkö minä ollut tässä puhelussa asiakas? Niin, että anteeksi nyt kaikki puhelinmyyjät. Enää en kuuntele teitä. Toivottavasti joku kuuntelee.

Ps. Herra 9v sanoo, että kun puhelinmyyjä puhuu, se ei hengitä ollenkaan….

Taas on ollut tuulista. Ei kiva. Ei ollenkaan kiva. Tuntuu, ettei voi ulos mennä, kun mikään ei pysy paikallaan. Tuuli tarttuu joka paikkaan, sekoittaa hiukset ja pään, panee vuodattamaan kyyneliä. Yritä siinä sitten olla siisti. Satais vaikka vettä, kunhan ei tuulisi.

Tuuli tekee kaikkea, kepposiakin. En voi millään olla välillä muistelematta aikoja ennen parvekelaseja. Parvekkeella ei pysynyt silloin mikään, jollei ollut jotenkin naulattu kiinni tai painanut kultaa. Pyykkien kuivaus oli varsin haasteellista, sillä joka ainoa rätti oli kiinnitettävä pyykkipojilla, siis jos halusi vielä käyttää niitä.

Erään kerran olin ripustamassa pyykkejä kuivaustelineelle. Oikeaoppisesti räväytin pyykkejä auki ja kun vuorossa oli farkut, niin eikös vain sieltä lahkeesta lentänyt siniset alushousut. Tuuli tietysti oli taas paikalla ja nappasi ne. Kun ne sitten iloisesti leijuivat siinä tuulen sylissä, niin juuri silloin kävelee naapurin rouva kaupasta ja ihmettelee, mikäs se siellä lentää. Aivan nolona olin mokomasta, niin eikös vain alakerran mies ollut tupakalla omalla parvekkeellaan ja ihmetteli ihan samaa. Siis, eikö ketään muita nyt vielä olisi voinut tulla paikalle.
Tuuli leikitteli pikkupöksyilläni ja nakkasi ne sitten kolmannen kerroksen kaiteelle(me asumme 5.krs:ssa). Kerkesin siinä jo hätäpäissäni miettiä, että käynkö pikana hakemassa kellarista pilkin ja koitan kalastaa housuni takaisin. En kerennyt, koska tuuli tuli taas ja viskasi ne housuni sinne parvekkeelle. Ei auttanut muu, kuin mennä paria kerrosta alemmaksi, soittaa ovikelloa ja:
- Anteeksi, mutta voisinko millään saada minun alushousuni takaisin. Ne ovat siellä teidän parvekkeella.
Hiukan oudosti minua katsottiin, joten katsoin parhaimmaksi selittää hiukan taustoja. Sain takaisin housuni, jotka vein sitten omalle parvekkeelleni kuivumaan.

Toinen kerta oli sekin, kun olimme tilanneet postimyynnistä peittoja. Tulivat sitten ISOSSA pahvilaatikossa. Niin isossa, että ajattelin laittaa sen parvekkeelle odottamaan hetkeä, kun joku on ulos menossa ja vien sen laatikon roskiin. Sanomattakin on selvää, että vaikka perheessä asuu muitakin, niin nakki napsahti minun kohdalleni. Ei siksi, että minä olin ensimmäisenä menossa ulos, vaan koska ne perheen muut jäsenet eivät omaa sellaista kykyä, että roskat voi viedä ilman erillistä ja monituista mainintaa isoilla kirjaimilla. Vaan, kun sitten tomerana menin parvekkeelle, ei siellä ollut koko laatikkoa! Tuuli oli hoitanut homman puolestani, kiitos ja toivottavasti myös ystävällisesti oli sen taitellut kasaan ja laittanut oikeaan säiliöön.

Niin se vaan meni tämänkin vuoden pääsiäinen ja melko perinteisesti. Lasten kanssa juuri mitään sen ihmeempiä tekemättä ja tietty ne jokavuotiset päänsäryt podettua, vaikka sen perinteen olisin jo valmis jättämään.

Kaikki pääsiäisen herkut jäivät tänäkin vuonna syömättä. Johtuu siitä, että tämän torpan ruokavastaava ei ole mikään kokkikolmonen. Ei siis mureaa pääsiäislammasta eikä sen päälle pashaa. Ihan tavallisia pöperöitä vain, millä se ravinnon tarve saatiin tyydytettyä. Herra 9v on ainoa, jolle oli se mämmirove ostettava. Muut sitten vieressä vain ihmettelivät, syöjää ja syötävää.

Pitkäperjantaina kävin sentään elokuvissa katsomassa pitkää elokuvaa. Mikäs sen parempi päivä. Jos leffa kestää 2,5h, nii eihän sitä olisi minään muuna iltana kerennyt katsoa. Pitkäperjantaihin se nippa nappa mahtui.

Lauantain viihdettä saatiin, kun osallistuimme erään nuoren miehen täysi-ikäisyyttä juhlistamaan. Siellä ne Pääsiäisnoidatkin olivat. Kamalaa rätkätystä pitivät ja sankari itse sanoi heille, jotakuinkin niin, että kuinka noloo, kun ******* kasvaa keskellä naamaa .

Mitä muniin tulee, niin aivan kamala moka. Ne olivat kyllä piilossa, mutta vika paikassa. Pupu oli töpeksinyt pahan kerran. Heräsin sunnuntaiaamuna, kun herra 9v seisoi sängyn vieressä naama rutussa, että kun Pupu on munat unohtanut! Sutena ylös, ja pojalle tuumasin, että jos vaikka kahvia menisit keittämään. Sillä aikaa aivan unissani kopeloin munat esiin ja koitin niitä sitten parhaani mukaan piilotella.
Siinä sitten kahvia juodessa seurailin tiivistä munien etsintää, kun isommatkin olivat mokomaan touhuun heränneet.

Muuten ne pyhän seudut meni jota kuinkin lorviessa. Sohvassa on entistä syvempi kolo, kun siinä on ahteria haudottu kirjaa lukiessa. Välillä oli sentään pakko käydä lenkillä, sillä sellainen pitempiaikainen tyhjäkäynti tahtoo jumittaa koneen.

Kukapa ei osaisi viheltää? No, on niitäkin. Joko katsotaan, että viheltäminen ei ole sopivaa ja ei sitten vain ole tullut opetelleeksi. Väittäisin, että ne jotka eivät osaa viheltää, ovat pääasiassa naisia.

Minä opettelin viheltämään lapsena ja paikka oli tietysti rappukäytävä. Mikäs sen parempi paikka kun akustiikka oli mitä mainioin. Pitkällisiä harjoituksia ei voinut pitää, koska jostain syystä sitä seurasi aina ulos heitto. Viheltämään kuitenkin opittiin.

Tarkoitan nyt sitä ihan tavallista, perusviheltämistä. Huulet törröllään, vihelletään hyväntuulisesti vaikkapa jotain melodiaa. Sitä luulisi yhen sun toisen osaavan. Vaikka vanha kansa sanoo viheltävästä ihmisestä, että ”piru sen päätä silittää”. Voihan se tietysti kuulostaa siltäkin…

Nyt on sitten niin, että minä en osaa viheltää. Kyllä minä ennen osasin, kun hampaat olivat vielä solmussa. Sitten kun viritettiin ne raudat, oli suu niin täys, että ei mahtunut sieltä vihellys tulemaan. Nyt kun hampaat on rivissä ja raudat pois, on niin paljon suussa tapahtunut, että viheltämisen taito hävisi. Olen yrittänyt opetella uudestaan. Kun ajelin Jyväskylän kirjamessuilta kotiin, yritin viheltää autossa. Jotain pihinää sain aikaseksi ja posket kipeiksi.

Eniten on aina harmittanut, kun ei oppinut viheltää sillai kovaa, tyyliin ,missä kieli on jotenkin rullalla. Lyhyt napakka vihellys, millä saadaan jonkun huomio kiinnitettyä tai vaikkapa koira kutsuttua. Sellainen olisi vaan ollut eri hienoa. Sitten ne vislaukset, missä otetaan sormet avuksi. Yhden käden sormet, keskisormi ja peukalo suuhun ja niin sieltä vaan pitäisi ääni tulla. Toinen tapa on se kun molemmat etusormet laitetaan sillai sivusta suuhun ja taas tulee kimakka vihellys. Siis, jos osaa. Minä olen kyllä opetellut, mutta olen saanut vain rään lentämään ja mitään muuta ääntä ei ole tullut, kuin nauru.

Vanha koira ei uusia tapoja opi, mutta jos edes sen vanhan tavan uudestaan.

Tilanne: Äire asettuu sohvalle kirjan kanssa. Samaan aikaan herra 9v alkaa siivota kaappeja…

- Äiti, onko tää pahvia? Hra 9v näyttää tyhjää sinitarrapakkausta.
- Hmm.. joo. Äire kääntää sivua.
- Ootko sie juonu tän? Hra 9v ihmettelee tyhjää kaljatölkkiä.
- Joo…
- Pesetkö sie tänään sinistä pyykkiä? Hra 9v esittelee sinistä pipoaan.
- Siinähän on reikä. Eikö sen voisi laittaa jo roskiin, onhan sinulla muitakin pipoja?
- Ei voi, kun se reikä kuuluu taakse ja siitä mie siis tiijän, kummin päin se tulee päähän laittaa.
- Jaa… Äire kääntää sivua.
- Onks tääkin kauppakassi? näyttää ja viikkailee mustaa kangaskassia.
- Joo…Äire palaa sivun taakse päin.

Samassa kuuluu kamala meteli. Kaapista putoaa kasa cd-levykoteloita. Osa niistä menee palasiksi.

- Onks ihan pakko aina sotkee, samalla ku siivoo? Äire ei oo vähään aikaan kääntänyt sivua.
- Ne vaan putos. Mie kyl siivoon. hra 9v ottaa esiin harjan ja rikkalapion.
- Joo…äiren otsa menee ryppyyn ja sama aukeama on koko ajan auki.
- Vienkö nää parvekkeelle? hra 9v näyttää epämääräistä pussia.
- Et, kun se parveke ei oo mikään varasto. Äiren ääni alkaa olla kireä.
- Millo me syödään?
- Pliis, saanko mie lukee, vaik ihan vähän aikaa?
- No, mut ku miul o nälkä…

Äire laittaa kirjan kiinni ja alkaa laittaa ruokaa. Salaa toivoo, että tulisi pian ilta ja lapset nukkuu, niin voisi ajatella lukuhetkeä. Vaikka useimmiten siinä käy niin, että silloin äirekin nukkuu.

Iik, tätä olen pelännyt! Olen niin pöhkö, että minua jos ketä, on helppo vetää retkuun. Vihreistä silmistä huolimatta olen niin sinisilmäinen, että uskon lähes kaiken, mitä minulle syötetään. Onko pakko ottaa tänään se kanta, etten usko ketään…

Aamulla se alkoi! Heti kun sain lehden käteeni. No, lehdessä oleva juttu oli kerta kaikkiaan niin hauskasti tehty ja siinä oli kaikki ne jipot, että se paljastui heti pilaksi. Vaan olipa hauska retkutus. Tekisi mieli mennä katsomaan, kuinka moni siihen lankeaa. Onneksi on mentävä töihin, sillä muutoinhan joku voisi luulla, että juuri minä olin se, joka oli napsahtanut uskomaan pilan todeksi.

Varoitin lapsia, että älkää sitten uskoko tänään kaikkea. Siis, sen piti olla varoitus, mutta ottivat kehotuksena. Neiti 13v siinä siunaamalla alkoi nakuttaa viestiä ystävälleen. Hihitteli siinä sitten kotvasen kuluttua kun oli saanut vedettyä höplästä, kertomalla, ettei tule kouluun äidin jouduttua sairaalaan. No, pidin pienen esitelmän sitten höplästä vetämisen säännöistä.
Eli onhan se kivaa retkuttaa, mutta aihe voisi olla harmittomampi.

Kouluaikoina sitä opettajat saivat hypätä suuntaan jos toiseen. Kuinkahan tänä päivänä? Ei olisi kivaa olla ope, vaikka säästyyköhän kukaan? Jos jäisi kotiin, ei vastaisi puhelimeen, ei avaisi ovea, laittaisi korvatulpat, pitäisi radion ja TV:n kiinni eikä lukisi lehtiä, niin… Ei sentään, aika hankalaa olisi, pakko vaan ottaa riski, varustautua tavallista reippaammalla huumorilla ja eikun menoksi!

Reipasta Aprillipäivää, kuravettä piisaa!