Käväisinpä avajaisissa, taidemuseolla.
Töistä ensin kotiin, laskee lapset ja sitten turbo päällä hakee yksi puuttuva lapsi, kauppaan, kotiin, ruokaa ja ei kun menoksi.
Taidemuseolla sai sitten rauhoittua. Seisoa paikallaan niin kauan, että olin ihan varma, etten jaksa. Jaksoin kuitenkin ja kaikki muutkin jaksoivat. Olen aika huono seisomaan paikallaan pitkiä aikoja, etenkin työpäivän päätteeksi, kun on jo tullut oltua jalkojen päällä. Musiikkia ja puheita, jotka kaikki olivat mielenkiintoisia, olisi ollut nautinnollisempaa kuunnella, jos olisi saanut istua upottavassa sohvassa silmät kiinni… ei nyt ihan, mutta melkein.
Kymi Sinfonietta kun esiintyi, niin olisin halunnut sen musiikillisen tuokion olla siellä ihan yksin, samalla katsoen niitä tauluja, sillä niin ne olisivat auenneet minulle ehkä hiukan paremmin. Minulla on sen verran maatiaismieli, etten ihan tarkalleen ymmärrä sellaista ns. parempaa tai hienompaa taidetta. Musiikin avulla se kuitenkin joskus onnistuu. Taidemuseoissa pitäisikin olla halukkaille kuulokkeet sitä varten, että saisi tarvittaessa taulut musiikin kanssa.
Ihmisiä oli melko kiitettävästi, enemmän kuin edellisenä iltana kirjastossa, Tunne-Klubin tapahtumassa. Olisikohan johtunut siitä, että kirjastolla ei saanut syömistä, vaikka perunasta kyllä puhuttiin.
Paljasjalkaisena kouvolalaisena on se etu, että jokunen tuttukin oli saapunut paikalle. Se kai onkin noissa avajaisissa parasta, tuttujen tapaaminen, joillekin ehkä vasta tarjoilun jälkeen.
Tauluihin ei siis osaa ihmisten keskellä liiemmin syventyä, kun aina on joku edessä. Voihan sitä käydä sitten näyttelyn katsomassa jälkikäteen kaikessa rauhassa. Nyt oli kyllä erittäin ihanaa se, että lähtiessä sai mukaansa kirjan! Kun selasin kirjan kotona, pääsin uudestaan näyttelyyn.
