Tässä pyhän seutuna sattui sellainen lohkaisu herra 9v suusta, että olen sen jälkeen pysähtynyt monta kertaa miettimään, ajattelenko? Jos, niin mitä…
Olimme syömässä ja telsu oli tapansa mukaan auki. Volyymi oli kuitenkin sen verran kovalla, että kun menin hiljentämään, tulin sanoneeksi: Kylläpäs se on taas kovalla. Eihän tässä kuule omia ajatuksiaan.
- Ajatteletko sie? kysyi herra 9v.
Niinpä, tuskin juuri silloin mitään tähdellistä ainakaan, sillä sehän oli vain sellainen sanonta.
Ajattelemisen aihetta olisi vaikka kuinka, mutta kuinka sitä sitten ajattelee ihan kummia. Räknäilee ihan outoja ja vähemmän tärkeitä asioita. Kun ajaa autolla ja laittaa nupit kaakkoon, pitäisi olla ”aivot narikkaan”-tila, mutta musiikin siivin sitä vasta hulluja ajatteleekin.
Joskus olisi parasta se, kun ei olisi ajattelemista. Sais sillai tylsänä vaan olla möllöttää. Olisi se lepoa. Turha kuitenkaan edes kuvitella sellaista, ellei ole jossain koomaan verrattavassa tilassa.
Tänään kerkesin ajatella kuulemaani ja se oli hyvä, sillä muuten olisin mokannut itseni. Ihmettelin, missä meidän hammastikut ovat ja kysyin sitä herra 11v:lta. – Heitin roskiin, kun en tykännyt niistä, oli vastaus.
Olin juuri alkamassa ripityksen, kunnes kerkesin minulle outoon tyyliin hieman ajatella. Hitaasti hiipi mieleeni ajatus. – tää on läppä! Huh! Nyt selvisin nololta tilanteelta kuulla, kuinka äirel ei oo ollenkaan huumorintajua.
”Ajatteleminen etsii vaihtoehtoja, ajatteleminen epäilee kaikkea valmiiksi annettua, se näkee, milloin keisarilla ei ole vaatteita ja se uskaltaa sanoa mielettömäksi, mikä mieletöntä on.” näin sanoi 27.11.1968 Urho Kekkonen.
Taidan mie sittenkin ajatella!
