Laineiden arkinen aallokko

Kävin eilen illalla auton kanssa autotallissa. Siis ihan vaan kävin, koska en voinut jättää autoani sinne, sillä joku oli jo paikallani!
Voin vakuuttaa, että minussa kiehui, kun venkslasin autoa ympäri ja jouduin viemään auton pihalle pakkaseen.
Lomaa viettelen lasten kanssa ja tehtävänäni on pääasiassa kuskailla lapsia, milloin mäkeen ja välillä linja-autolle. Sen takia olisi oikein mukava, kun olisi se oma paikka autolle tallissa. Tai onhan se, mutta…

Mikä neuvoksi? Otin rekkarin ylös ja sain selville auton omistajan. Tekstari mokomasta tiedosta maksoi 1,70. Siinä vaiheessa minulla oli vasta tieto omistajasta, joka ei ollut edes meidän paikkakunnalta. Puhelinnumeroa ei ilmennyt tekstarista, vaan se piti hakea muuta kautta. Sekin oli turhaa, sillä henkilöllä ei ollut puhelinta tai oli salainen numero. Koko ajan paine päässä kasvoi, niin, että ilmassa oli varmasti havaittavissa vihreää höyryä.
Sitten soitin jo poliisillekin, eikä poliisiakaan tavoita kuin hätänumeron kautta! Eikä muuten silloinkaan, sillä hätäkeskuksen ihminen vain välitti tiedon, että poliisi ei auta tälläisissä asioissa vaan kehoittaa ottamaan yhteyttä isännöitsijään. Hyvä, vaan kun autohallissa on kolmen talon autot, niin kuka on oikea isännöitsijä? Kysyin naapurilta. Sain kaupan päälle vielä numeronkin. Siihen numeroon soitin aamun valjettua ja vain saadakseni tietää vastaajan kautta, että isännöitsijä on lomalla.

Tilanne on se, etten ole hullua hurskaampi. Autoni on pihalla, kun joku, jolla on otsaa viedä toisen paikka, pitää autoa minun paikallani. Avain sillä täytyy olla, sillä hallihan on lukollinen vai onko joku päästänyt hänet sinne?
Aika turhaa jollotusta tämä tietysti on, mutta onhan se jotenkin periaate, että kun maksaa vuokraa paikasta, niin toivoisi myös saavansa sille vastinetta.
Vein kyllä viestin tuulilasiin…

Krokotiilirokki soi aina vaan, siis kun en ikinä siihen kyllästy. Kelpaa niin Elton Johnin kuin Muskankin versio. Kun se rokki alkaa soida radiosta, herra 9v menee ja laittaa nupin kaakkoon tuumaten, että ”Äiren biisi”.
Niin se sitten on. Krokotiilirokin aikana astiat tulee tiskattua puolet nopeammin ja kaikki muukin sujuu jouhevammin. Jos vaikkapa on jonkinlaista jurppimisen aihetta ilmassa niin heti hälvenee. Sillä sukat pyörii jalassa…

Sitten, usein ja monista biiseistä tulee jokin mielleyhtymä mieleen. Niin tästäkin. Joka kerta kun kuulen Krokotiilirokin, en pääse unohtamaan ensimmäistä työpaikkaani. Silloin viimeistään tulee mieleen lapsuuteni kultaiset vuodet, kun opettelin työntekoa Kouvolan kaupungin uimarannalla, Käyskillä. Naapurin täti raapaisi minut mukaansa, sanoen isälleni, että anna tuo likka minulle rantaan. Likka-sana oli minulle jotenkin sellainen negatiivissävytteinen ja ajattelinkin, että minua rangaistaan jostakin…

Elämä rannassa oli työn opettelua. Olin 10-vuotias ja vuosi oli 1972. Tein töitä kioskissa ja baarissa. Ens alkuun Täti opetti minut laskemaan asiakkaalle vaihtorahat. Se piti sujua ennen kuin oli mitään asiaa asiakaspalveluun. Siis sillai ”takaperin”, niin ettei ole erehtymisen vaaraa vaan aina menee oikein. Se oli semmoinen opetus, että osaan sen vieläkin.
Baarissa sitten myin kahvia ja pullaa. Kaljaakin oli myytävänä ja jos joku halusi ostaa, niin piti hakea aikuinen myymään. Siivosin pöytiä ja tein metvurstileipiä. Ruislimpun viipaleille metukkaa ja kurkkua ja siinähän se. Niitä oli sitten valmiina kellarin rapussa ja metukan hajusta tulee aina mieleen ne leivät ja kierteiset kellarin raput.
Taustalla soi Krokotiilirock!

Kylmää, hrrr… auto on autotallissa, kylmässä tallissa. Ajattelin sitten mennä hiukan lämmittämään limusiinia, että olisi suotuisammalla tuulella lähtemään kauppareissulle.
Menin ns. takakautta ja silloin tullaan pimeään talliin. No, en minä pimeää pelkää, mutta näkyvyyden kannalta oli parempi saada valot. Kävelin sinne autotallin portille, koska muistin sieltä kautta valojen syttyvän itsestään. Tuli siinä sitten vasta mieleen, olisiko siellä oven luona saattanut olla jopa sellainen nappi, mistä valot olisivat tulleet helpommin.
Valojen sytyttyä alkaa tuuletin(se kai se on?) huutaa, niin ettei todellakaan kuule niitä kuuluisia omia ajatuksiaan. Sinänsä se ei kyllä haittaa, etenkään jos ei ajattele mitään.

Tällä kertaa oli sitten niin, että juuri minun autoni kohdalla oleva valo veteli viimeisiään. Oli pitkän aikaa pimeänä ja väläytti sitten valoa ja sammui taas. Minullahan on sellainen auto, ettei ole mitään nykyaikaisia herkkuja, ei siis edes keskuslukitusta. Pimeässä oli odotettava, että valo sen verran välähtää, että osuu avain reikään. Kun sain oven auki, kaivoin piuhan esiin ja sitten piti saada piuhat kiinni autoon ja seinään. Olin erittäin fiksusti ajanut auton melkeinpä seinään kiinni, joten oli harjoitettava lievää akrobatiaa, saadakseen johdon pään autossa olevaan reikään. Taas oli odotettava valoa, että näki sen mustan kolon ja sitten oli kiireesti törkättävä piuha siihen, kuitenkin varoen samalla seinää, josta irtoaa ikävästi jotain valkoista jauhoa vaatteisiin. Huh!

Siinä vaiheessa minä olin jo lämmennyt.

Edellisellä kerralla, kun auto oli pihalla ja menin illalla virittelemään lämmitysliekaa, niin epähuomiossa jäi silmälasit kotio. Se olikin sitten arpapeliä, kun yritin säätää ajastinta ihan vaan sormituntumalla, sillä pienen pikkaraisen mittarin numeroita ei nähnyt, vaikka kuinka sihtasi. Oikein toivoi, että osuisi nyt joku paikalle, vaan ei, kukaan ei edes roskapussia tullut viemään. Pahattu, vaan olihan se auto lämmennyt.

Osta sä poika se kukkuva kello…
Meillä on ollut sellainen perinteinen, päivävedettävä käkikello. Kun se tuli tiensä päähän, eikä sitä enää voitu korjata, niin oli hankittava uusi. Sehän me löydettiin Jyväskylän reissulta, minkä teimme ennen joulua. Patterikäyttöinen ja todella komea käkikello, josta myyjä tuumasi, että tervetuloa 2000-luvulle, kun satuin mainitsemaan, millainen oli sen kellon edeltäjä.

Olemme siis tilanteessa, että meillä on 2000-luvun käkikello. Millainen on tämä uusi käkikello. Yhdellä sanalla sanottuna, raivostuttava! Onhan se toki komea ja arvokkaan näköinen, mutta se ääni… Aluksi se aina tasatunnein ilmoitti kukunnallaan paljonko kello oli. Kukuntaa se ei muistuttanut, ei todellakaan vaan enemmänkin keuhkotautista hevosta. Sitten siinä on kaiku, eli joka kukkuminen kaksinkertaistuu.

Joo, joo, kaikki neuvoivat meitä tekemään sille jotain. Eräänä päivänä minä sitten otin kellon alas ja yritin ohjelappusen kanssa saada sitä edes olemaan hiljempaa. Mikä oli tulos? Nyt se sitten kukkuu ihan miten sattuu. kello viideltä kukahtaa vain kerran ja kello seitsemältä kuuluu vain naks. Sitten käki jää toisinaan ulkopuolelle monen tunnin ajaksi. Sen verran olemme jo tottuneet siihen, ettei siihen yöllä herää. Vaan jos sattuu olemaan yöllä heräämään, niin ei voi kukuntojen määrästä päätellä paljonko kello on.

Toivomme, että jonain päivänä se patteri siitäkin kellosta loppuu. Olisi se vaan eri hienoa saada sellainen wanha perinteinen käkikello, sillä sellainen se sentään ei saa hermoja kiristymään. Tarjouksia otetaan vastaan.

Tässä pyhän seutuna sattui sellainen lohkaisu herra 9v suusta, että olen sen jälkeen pysähtynyt monta kertaa miettimään, ajattelenko? Jos, niin mitä…

Olimme syömässä ja telsu oli tapansa mukaan auki. Volyymi oli kuitenkin sen verran kovalla, että kun menin hiljentämään, tulin sanoneeksi: Kylläpäs se on taas kovalla. Eihän tässä kuule omia ajatuksiaan.
- Ajatteletko sie? kysyi herra 9v.
Niinpä, tuskin juuri silloin mitään tähdellistä ainakaan, sillä sehän oli vain sellainen sanonta.

Ajattelemisen aihetta olisi vaikka kuinka, mutta kuinka sitä sitten ajattelee ihan kummia. Räknäilee ihan outoja ja vähemmän tärkeitä asioita. Kun ajaa autolla ja laittaa nupit kaakkoon, pitäisi olla ”aivot narikkaan”-tila, mutta musiikin siivin sitä vasta hulluja ajatteleekin.

Joskus olisi parasta se, kun ei olisi ajattelemista. Sais sillai tylsänä vaan olla möllöttää. Olisi se lepoa. Turha kuitenkaan edes kuvitella sellaista, ellei ole jossain koomaan verrattavassa tilassa.

Tänään kerkesin ajatella kuulemaani ja se oli hyvä, sillä muuten olisin mokannut itseni. Ihmettelin, missä meidän hammastikut ovat ja kysyin sitä herra 11v:lta. – Heitin roskiin, kun en tykännyt niistä, oli vastaus.
Olin juuri alkamassa ripityksen, kunnes kerkesin minulle outoon tyyliin hieman ajatella. Hitaasti hiipi mieleeni ajatus. – tää on läppä! Huh! Nyt selvisin nololta tilanteelta kuulla, kuinka äirel ei oo ollenkaan huumorintajua.

”Ajatteleminen etsii vaihtoehtoja, ajatteleminen epäilee kaikkea valmiiksi annettua, se näkee, milloin keisarilla ei ole vaatteita ja se uskaltaa sanoa mielettömäksi, mikä mieletöntä on.” näin sanoi 27.11.1968 Urho Kekkonen.

Taidan mie sittenkin ajatella!