Äitinä on pakko ärähtää. Rouva Mikkonen kuuluu niihin ääripäiden äiteihin, joihin minulla ei riitä ymmärrystä. Miten sitä voi väittää olevansa niin oikeassa? Tai, saahan sitä oikeassa olla, olen minäkin, aina, mutta vain omalla kohdallani. Toisen tilalla voi sama asia olla ihan vallan väärä.
Kotiäitiaika oli minulle yhdeksän vuoden episodi, joka oli kyllä hemmetin mukavaa. En mökkiytynyt eikä lapsistani tullut epäsosiaalisia. Mehän olimme jatkuvasti menossa. Kävimme kerhoissa ja lasten tapahtumissa. Tapasimme muita lapsiperheitä. Retkeilimme ja jos ei muuta, niin rattaat natisten teimme kävelyretkiä. Olimme aina yhdessä ja hoidimme kaikki asiat yhdessä.
Mutta – vakuutan, että vaikka se minusta oli huippuaikaa, ei se sovi kaikille. Eikä tulisi mieleenkään alkaa saarnata siitä, kuinka kaikkien tulisi tehdä niin!
Kun nuorimmainen täytti kolme, oli PAKKO lähteä työelämään. Pakottava syy oli taloudellinen. Yksinhuoltajana ei ollut mitään mahdollisuuksia pitää lapsia leivän syrjässä muuten kiinni. Helppoa se ei ollut. Pojat oli vietävä tarhaan ja onneksi heitä oli kaksi, että saivat sen tuen toisistaan, ennen kuin tutustuivat muihin. Tippa linssissä jätin heidät sinne tarhatätien hoiviin. Helppoa ei ollut sekään, että pikkuneiti oli aloittanut koulunkäyntinsä ja jouduin jättämään hänet pärjäämään yksin.
Vaan kyllä se siitä lähti käyntiin, ihan kunnialla.
Nyt sitä ollaan oltu työelämässä jo vuosia. On sanottava, että ihan huippuaikaa! Lapset ovat oppineet tekemään paljon ihan itse, mikä on erittäin hyvä. Olisinko kotiäitinä odottamassa heitä aina valmiiden voileipien kanssa? Nyt he saavat rakentaa ihan itse mieluisen voileipänsä.
Silti me ollaan yhdessä ja mahdollisuuksien mukaan välillä reissaillaankin.
Jokaisen äidin olisi tehtävä niin kuin se hänestä oikealle tuntuu eikä niin, mikä tuntuu oikealle muiden mielestä!
