Laineiden arkinen aallokko

Ei uskalla enää ei, ei ainakaan siihen malliin kun lapsena. Nyt olis se aika vuodesta, kun vois mennä mäkeä laskemaan, lapset ainakin.

Minä laskin mäkeä silloin ammoisina lapsuuteni vuosina pääasiassa 5v nuoremman veljeni kanssa. Meillä oli yhteinen pulkka, jossa minä yleensä vedin pikkuveljeäni. Samoin kun vaihdoin aina lapasia, kun hänellä alkoi niin nopeasti palella käsiä. Muuten olisi pitänyt lähteä aiemmin kotio.

Mäenlasku alkoi Marjoniemen rinteestä, siitä, missä nyt on terveyskeskus. Kun se alkoi tuntua pliisulta, värkättiin siihen hyppyreitä. Silti sellainen suora mäki alkoi ajan mittaan tuntua myös liian ”helpolta”. Seuraava askel oli vanhan radan varren rinteeseen, lähelle paikkaa, missä nyt on Hotelli Vaakuna. Siellä oli L-kirjaimen mallinen mäki. Lyhyt sakara alkoi mäen päältä ja mutkan kohdalla oli kivi. Piti osata ohjata niin, ettei osunut suoraan kiveen. Jos sattui osumaan, niin oli taito pysytellä kyydissä ilmalennon aikana. Mäki vei sitten hyvällä vauhdilla vastapäiseen rinteeseen saakka. Kun lasku oli ohi, kysyttiin aina: – Sattuiko? Jos ei sattunut, vauhti oli ollut liian hiljainen tai ei ollut osunut kiveen. Jos sattui, se oli mahtava lasku.

Kaikilla ei ollut pulkkaa, joten alastulo suoritettiin pahveilla ja muovipusseilla. Niiden ansiosta mäki sai liukkaamman pinnan, jolloin vauhti oli aina huikeampi. Parasta oli kuitenkin se, kun löysimme Mossen vanhan konepellin. Sen kyytiin mahtui useampi ja sen vauhti oli huima. Vedet silmistä tirskui sen kyydissä. Se kesti paremmin kiven päältä menonkin. Painava se oli, eli kaikki mukulat olivat sitä aina kiskomassa mäen päälle. Se oli kyytiin pääsemisen ehto.

Lisää jännitystä haimme Palomäen rinteestä. Sieltä lasku oli niin kovaa kyytiä, että se lähenteli jo kauhua. Sanomattakaan siitä, että kuinka kauan kesti laskea, ennen kuin sieltä sai lähöt, sillä se rinne ei ollut tarkoitettu lasten mäenlaskuun…
Eräänlaiset kauhun hetket koin kerran, kun tuli jostain päähänpistosta kiivettyä sinne hyppyriin. Menin istumaan siihen, mistä ne mäkihyppääjät ponkaisevat lähtöön. Se oli kuitenkin sen verran liukas, että lähdin liusumaan. Kuvittelin jo viimeisen hetkeni tulleen, sillä ilman suksia sitä mäkeä tuskin oli tarkoitus laskea. Onnekseni jalkani osui jääkökkäleeseen ja pysähdyin. Huh! Kahta vuotta vanhempi tätini ei uskaltanut kiivetä hyppyriin, mutta nyt hänen oli voitettava pelkonsa, pelastaakseen minut. Tätini jatkoi elämääni nykäistessään minut ylös. Kun menimme kotiin, sain selkäsaunan, miksiköhän?

Mistä tietää, että on tullut ”vanhaksi”? Veljeni sanoi, ettei uskalla enää ajaa kaupungintalon portaita pyörällä alas. Minä taas luulen, ettei minusta olisi enää Palomäen mäkeen, ei alamäkeen ja viimeiseksi hyppyriin.

Tämä artikkeli on julkaistu maanantaina 5. tammikuuta 2009 kello 10:41 ja sen aiheena on Yleinen. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit siirtyä sivun loppuun ja kirjoittaa vastauksen. Pingback suljettu.