Laineiden arkinen aallokko

Olen siellä joskus aiemminkin käynyt, sillä olenhan lähtöisin 60-luvulta. Aika lailla alkupuolelta, joten lapsuuden kulta-aika tuli elettyä silloin. Niinpä sinne paluu oli varsin nostalginen. ”Oi niitä aikoja…”

KOUVOLAN LAULU vei 60-luvulle sävelten siivin ja millaisin siivin. Melkein nousin lentoon, sillä niin oli menoa ja meininkiä, tunnelmaa ja tunnetta.

Kuorolaulu ei kuulu minun suurimpiin suosikkeihin. Lähinnä tulee mieleen iso porukka samanlaisissa vaatteissa, jotka seisovat kuin puujumalat ja kaikki laulaa yhtä aikaa eri kohtia.
Vaan, nytpä kaikilla oli erilaiset vaatteet, tietysti 60-luvun henkeen. He seisoivat siellä sun täällä ja eläytyivät tulkitsemaan lauluja. Erittäin miellyttävää katseltava ja kuunneltavaa. Ei ihan heti tullut mieleen, että kyseessä oli kuoro, kun he lähinnä vaikuttivat ihmisiltä, joilla oli ilmaisutaito hallussa, kuten moni muukin taito.

Aina kun joku osaa jotain, sitä on hienoa päästä katsomaan. Nyt oli soitantaa ja laulantaa loistavan kapellimestarin, Jarmo Kukkosen johdolla, joka heittäytyi itsekin täysillä peliin. Ei ollenkaan näyttänyt siltä, että olisi ollut sen kuoron kunkku, joka vain käskyttää ja ohjaa, vaan oli porukan mukana, yksi heistä.

Tanssiakin me saimme katsoa, kun pari Partanen-Outinen liiteli lavalla. Vaatteita vain välillä vaihtaen he ilahduttivat erilaisilla tansseilla, joita olisi katsonut loputtomiin. Kun on ite sellainen pökkelö tanssimaan, niin toisten osaaminen tässäkin lajissa saa ihan mykistymään.

Mitä tulee lauluihin, niin osuivat ja upposivat. Niin mahtavia ja hienosti tulkittuja. Välillä oli pala kurkussa, kauniin nostalgian puristaessa rintaa. Pääasiassa kuitenkin se suunnaton ilo, mikä sieltä lavalta välittyi, pani ihan poskia koskemaan, kun niin piti leveätä hymyä päällä.

Talvisena pakkaspäivänä oli niin lämmittävää saada nauttia jotain niin ihanaa kuin Back to the 60’s. …”ne tahtoisin taas elää uudelleen”.

Äitinä on pakko ärähtää. Rouva Mikkonen kuuluu niihin ääripäiden äiteihin, joihin minulla ei riitä ymmärrystä. Miten sitä voi väittää olevansa niin oikeassa? Tai, saahan sitä oikeassa olla, olen minäkin, aina, mutta vain omalla kohdallani. Toisen tilalla voi sama asia olla ihan vallan väärä.

Kotiäitiaika oli minulle yhdeksän vuoden episodi, joka oli kyllä hemmetin mukavaa. En mökkiytynyt eikä lapsistani tullut epäsosiaalisia. Mehän olimme jatkuvasti menossa. Kävimme kerhoissa ja lasten tapahtumissa. Tapasimme muita lapsiperheitä. Retkeilimme ja jos ei muuta, niin rattaat natisten teimme kävelyretkiä. Olimme aina yhdessä ja hoidimme kaikki asiat yhdessä.
Mutta – vakuutan, että vaikka se minusta oli huippuaikaa, ei se sovi kaikille. Eikä tulisi mieleenkään alkaa saarnata siitä, kuinka kaikkien tulisi tehdä niin!

Kun nuorimmainen täytti kolme, oli PAKKO lähteä työelämään. Pakottava syy oli taloudellinen. Yksinhuoltajana ei ollut mitään mahdollisuuksia pitää lapsia leivän syrjässä muuten kiinni. Helppoa se ei ollut. Pojat oli vietävä tarhaan ja onneksi heitä oli kaksi, että saivat sen tuen toisistaan, ennen kuin tutustuivat muihin. Tippa linssissä jätin heidät sinne tarhatätien hoiviin. Helppoa ei ollut sekään, että pikkuneiti oli aloittanut koulunkäyntinsä ja jouduin jättämään hänet pärjäämään yksin.
Vaan kyllä se siitä lähti käyntiin, ihan kunnialla.

Nyt sitä ollaan oltu työelämässä jo vuosia. On sanottava, että ihan huippuaikaa! Lapset ovat oppineet tekemään paljon ihan itse, mikä on erittäin hyvä. Olisinko kotiäitinä odottamassa heitä aina valmiiden voileipien kanssa? Nyt he saavat rakentaa ihan itse mieluisen voileipänsä.
Silti me ollaan yhdessä ja mahdollisuuksien mukaan välillä reissaillaankin.

Jokaisen äidin olisi tehtävä niin kuin se hänestä oikealle tuntuu eikä niin, mikä tuntuu oikealle muiden mielestä!

Viikonloppu alkoi varsin viihteellisesti. Kaikilla oli jotain rentouttavaa ja mukavaa menoa tiedossa. Jokaisella tosin omansa…

Äire lähti Uttiin, ulkomaille Uttiin, niin kuin wanha kansan wiisaus väittää. Uusi teatteri Utti esitti meille ensi-illan näytelmästä Hypermarket. Voi vitsi, että on välillä kiehtovaa ajaa autolla maalle, pimeässä maalaiskylässä kylän raittia. Niin kauan kunnes kohdalle tulee seurantalo. Opastus oli loistavaa ja ei tarvinnut etsiä parkkipaikkaa. Vastaavanlaista opastusta voisi olla ihan Supermarkettienkin pihassa.
Mitä tulee varsinaiseen esitykseen, se oli niin ihana, reipas ja sydämellä tehty. Minua aina lämmittää se talkoohenki, millä näitä kyläteattereita tehdään. Se tekemisen meininki näkyy ja sen tuntee. Keskellä talvista kylmää iltaa oli upea kokemus käydä Utin Kuivalassa. Niin, ja ehdottomasti suosittelen sitä kaikille.

Sillä aikaa kun äire istui teatterissa, herra 11v oli viihtymässä HopLopissa.
Elämyksiä sieppaamassa, juuri sellaista viihdettä kuin poikaset kaipaavat. Minun osani oli vain sen lystin maksaminen.

Sillä aikaa kun äire oli teatterissa ja herra 11v HopLopissa, oli neiti 13v Vaakunassa Anna Abreun keikalla. Vihdoinkin Anna saapui kaupunkiin ja vieläpä keikalle, minne pääsivät hänen todelliset fanit. Kuulemma oli tiivis tunnelma ja nimmaritkin oli saatu, joten ei mikään turha keikka. Minun osani oli vain sen lystin maksaminen.

Sillä aikaa kun äire oli teatterissa, herra 11v Hoplopissa ja neiti 13v Vaakussa, niin mitä teki herra juuri 9v? Viihdytti itseään olemalla pihalla, lumitöissä. Kyllä, me asumme kerrostalossa, vaan nykyaikana kerrostaloissa on etuna tyyli ”tee itse lumityöt”. Liekö sitten joku sukurasite, mutta herra juuri 9v tykkää lumitöistä! Eikä muuten maksanut mitään.

Ihanaa vietellä talvipäiviä, kun on talvi ja vieläpä talviloma.
Ajoitus osoittautuu siis ytimeen. Paras loma on sellainen, kun kalenterissa ei ole mitään. Näin joku lääkäri jossain kuittasi ja minusta aika hyvin. Olen yrittänyt pyrkiä nyt siihen. Jotain pientä ehkä olen merkinnyt, kuten parturissa käynnin tms. mutta ei mitään ihmeitä.

Aamulla saa ottaa sellaisen pehmeän nousun. Hitaasti heräillen ja tehden kaiken verkkaisesti. Lapset osaavat herätä itse ja mikä upeeta, niin aamupalastakin selviävät. Kuka sitä nyt kaiken aamua tarjoilisi, kun jokainen herää ja lähtee eri aikaan.
Ekana aamuna en petannut petiä ja kuinkas kävi? Menin aamukahvin jälkeen takaisin peiton alle ja vetäsin aamupäivänokoset eikä ollut edes vaikeaa. Nyt sitten petailen petin heti herättyäni, sillä voi sitä sohvallakin nokostella, jos niin ku tarve vaatii.

Lunta sataa. Ihanaa! Tosi rentoa nauttia lumisateesta. Ainoa talviurheilulajini onkin lumisateessa kävely. Ei siis kovin usein pääse treenaamaan.

Muistan kyllä aikoja, jolloin lumisateesta ei niinkään nauttinut. Se oli silloin, kun lumisade tiesi töitä, mitä enemmän satoi, sen enemmän hikoiltiin sen lumen siirtelemisessä. Useimmiten aamutuimaan kierrettiin kerrostalojen pihoja ja avattiin väyliä. Kulkureittejä roskiksille ja mattotelineille. Nykyisin kaikki tapahtuu pääasiassa koneellisesti, mutta silloin heiluttiin harjan ja lumikolan kanssa. Voin vakuuttaa, että vieläkin nousee sappi suuhun, kun muistelee sitä kiukun ja lumen määrää.
Nyt siitä on kuitenkin niin kauan, että voin vapaasti nauttia lumen tulosta ja sen määrästä.

Talvilomaa viettelen siis varsin leppoisasti. Oikein muistuu kotiäitiajat mieleen, kun kerrankin kerkee pestä pyykkiä sitä mukaa kun sitä tulee. Kaikki muutkin kotihommat tulee tehtyä, lorvimisen lomassa. Ajatuksetkin voi nollata radiota kuuntelemalla.
Nyt ylös, ulos ja lumisateeseen!

Äidillä niitä tehtäviä piisaa. Aina vaan tarttis osata jos vaikka mitä ja jos ei osaa, niin onko sitä sitten hyvä äiti? Mie en oo ees pyrkiny olemaan mikään pullan tuoksuinen essuäiti. Oon sanonu lapsilleni, jotta mie en oo mikään piika, ku mie oon vaan äiti!

Vaan nyt tarttis taas olla ihan pikkasen essuäiree, ku kuopus viettää synttäreitä. Kakku olisi loihdittava, vaikka ihan hyvin tietävät, ettei se oo mikään helppo nakki. Vaan kun silti olis oltava se äiren omatekoinen. Ajatuskin kammottaa. Aina on olemassa se vaara, ettei se onnistu. Yleensä kaikki äiti-ihmiset tekevät kaikki leipomukset sillai käden käänteessä. Minulle se ole yhtä helppoa, ei vaan ole sellaisia käsiä. Se on pakkopullaa. Kun en tykkää, niin miten sitä voisi osata? Pakko silti vaan yrittää… Kun on lapsillekin opettanut, että aina joutuu tekemään asioita, mistä ei tykkää.

Yks kamala äidin tehtävä on ne kaikenlaiset käsityöt… Napin ompelukin on kertakaikkisen mahdoton tehtävä. Onneksi pikkukorjauksia varten on ihana naapurin täti!

Miten sitä voikin tällainen taidoton olla äiti? Helposti! Voipi olla äiti sitten ihan omalla tavallaan. Jos vaikka hulluttelee lasten kanssa ja pitää komentoa yllä. Pyytää olemaan hiljaa, kun äiree lukee tai kirjoittaa.
Niin, ja kyl äire osaa pyykkiä pestä ja silittää ja bravuurina tiskaus!

A – asenne. Pyrin pitämään sen kohdallaan ja yleensä voiton puolella.
B – blogit. Niitä vaan on kivaa kirjoitella ja lukea toisten tuotoksia.
C – Chevy Van. Olisi aika kähee menopeli meidän perheelle.
D – draama. Niin teatterissa kuin elämässäkin tarttee olla draamaa…
E – elokuvat. Pakko käydä elokuvissa, aina silloin tällöin.
F – fillari. En raaski enää ajaa sillä, en sen jälkeen kun se varastettiin ja löysin sen. Minulla on siihen vahva tunneside, sillä se on ensimmäinen oma pyöräni.
G – gobeliini. Olen jo kauan haaveillut sellaisesta hirvi-gobeliinista, haaveilu jatkuu…
H – hampaat. Vihdoinkin järjestyksessä.
I – ilo. Ilo irti elämästä.
J – Jumala. Jumala on olemassa, uskoo tahi ei. Kaiken yläpuolella tai takana.
K – koti. Paras paikka, olipa se missä hyvänsä.
L – lukeminen. Ihana tapa selvitä, viettää aikaa, rentoutua…
M – mänty. Ikihongat ovat niin kovin kauniita.
N – nauraminen. Helppoa, terveellistä ja voittaa aina itkun.
O – onni. Se on tässä ja nyt, ei sitten kun…
P – Pariisi. Paikka, jonne aina vaan tekisi mieli, ehkäpä joskus.
Q – quu. Etenkin täysiquu, koska valvottaa ja voi lukea.
R – runo. Hyvä runo piristää ja jää mieleen.
S – sauna. Jollei pääse saunaan, niin ihan ku ei tulis puhtaaksikaan.
T – teatteri. Elämyksistä parhaimpia.
U – unohdus. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään eli unohdetaan.
V – villasukat. Miten ne lämmittää kylmiä varpaita.
X – ”x-mies”. Hyvät välit.
Y – ystävät. Miehiä tulee ja menee, mutta ystävät säilyvät .
Z – ”ZZZ”, nukuttaa.
Ä – äidinkieli. Se vaan on niin tärkeää.
Ö – öinen. Öinen rauha, kun kaikki on hiljaista ja voi lukea.

Ei uskalla enää ei, ei ainakaan siihen malliin kun lapsena. Nyt olis se aika vuodesta, kun vois mennä mäkeä laskemaan, lapset ainakin.

Minä laskin mäkeä silloin ammoisina lapsuuteni vuosina pääasiassa 5v nuoremman veljeni kanssa. Meillä oli yhteinen pulkka, jossa minä yleensä vedin pikkuveljeäni. Samoin kun vaihdoin aina lapasia, kun hänellä alkoi niin nopeasti palella käsiä. Muuten olisi pitänyt lähteä aiemmin kotio.

Mäenlasku alkoi Marjoniemen rinteestä, siitä, missä nyt on terveyskeskus. Kun se alkoi tuntua pliisulta, värkättiin siihen hyppyreitä. Silti sellainen suora mäki alkoi ajan mittaan tuntua myös liian ”helpolta”. Seuraava askel oli vanhan radan varren rinteeseen, lähelle paikkaa, missä nyt on Hotelli Vaakuna. Siellä oli L-kirjaimen mallinen mäki. Lyhyt sakara alkoi mäen päältä ja mutkan kohdalla oli kivi. Piti osata ohjata niin, ettei osunut suoraan kiveen. Jos sattui osumaan, niin oli taito pysytellä kyydissä ilmalennon aikana. Mäki vei sitten hyvällä vauhdilla vastapäiseen rinteeseen saakka. Kun lasku oli ohi, kysyttiin aina: – Sattuiko? Jos ei sattunut, vauhti oli ollut liian hiljainen tai ei ollut osunut kiveen. Jos sattui, se oli mahtava lasku.

Kaikilla ei ollut pulkkaa, joten alastulo suoritettiin pahveilla ja muovipusseilla. Niiden ansiosta mäki sai liukkaamman pinnan, jolloin vauhti oli aina huikeampi. Parasta oli kuitenkin se, kun löysimme Mossen vanhan konepellin. Sen kyytiin mahtui useampi ja sen vauhti oli huima. Vedet silmistä tirskui sen kyydissä. Se kesti paremmin kiven päältä menonkin. Painava se oli, eli kaikki mukulat olivat sitä aina kiskomassa mäen päälle. Se oli kyytiin pääsemisen ehto.

Lisää jännitystä haimme Palomäen rinteestä. Sieltä lasku oli niin kovaa kyytiä, että se lähenteli jo kauhua. Sanomattakaan siitä, että kuinka kauan kesti laskea, ennen kuin sieltä sai lähöt, sillä se rinne ei ollut tarkoitettu lasten mäenlaskuun…
Eräänlaiset kauhun hetket koin kerran, kun tuli jostain päähänpistosta kiivettyä sinne hyppyriin. Menin istumaan siihen, mistä ne mäkihyppääjät ponkaisevat lähtöön. Se oli kuitenkin sen verran liukas, että lähdin liusumaan. Kuvittelin jo viimeisen hetkeni tulleen, sillä ilman suksia sitä mäkeä tuskin oli tarkoitus laskea. Onnekseni jalkani osui jääkökkäleeseen ja pysähdyin. Huh! Kahta vuotta vanhempi tätini ei uskaltanut kiivetä hyppyriin, mutta nyt hänen oli voitettava pelkonsa, pelastaakseen minut. Tätini jatkoi elämääni nykäistessään minut ylös. Kun menimme kotiin, sain selkäsaunan, miksiköhän?

Mistä tietää, että on tullut ”vanhaksi”? Veljeni sanoi, ettei uskalla enää ajaa kaupungintalon portaita pyörällä alas. Minä taas luulen, ettei minusta olisi enää Palomäen mäkeen, ei alamäkeen ja viimeiseksi hyppyriin.