Laineiden arkinen aallokko

Tänään oli äitille tosi tärkeää käyttöä. Herra 11v odottaa uutta vuotta aivan hekumoissaan, niin aivan silmät palaen. Raketteja oli ihan pakko saada. Alustavaa keskustelua, jonka tarkoituksena oli pehmittää minua, oli harjoitettu jo pitkän aikaa. Aluksi olin ehdottomasti vastaan, sillä mokomat paukkeet ovat minun mielestä ihan sukasta. Turhaa pauketta ja rahan haaskausta.
Äitinä ja naisena en omaa kykyä ymmärtää sitä hehkumaa, mikä niistä raketeista syntyy. Siis niiden hankkimisesta, hankintojen suunnittelusta, mainosten ulkoa luvusta ja ennen kaikkea siitä palavasta innosta, mitä ne raketit sitten saavat aikaan, kun ne saadaan sytytettyä.
Asetin ehtoja. 1.Ne raketit on itse maksettava – poika säästi rahat aivan sitä varten viikkorahoistaan. 2. Suojalasit – pyysi isältään. 3. Joku aikuinen on oltava mukana ja se ei ole äiti – no, tässä annoin sen verran periksi, että pyysin naapuria, joka ei ollenkaan ollut vastentahtoinen. Hän onkin mies…

Pojan kanssa kävimme kauppareissulla ja tuntui, että kaikki kaupat myyvät vain raketteja! Urheilukaupasta löytyi kaikki Kissanpierut, mutta ei pojalle nappulakenkiä. Ruokakaupoissa oli kaikki mahdolliset Rooman kynttilät, mutta ei leipää!
Pamausosastolla olin vain se aikuinen. Sujuvasti kuuntelin, kun poika asiantuntevasti luetteli, mitä haluaa.
Lopputulos oli se, että meillä oli kassillinen jos vaikka minkälaisia Tykistöpattereita, mutta ei leipää. Minä olisin mieluummin halunut leipää, kun ei Sisilian suihkulla nälkä lähde.

Tarttee ampaista kauppaan heti sian pieremän jälkeen. Jos siellä vaikka myydään leipää 70% alennuksella. Eihän se muuten voi olla joka ilta loppu.

Joulun aika on ihanaa! Kaikki on niin jännittävää ja onhan juhla aina juhla. Mutta – yksi asia on sellainen, minkä ylitse ei meinaa millään päästä. Se on se tyhjä kynnys aamuisin. Jos on keski-ikäinen ja piintynyt tapoihinsa, niin on tosi vaikeaa, jos ei ole lehteä aamukahvin kanssa.
Siitä informoitiin etukäteen, ettei kahtena aamuna ilmesty lehteä ja siihen oli tyydyttävä. Miten se päivä sitten lähtee käyntiin? Jokin korvike oli saatava. Olin saanut vanhan Hesarin joulupakettien mukana ja se sai sitten toimia korvikkeena. Jaoin sen kahtia, niin että toinen osa oli joulupäivälle ja loput Tapaninpäivälle. Korvike on kuitenkin vain korvike.
Siitä huolimatta, kävin aamuisin kynnyksellä. Ihan vaan sen takia, jos olisi sittenkin käynyt joku erehdys, lukihäiriö, että lehti sittenkin olisi tullut. Ei, tyhjä kynnys oli masentava.

Tänä aamuna kaikki oli taas kunnossa. Lehti odotti minua, nyykällään siellä kynnyksellä ja kahvikin maistui paljon paremmalle.

Tänään oli se päivä, kun ajelin Kotkaan hymyssä suin. Siis todella. Kolmen vuoden hampaitten järjestely oli saamassa loppusilauksen.

Toista tuntia makasin lavitsalla suu auki. Ens alkuun oli laitettava tukirautoja etuhampaiden taakse, etteivät niin kauniisti riviin asettuneet hampaani lähtisi omille teilleen. Sen jälkeen napsauteltiin raudat pois ja sitten kaikki ne *koukut* millä ne raudat olivat kiinni. Liimajälkiä oli sitten hampaissa vaikka kuinka ja niiden rapsuttelu yms. vei oman aikansa.
Kaikkea ei sentään viety. Alapuolelle, erään varsin oikukkaan hampaan takia, jätettiin vielä rautaa. Ihan kiva, ettei kaikkea kerralla. Pääsee vielä käymään hammaspolilla, ettei tulisi vieroitusoireita. Kun kaikki oli tehty, otettiin valokuvat, mutta huulipuna unohtui…

Peilin eteen pääseminen oli kova juttu. Voi vitsi, kun siistiä. Hampaat tuntuivat niin liukkailta, että miten se kieli pysyy nyt suussa.
Melkoinen seppä se minun lääkäri. Sai minun kertakaikkisen sekamelskan suussani ruotuun. Oli kyllä lahjan ja halauksen arvoista jälkeä.

Kotiinpaluu sujui Hyväntuulen tietä pitkin erittäin hyvällä tuulella. Vilkaisin taustapeiliin normaalia useammin ja leveästi hymyillen.

Voiko ihanammin aamun enää alkaa, kun laittaa valot ja kuuluu *box!*
Ei tullu valoa, ei. Kyseessä ei ollut kattolamppu vaan sellainen lähes 30v seinällä oleva lamppu kirjoituspöytäni yllä. Voi jehna. Ei varalamppuja.

Aamukahvit nautittuani ja lehden luettuani, lähdin lamppukauppaan. Ostin lamput, mutta kävin myös apteekissa, torilla ja tankkaamassa auton. Ihan yhden asian takia kun ei viitsi liikahtaa.

Kotiin tultuani, vaihdoin lampun, mutta mitä ihmettä? Ei tullut valoa, ei! Kokeilin kaikki keinot voimasanojen saattelemana ja aina vaan pimeää. Oli uskottava, että se lamppu oli tullut tiensä päähän. Oli vaihdettava siis koko systeemi ja se ei ollut helpoimmasta päästä tehtävä operaatio, ei minulle!
Ensin oli siirrettävä kirjoituspöytähyllykompleksi, jonka takana se johto meni. Lisäksi kaksiosainen korkea kirjahylly, jonka takana se johto myös meni. Kun aikoinaan virittelin moista sisustuksen kukkasta, olin kai kuvitellut sen olevan ikuinen… Erheellistä kuvittelua!
Huh, mitä pölyn määrää ja sitä veren paineen nousua, kun kaikki painoivat ja se liikuttelu oli tuskaisten hikikarpaloiden tirskuttelua. Lisäksi oli irrotettava muistitaulu, koska uusi lamppu ei olisi muuten mahtunut. Rukari oli tarpeen, mittanauhaa en löytänyt. Eipä silti, että olisin mitään mittaillut, mutta sillä metallisen mittanauhan ”koukulla” olisin voinut kalastaa sitä johtoa… En vanno, että olisin onnistunut, mutta olisin kokeillut.

Onneksi nuoriso oli jo koulussa, sillä sen verran pääsi kärkevää manailua, kun ruuvit putoilivat ja mikään ei meinannut luonnistua. Minä en ole mikään nikkariäiti ja se kyllä välillä kostautuu. Lamppu tuli kuitenkin vaihdettua!

Se on taas se aika käsillä kun tarttee juhlia. Vetää kannat kattoon, haukkua pomo ja harrastaa kaikkea mahdollista, ainakin työkavereiden kanssa siellä sun täällä. Saada kamala morkkis, fyysinen ja psyykkinen kankkunen ja saada ajatus päähän, etten enää ikinä…

Niinpä. Oikein kahdet pippalot oli käytävä lävitse viikonlopun aikana. Kuinkas kävi? En haukkunut ketään, enkä liioin harrastanut mitään, ainakaan paheksuttavaa lajia. En saanut sellaista oloa, mikä olisi harmittanut. Päinvastoin, olo oli mitä parhain, kun aamulla heräilin.

Minulla onkin vallan uusi tyyli juhlia. Ekoissa illanistujaisissa keskityin syömään ja juomaan kirkasta ja raikasta vettä päälle. Oli pakko, koska ohjelma oli kaatunut minun ja työkaverin niskaan parin päivän varoitusajalla. Käsikirjoitus oli onneksi koko ajan mukana, mistä oli hyvä luntata.

Toiset bileet heti seuraavana päivänä alkoivat jo klo 11, kun poistuimme porukalla naapurikaupunkiin. Siellä meitä odotti ensimmäisenä glögitarjoilu ja siihen osallistuin, ihan lämpimikseni, että tarkenin katsella sen jälkeen teatteriesityksen. Tosin sen aikana sain näyttelijältä lasillisen lemmenjuomaa, mikä osoittautui mustaherukkamehuksi. Pysyin siis edelleen kuosissa enkä villiintynyt, vaikka osa seurueesta sitä jo veikkasi.

Kun saimme ruokaa, niin sen jälkeen alkoi pubikierros ja on heti mainittava, että pysyttelin seuraneidin roolissa. Suuta ei kuivannut laisinkaan, vaikka puhettahan riitti, niin ku yleensä.

Kotiinpaluu oli makeeta. Korkkarit nurkkaan ja villasukat jalkaan ja sitten sohvalle, ohhoijjaa, miten lokoisaa.
Sen verran kuitenkin olin ollut menossa, että jätin sunnuntaiaamuna kirkkoreissun väliin.

Pääsin uuteen virkaan, kun pääsin avustajien avustajaksi. Monipuolinen homma, vähän niin ku olisi manageri ja sihteerikin.
Värväsin neidit 13v ja ystävänsä avustajiksi suosittuun Tv-sarjaan. Tässä vaiheessa on mainittavaa, että idea ei ollut minun, vaan minut ikään kuin painostettiin tehtävään.

Aluksi sovin, että onko mahdollisuuksia ja kun oli, niin päivämäärä, kellon aika ja kuvauspaikka. Sitten menoksi. Otettiin vielä naapurin täti mukaan, että oppii ajoreitin, jos näitä avustajia joutuu toistekin kuskaamaan. Ajoreitti kuvauspaikalle oli helppoakin helpompi eli ajelimme suoraa päätä pisteestä a pisteeseen b.

Kuvauspaikalla neidit saivat tehtäväkseen ensin paperitöitä, sillä toki pientä palkkaakin oli luvassa. Verokirjat ja paperit kuntoon ja sitten odottamaan ohjaajan kutsua. En päässyt mukaan kun en ollut avustaja, mutta siellä oli pieni tv-ruutu, mistä sai katsella millainen meininki kuvauskohteessa oli.
No, aikansa sitä katteli, mutta kun ei ollut ääntä, niin ei jaksanut kauaa. Odotusaulassa oli biljardipöytä ja haastoin naapurini pelaamaan. Pelattiin monta peliä ja voitin kaikki. Tosin, minä olen joskus oikein harrastamalla pelannut bilistä ja naapuri ei, silti antoi varsin hyvän vastuksen. Eikä me sillai ryppy otsalla sitä pelattu.

Välillä nähtiin ohi kulkevia ihan oikeita näyttelijöitä, joilla oli todella hyvät käytöstavat. Tervehtivät meitä kaikki, vaikka olimme tuntemattomia tyyppejä. On myönnettävä, että se teki olon varsin kotoisaksi. Voisin toistekin käydä siellä biljardia pelaamassa.

Vajaa kahden tunnin päästä neidit avustajat saapuivat posket hehkuen. Homma hoidettu ja ei kun kotia kohden. Vaadimme kertomaan kaiken, pienintäkin yksityiskohtaa myöten, mutta ei heillä ole lupa kertoa kaikkea. He olivat allekirjoittaneet nimen paperiin, että heillä on salassapitovelvollisuus.

Autoon ja baanalle, eikä aikaakaan kun olimme niin eksyksissä kuin olla saattaa. Kello viiden ruuhka, Helsingin laitakaupungilla, niin Kehä ykkönen hävis usvaan. Jonkinlainen tuntuma minulla oli koko ajan siitä, missä ollaan, mutta ei kartalla. Onneksi porukka kyydissä ei ollut niiltä joilta pinna ensimmäisenä palaa. Niinpä tuli cruisailtua pikkasen ympäristöä ja löytyhän se Kehä ykkönen ja päästiin ajelemaan kotiin.

Avustajat nukahtivat takapenkille, niin uskallanpa paljastaa pienen pätkän juonta. Kyseessä on Salatut elämät.

Aamusta pakkauduimme autoon ja menoksi. Olin värvännyt lapsille koulusta vapaata, koska minullakin oli. Meinaan, että koitan vietellä muutaman lomapäivän. Lähdimme Jyväskylään. Auton perä oli täynnä tyhjiä kahvipusseja, joita rahtasimme askartelua harrastavalle tädilleni.
Päivä alkoi juuri valjeta.

Hartolassa oli puolimatkan krouvi, missä kävimme tankkaamassa ja lapset vaihtoivat paikkaa. Eihän se millään sovi, että yksi saisi istua etupenkillä koko matkaa. Seuraava stoppaus oli Pandan tehtaalla, missä teimme makeita ostoksia. Ulkona tuoksui niin voimakkaasti lakritsa, ettei se enää ollut tuoksu! Sitä paitsi siinä vaiheessa matkaa jollain on jo paha olo autossa istumisesta, niin se kummasti pienentää namujen ostohaluja. Minä reippaasti täytin koko korillisen, en sentään kärryä. Kielsin kaikennäköisen maistelun heti, koska sitten oli vuorossa tätini luokse meno ja siellä jo soppakattilan kanssa odoteltiin.

Tätini luona vierailun jälkeen sitten shoppailemaan ja se olikin päivän ikävin osio. Ensin piti löytää parkkipaikka. Millään en olisi halunut maksaa parkkeerauksesta ja Sokoksen parkkihalli oli muuttunut maksulliseksi(ai, kun kirveli). Cruisailimme ympäriinsä ja olihan siellä vapaita paikkoja, mutta kaikki maksullisia ja oli niitä vyöhykkeitä. Mistä joku Kouvolasta kotoisin voi tietää, mikä hiton vyöhyke??? Oli pakko antaa sen verran periksi, että ajoimme auton maksulliseen parkkihalliin torin kannen alle.

Kun jalkauduimme, kaikki halusivat eri kauppoihin. Minä olisin vain voinut istua jossain parkissa ja ootella, mutta yritin sitten parhaani mukaan olla mukana. Hikihän siinä tuli. Tein jopa ostoksen ja samalla siirryin 2000-luvulle.
Ostin meille uuden käkikellon. Vanha, se meidän saksalaisvalmisteinen käkikello oli tullut tiensä päähän ja sitä sen pysähtyneisyyttä ei ollut piristävää katsella. Ostin uuden, patterikäyttöisen. Kun kantelin sitä, oli sellainen olo, että olinkohan tehnyt nyt hätiköidyn ostoksen…

Kun ajoin kotiin mustaakin mustemmassa säässä, niin kello pattereita täyteen(4kpl) ja seinälle. Herttinen, millanen käki ja millanen ääni! Kai siihen tottuu, mutta kyllä minusta vanhassa käkikellossa sentään oli jotain!