Laineiden arkinen aallokko

Viikonloppu teatterille, ihanaa.

Perjantaina lähdin jo töistä aiemmin, ihan luvan kanssa, sillä oli pakko päästä näkemään LOKKI. Koko syksyn minun on se pitänyt mennä katsomaan, mutta kun on ollut ihan kaikkea muuta, mikä ajan vei. Nyt menin, naapurini kanssa.
Olin kuullut jos vaikka millaisia kommentteja Lokki-esityksestä, mutta en antanut niiden minua häiritä.
LOKKI oli mahtava ja nousin lentoon. Väliaika tuli niin nopeasti, että oikein hämmästyin. Sama juttu oli väliajan jälkeen, kuinka nopeasti se aika kuluikaan. Imin itteeni kaiken, joka sanan ja miten oli tuttuja juttuja, koskettavia.
Kuulin sitten, kuinka vakava näytelmä se on. Niin, onko aina oltava kepeitä ja hauskoja näytelmiä. Minusta on erittäin hyvä nähdä välillä vakavampaakin. Lokissa käsiteltiin kipeitä aiheita, jotka osuvat ja niiden käsitteleminen on ihan hyvä asia, vaikkapa näytelmän kautta.

Teatteriin ihastuminen on kohdallani niin vakavaa, että oli mentävä lauantaina uudestaan. Nyt oli vuorossa OPAALI ON TIMANTTI. Se näytelmä oli timantti. Nyt minulla oli mukana neiti 13v. Ajattelin, että jos hän vaikka jaksaisi sen katsoa. Lähti mukaan väliaikatarjoilujen takia, mutta pitikin näytelmästä. Elämänmakuinen näytelmä, täynnä kaikkea mukavaa ja niin hyvin tehty. Nina Petelius-Lehto oli timantti, vaikka nostan hattua kaikille muillekin näyttelijöille.

Olenkin sanonut, että tarttee olla tosi huono näytelmä, etten tykkäisi. Olen aina niin haltioitunut, että lopputaputusten aikana nousee pala väkisinkin kurkkuun.

Ihanaa, upeeta ja mahottoman mahtavaa! Tunnen itseni lapseksi, koska minusta vaan on niin hienoa kun talvi tuli ja lunta on joka paikassa. Mieli tekisi hypätä hankeen, pyöriä lumessa, tehdä enkeleitä ja lumiukkoja, laskea mäkeä ja syödä lapasesta lunta.

Aikuiseksi en tunne nyt itseäni, sillä lähes kaikki aikuiset valittaa, kun on niin kamala ilma ja keli. Vaan, yhdenkään lapsen suusta en ole kuullut, että olisi jotenkin kurjaa? Päinvastoin, pihalta on kuulunut riemun kiljahduksia ja iloista leikkimisen ääntä.

Miksi sitä ei voisi nähdä asioita lasten silmin ja ajatuksin. Lumi toi valon kaupunkiin ja talvi on yksi meidän ihanista vuodenajoista. Moni jossain lumettomassa maassa on suorastaan kateellinen meidän talvelle.

Jos liikkuminen on lumen takia hankalaa, niin sen voi ottaa haasteena. Kun pääsee paikasta toiseen kunnialla, niin voi onnitella itseään. Lumityöt tekevät hyvää sielulle ja ruumiille. Ei kaikesta tarvitse aina niin helpolla päästä. On ihan terveellistä nähdä vähän vaivaa. Juu, heittäkää minua nyt vaikka lumipallolla, mutta näin se vaan on.

Joulukin tulla jollottaa ja sekin on niin mukavaa. Turhia paineita en päälleni kerää. Olen onnellinen, että tämäkin joulu vielä tulee ja saan lasten kanssa siitä nauttia. Ollaan yhdessä, syödään ja leikitään ja jos on silloin vielä lunta, ollaan takuuvarmasti ulkona ja vaikka mäkeä laskemassa. On se vaan hienoa, kun on nuo lapset, sillä yksin ei ilkeisi mäkeä mennä laskemaan!

Monessa ovessa lukee, että ”Ei mainoksia”. Meillä ei lue. Meillä luetaan mainoksia. Meillä mainosposti on yleisen kiistan aihe, kun on kinattava siitä, kuka ne saa ensin lukea? Onneksi niitä tulee, ainakin näin joulun alla, melkoisen kiitettävä nivaska. Kaikki käydään läpi ja niinpä lapset ovat varsin hintatietoisia, mikä maksaa mitä ja missä.
Joulupukille kirjoitetut kirjeet sisältävät myös hintatiedot. Osaa sitten pukki varautua. Saahan sitä kaikkea haluta, mutta on eri asia sitten se, saako haluamaansa. Onneksi on jo useampi joulu jo takana, niin on kokemusta siitä, ettei se pukki ole kaikkivoipa. Silti on kiva haaveilla ja toivoa… Niin lapsilla kuin aikuisillakin. Minäkin haaveilen uudesta autosta, mutta tuskin se pukki sitäkään minulle tuo.

Kodinkonemainoksissa jääkaapit ovat parhaita. Niitä lapset sitten syynäävät oikein tarkkaan ja kauan. Miksi? Siksi, että niissä mainoksissa jääkaapit ovat täynnä herkkuja. Kotijääkaappi kalpenee kummasti siinä runsaudessa. Mainoskaapeissa on limonaatiakin! Meillä se on harvinaista. Jos joskus hellämielisyydessäni ostan pullon limukkaa, niin ei se siellä jääkaapissa viihdy.

Mainokset toimivat oikein hyvin opetusmateriaalina. Ei nimittäin isommin tartte selitellä, miksi meillä ei ole 36 tuuman taulu-tv:tä. Näkevät sieltä mainoksesta sen hinnan, vaikka tarjoushinnan, niin silti meillä ei ole varaa.

Minun ei itse tarvitse juurikaan perehtyä mainospostiin, kun voin kysyä lapsilta. Vaikka en kysykään, saan kyllä informaatiota, missä kahvia saa edullisesti tai missä olisi edullinen talvitakki.

Vai onko? Meillä joskus tuntuu siltä, etenkin kun herra 8v toi kirjoitustehtävän koulusta. Se koski sitä, kuinka oli vaan alkanut naurattaa. Tottahan se on, että joka paikassa ei sovi nauraa, mutta kun juuri niissä paikoissa tuppaa naurattamaan. Asiallista käytöstä on syytä opettaa, vaan meidän pojille se oppi menee vaikeasti perille. Ei ole kauaa, kun herra 11v sai myös nauramisen takia jälkkäriä… No, pahempiakin syitä voisi olla.

Minullekin on nauramisen takia sattunut ”muikkareita”.
Jo lapsena kerran veljeni kanssa jompikumpi käyttäytyi ruokapöydässä huonosti. Isäni napautti haarukanvarrella syyllistä päähän -ding- . Oli se vaan niin hauska juttu, että toinen sitten repesi aivan täysin, ja kun tilanne vielä oli jokseenkin sellainen, ettei olisi sopinut nauraa, niin kahta kauheammin nauratti. Isäni naputteli haarukanvarrella molempien päitä – ding, dong, ding, dong- ja nauru sen kun yltyi. Kunnes isäni luovutti ja nauroi itsekin 

Kerran sitten , olisiko ollut 80-luvun alussa, minulla oli treffit kavereiden kanssa eräässä ravitsemusliikkeessä. Kovalla kiireellä olin sinne menossa, pyörällä. Oli liukasta ja hallin takana menetin pyöräni hallinnan ja tipahdin. Pyörä oli ennen minua liikennevaloissa, kun tulin persliusua perässä. Onneksi ei ollut silloin muuta liikennettä, mutta kyllä nauratti. Olin varmasti huikea näky. Panin pyörän parkkiin ja kipaisin tapaamaan ystäviäni. Kerroin heille, kuinka minulle oli käynyt, runsaan nauramisen säestämänä. Kun sitten menin hakemaan tiskiltä juotavaa, sitä ensimmäistä, niin minulle ei tarjoiltu!? Liikaa ottanut. Siis, vaikka en ollut muuta nauttinut kun kansalaisluottamusta. Sitten alkoi kyllä taas naurattaa. Lähdimme seuraavaan paikkaan ja matkalla kovisteltiin, että nyt hymy pyllyyn.

”Mies se tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta”. Näin on sanottu, mutta kuka se nyt tyhjälle nauraa? Aina on jokin syy, kun alkaa naurattaa, sillä kai sitä muutoin olisi hullu?

Minua lykästi. Olen tehnyt kotitöitä joka päivä aina jossain muodossa.
Tänään ei tarvitse, sillä minulla on palkattua kotiapua.

Neiti 13v viettää taksvärkkipäivää. Olen palkannut hänet suhteellisen edullisesti kotihommiin. Ollaan jo pitkin viikkoa listattu kaikkia kivoja kotitöitä.
Kaikki muut pois kotoa ja kun saavumme paikalle, niin torppa on kunnossa, kiiltää puhtautta ja me muut voimme vain nauttia työn tuloksista.

Saas nähdä, mikä on todellinen tilanne ja tulos, kun päivä on pulkassa. Jotkut taksvärkkiläiset tekevät päivän kotona lorviessa ja vanhemmat maksavat sen maksun. Minä taas olen sellainen orjapiiskuri, että vaadin tulosta .

Kamala äiti, mutta vaadin kaikilta lapsiltani kotihommiin osallistumista, koska se on opiksi ja hyödyksi. Kun sitten aikanaan lentävät omille teilleen, niin ei olisi heti sormi suussa. Tosin herra 11v jaksaa aina vaan väittää, että hänellä on varaa palvelijoihin. Haluaisin uskoa siihen. Niin, ja kaikki kolme ovat sitä mieltä, että heillä tulee olemaan omissa kodeissaan astianpesukone! Niin, ja eivät tule vanhaa äitiään auttamaan, jos äitillä ei ole myös? Ja niin kun minä olen opettanut käsin tiskaamisen jalon taidon.

Mukavaa taksvärkkipäivää kaikille, jotka siihen osallistuvat!

En tunne ketään, kuka tykkäisi marraskuusta. On ihan yleistä, kuinka kaikki vaan marisevat, kuinka on pimeetä ja, ja, ja…
No, minusta marraskuu on ihan mukava. Kun on niin pimeetä, että voi laittaa valot. Voi polttaa kynttilöitä ja laittaa parvekkeelle lyhtyjä. Niin ja hautuumaalle. Pimeässä on oma viehätyksensä ja valo pimeydessä on aina niin lohdullista.

Marraskuu tekee talvea. Kesä on jäänyt taakse ja voi kaivaa ne viimeisetkin talvikamppeet esille. Lapaset ja karvahatut. No, ei meillä ole ollut karvahattuja, vaan nytpä on. Herra 8v halusi mukaan kauppaan ja siellä se oli, se karvahattu. Semmonen reuhka, missä lukee otsassa Päällikkö. Olin ensin sitä mieltä, että annetaan olla ja jatketaan pipolinjalla, mutta kun lapsi niin anovasti sanoi, että kuinka se hattu menee hänellä kauan, kun se oli yhden koon, niin suostuin. Jospa ei tarttisi enää pojalle hattua ostaa – ikinä .

Auto haluaa talvikumit alle. Minä olen samaa mieltä, sillä aamuisin, jos on tarve lähteä autoilemaan, niin se voisi olla riskaabelia. Typerää olisi väittää, kuinka talvi yllätti, kun ei se mitään yllätä, joka vuosi se on tullut ja se pitäisi tietää ja siihen varautua.
Ajattelin nyt vähän luistaa ja teettää homman osaavissa, nopeissa ja kätevissä käsissä. Hain renkaat kyytiin ja hurautin rengasliikkeeseen, minkä piha oli täynnä autoja. Alkoi mieleen hiipiä epäilys, että vaikka olisi kuinka nopeat kädet, niin tuskinpa vain saan renkaita alkuperäisen aikataulun mukaan. Olin oikeassa.
Nousen aamulla ja vien auton sinne ajoissa hoitoon ja haen sitten kun homma on hoidettu. Jos siis olisi itse vaihtanut, se olisi jo tehty, mutta kun nyt ei vaan huvita. Alkaa vielä sormia palella. Hanskat jo likasin, kun niitä renkaita nostelin.

Marraskuussa voi muutenkin laiskotella ja lorvia kotona. Kotona ei ole pimeetä ja sen verran hämärää saakin olla, ettei näy pesemättömät ikkunat ja pyyhkimättömät pölyt.